Kertomuksia ja kuvauksia - 1

Total number of words is 3528
Total number of unique words is 2070
23.2 of words are in the 2000 most common words
32.8 of words are in the 5000 most common words
37.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA
Kirj.
Karl A. Tavaststjerna

Suomentanut
Juhani Aho


Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.


SISÄLLYS:
Meri.
Urheilija.
Jää on murrettu.
Pikku kaupunki.
Pomppe.
Väärinkäsitys.
Kotiin.
Laulajan palkka.
Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
Rautatiejuttu.
Joulu Kuusamossa.
Keppi-Leena.
Kaikkien suosikki.
Taiteilijain tukala elämä.
Maria.


Meri.

Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.
Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,
mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja
hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin
miellyttää.
Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen
asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella
tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta
synkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten
kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä
ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan
joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus
viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.
Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle
tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän
taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä
voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä
seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;
näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen
pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen
pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien
keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena
yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun
syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut
kirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.
Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan
tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli
epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti
tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden
valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja
minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,
minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.
Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on
huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua
ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa
petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa
heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään
ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa
voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa
ihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.
Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista
ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,
jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa
minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden
takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren,
jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää
tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.
Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi.
Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä,
joka tekee elämästä elämän.


Urheilija.

Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella
Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana
juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon
valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia
ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka
on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta
Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat,
jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.
Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä
erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili
kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli
neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet
keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi
suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli
puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut
mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle
Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä
penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa,
ojentihe ja nautti.
-- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni
suurin nautinto.
Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin
heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista
tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen
rakkautensa purjehtimiseen.
-- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha,
järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä
parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin
vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja
tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.
Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän
tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta
seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja
tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän
valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa,
ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:
-- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu
ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla,
kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä
voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi;
siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei
olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.
Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen
kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta,
yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun
seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:
-- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle,
on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan
vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun
sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja
onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin,
niin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita,
vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi,
että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja
ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston
valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli
nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa,
sisämaalaiselle outoa tuoksua.
Entä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida
ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni
neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja
hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä
huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat
äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa
laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku
huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta,
kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes
katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja
nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä
rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...
-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...!
Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui
unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan
jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman
mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen
mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt
kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta
merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi
kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin
vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat
kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen,
hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt
mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi
taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun
myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas
hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan,
vieraille maille ja uusiin oloihin...
-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä
minä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että
lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva
myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä
teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta
päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona,
ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos
saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En
olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni
siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli
minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri,
jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan
sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten
tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu
perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä
enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi,
en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään
niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa
määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen
nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä,
mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.
Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun
löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän
vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua
kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään
muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata
tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni
oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu
rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin
vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani
olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni
halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia.
Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni.
Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan,
on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia
nuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat
itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän
nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut
omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.
Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen
minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein
itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut
tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan
suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi
tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.
-- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä
laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria
kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni
syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen
rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni
osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä
huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt
vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan
ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten,
arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että
purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä
kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana
ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen
valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän
tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta
ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla
kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä
kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen,
että hän ymmärtää sukkeluuden.
Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen
enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin
liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat
huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä
lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui
niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein
kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana
etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova
jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.
-- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa
vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa
mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän
se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä
kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje
ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi
kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä
haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin
tapojani merellä.
Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja
halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto
tuprusi savuna kokan edessä.
-- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se
seiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun
olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules
nyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja
sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta
Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa
peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!
-- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen
se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se
on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä
olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin,
yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko
paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin
tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni
nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin
sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä
puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi,
joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta
en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä
suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten.
Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa,
sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta
kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin
voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta
vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen
purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla
kannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin
perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en
kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään
toiste tehnyt.
Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen
oli katettu kajuutassa.
-- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma
mennäksemme katon alle syömään.
Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi
pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti
ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.
Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla
tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:
-- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä!
Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on
työtä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin
se on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja
tiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!
Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet
Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton
ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse.
Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa
maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.


Jää on murrettu.

Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan,
valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon
talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle,
joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan
puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset
matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä
antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa
tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja
matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan
tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi
antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä
päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan
että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena
ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.
Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen,
aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra,
tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet
siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä
katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku
esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen
lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan
epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.
-- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan,
lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.
-- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi,
-- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.
-- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan
toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.
-- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.
-- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin
tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä
ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.
-- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!
-- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...
He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:
-- Siis kuitenkin mahdollista...
Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja
heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta
vasten.
Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman
näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja
pysähtyi.
-- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse
mennä laivaan, esitteli nuori mies.
-- Oletteko varma siitä?
Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä
aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:
-- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.
Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa
vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä
ja huudahti:
-- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä
laivaan.
-- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja
hammasta purren.
-- Minä en voi. Minä en saa...
-- Teidän täytyy!
-- Minä en tee sitä.
-- Vai niin --
Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet
jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki
matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja
nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta.
Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:
-- Päättäkää!
-- En.
-- Hyvästi sitten?
-- Ettekö seuraa mukana?
-- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt
avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...
-- Lauta sisään! komensi kapteeni.
Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa
vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin
kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia,
laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen
toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei
tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi
kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan
paikkaan katsomatta.
Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti
kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana
oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava
aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.
Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin
kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin
liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva
jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän
yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla
käsillään:
-- Tulkaa!
Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa
olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla
estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin
uusi viittaus.
-- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan
hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti
laidan yli laivaan...
Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä.
Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa
jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta
tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin
tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä
jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan,
ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut
luulla koko koneiston tuleen syttyneen.


Pikku kaupunki.
Linnun silmällä katsottuna.

Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen
maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan
lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri
uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.
Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo
yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva
kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan
pituinen tullista tulliin.
Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin
tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä
kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse
yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät
arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät
sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.
Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä
halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se
tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset
virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta
valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.
Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia
laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin
kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista
laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee
noiden matalain kaislarantain välitse.
Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen
oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen
kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän
polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein
pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar
siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet
ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset
opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä
haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta
luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime
tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.
Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat
laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu,
ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien
lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden
yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat
Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja
rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan
rääkättävän.
Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.
Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää
soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta
ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan
ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan
soittaessa, -- on sen kylpylaitos.
Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten
soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa.
Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta
kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja
vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen
ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin
annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kertomuksia ja kuvauksia - 2
  • Parts
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 1
    Total number of words is 3528
    Total number of unique words is 2070
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 2
    Total number of words is 3511
    Total number of unique words is 2085
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 3
    Total number of words is 3594
    Total number of unique words is 2074
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    34.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 4
    Total number of words is 3599
    Total number of unique words is 1985
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 5
    Total number of words is 3543
    Total number of unique words is 2035
    21.8 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 6
    Total number of words is 3647
    Total number of unique words is 2017
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 7
    Total number of words is 3649
    Total number of unique words is 1875
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 8
    Total number of words is 3652
    Total number of unique words is 1930
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 9
    Total number of words is 2155
    Total number of unique words is 1229
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.