Kertomuksia ja kuvauksia - 6

hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin
muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa
tyhjään ilmaan.
Olen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää.
Alahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin
tarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.
Onhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään
puolen lähestyä.
Välistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa
tahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se
tuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.
-- Neljäkymmentä penniä, -- muita sanoja en ole kuullut hänen
huuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa
kuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse
liukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.
Vaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä;
koneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään
hopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi
odottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.
Ei hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka
ymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.
Kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän
täsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.
Luulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi
rautatieonnettomuus hänen elämässään.
Soitetaan. Juna lähtee Pietariin!
-- Kuppi kahvia?
-- Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee
ohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin
kymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.


Joulu Kuusamossa.

Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen
sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä,
joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen
leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa
tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.
Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen
vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan
sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen
laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä
kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta
virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen,
likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan
hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen
pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan
tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä
kuorsausta.
Tupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee
tunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo
kaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin.
Valaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta,
sitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja
ihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on
kiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on
seinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja
piilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi,
jonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut.
Toinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän
sijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä
suurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on
vuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet
leikkipaikakseen; -- pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin
vilkkaasti osaa leikkiin.
Tupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä
likasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin
ovat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset.
Navetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa
tämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon,
suunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa,
missä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten
kanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se
vielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan,
seuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.
Muuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi -- leipää.
Sentähden ovat lapset "syömäsillä" puupalikkain kanssa ja sentähden ei
isän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset
leikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu
ripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään
huurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä.
Lapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos
kätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen
huutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee
katsomaan uunille.
-- Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse
ylös ja ala laputtaa kirkonkylään.
-- Häh? -- vastataan uunilta -- eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi
tulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan
taipalelle...
-- Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä
sisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia
Pusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa
jauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin
saadaanhan edes selvää leipää jouluksi.
Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa
päätään.
-- Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?
-- Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää
elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee
meille kaikille tällä tavalla.
-- No, no... no, no... niinhän tuo lienee kuin sanot... Kunhan sinulla
nyt ei olisi niin helvetin hätä!
-- Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt
nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut
tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole
tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos
en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna
nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä
kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta
kuin tämän vaivaisen kannikan.
Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset
kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.
-- Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän
hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas
uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos
selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti
kiirehdi ovea sulkiessaan.
-- Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi
samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun
lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo
sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun,
mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa
häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.
-- Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.
-- En minä heidän hevosiinsa.
-- Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein
koko viikolla?
-- Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain
peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.
-- Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin
kannettava -- --
Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi
varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää,
päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään,
että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä
tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei
keksi.
Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee
takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten
nousee hän uunille ja panee maata.
-- Milloinka lähdet?'
-- Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.
Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut
taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie
alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.
Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan
vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti
hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti
tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja
läksi.
* * * * *
Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen,
kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa
kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti
taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun
harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän
pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo
hevosia ja miehiä odottamassa.
-- Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?
-- Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.
Sama se. -- Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee
kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa
hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen.
Kuulustelu alkaa:
-- Mikä nimesi?.-- Antti Metsäntausta. -- Mistä? -- Metsäntaustan
torpasta Pusulan kylästä. -- Jauhojako tahdot? -- Jauhojahan minä, kun
niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? -- Oletko tositarpeessa? -- Enpähän
minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään.
-- Onko sinulla sitten nälkä? -- En ole nähnyt leipää viikon päiviin.
-- Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi
peninkulmaa. -- Niin... tuota... eihän siinä muukaan auttanut.
Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:
-- Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän
autettavianne, uskokaa pois!
Taas alkaa kuulustelu: -- Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?
Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän
kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: -- Tuota,
että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole
tuttuja täällä... ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan...
-- Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi
tarpeessa?
Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä
päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.
-- Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti
joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan
selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:
-- Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä
todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta
todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna
takaisin... meidän täytyy olla tunnollisia.
Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen
kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu
sanaakaan sanomatta.
* * * * *
Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin
kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa,
siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut
hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja
täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman
matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.
-- Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä
sen kanssa suoriudun!
-- Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.
-- Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet
nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti
saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.
-- Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta,
jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.
-- Enhän kehdannut kaikkien kuullen... minulla on niin hyvä luonto
siitä, että häpeen.
Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa
kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean
kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän
vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:
-- Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa
kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä
vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta
nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.
Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla
kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi
tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.
-- Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja
paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:
-- Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä
mahtane ikäänikään olla.
Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa,
astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen,
seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.
Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan
vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön
aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta
metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät,
kunhan tässä pääsee vauhtiin.
Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta,
ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa,
sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen
vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se
on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet
alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle
ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän
enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään
liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että
tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen
mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli
viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin
kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa
niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat
olkapäihin.
Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta.
Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään
lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa
voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten
puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa
säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin
jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu
palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän,
tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee
vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen
sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista
autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas
erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän
kotonaan uunin päällä.
* * * * *
Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen,
laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin
kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan.
Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi
tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin
ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina
puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta
joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.
Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille
hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei
toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan
tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän
aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka
hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee
pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta
lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä
levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut
näyttää.
-- Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.
-- Milloinkas se isä sitten tulee?
Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut
heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin
veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan
aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät
kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin
huonossa sovussa.
Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään
siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän
ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa
pimeään metsään kimakalla äänellä:
-- Antti hoi! Tule pois!
--... hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.
Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja
purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet
eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli
ääneen: -- Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit
minun ajaa mieheni talvipakkaseen -- miksi, miksi? Parempi olisi ollut,
jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä... Miksi?...
Miksi?
Vanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen
itkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä,
kostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa
häntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:
-- Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema... Kunpa se
tulisi edes pian!
-- Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.
Vastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja
sydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä
puolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan... koko syntisen
maailman puolesta.
* * * * *
Hyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka
vitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen
ilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen
aavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja
näkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.
-- Herra Jumala! -- Antti! -- Viimeinkin tulit!
Mutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain
epäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen
seinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja
huokasee syvän helpotuksen huokauksen.
Päresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa
häntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu
nähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on
sen vaikuttanut.
-- Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja
saadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.
Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet
saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että
Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.
Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee
uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut
kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin
paljon kuin tahtovat.
Ääretön ilo!
Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut,
että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa
suksensa seinää vasten pystyyn.
Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea
liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään
-- ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo
keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän
ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä
syliinsä nuorimman.
-- No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.
Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset
sanansa kotiin tulonsa jälkeen.
-- Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän
täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne
sieltä löydän.
-- Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.
-- Eihän ne, -- kun minä panin ne paitaani...!
Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan
sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.
-- Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.
Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:
Koko maailm' iloit' mahtaa,
Kaikest' sielust' mielestänsä.
Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne
hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.


Keppi-Leena.

Kun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden
puolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi,
pysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään
rohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:
-- Keppi-Leena!
Sillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin,
niin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja
tumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut,
hajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.
Keppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä,
joka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat
kerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun
eivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he
kuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon
tuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän
pisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi
makosana paistina suuhunsa, -- monista muista tuntomerkeistä
puhumattakaan.
Sentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:
-- Keppi-Leena!
Ja useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin
ja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin
pitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin
alkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka
tuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä,
niin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka
tuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja
iloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan
niinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.
* * * * *
Keppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki
lakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä
muuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta
kasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta
sen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa
kokouspaikoissa.
Noin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien
markkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka
kersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin
muutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei
ollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden
kuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa
tarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui
vanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta
leipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.
Vähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan
ryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin
liukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun
kymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan
seipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä
uljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten
vaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi,
jonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme.
Univormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen
ja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi
jälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista
ja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen
kokoonpanoa tuskin huomasikaan.
Mutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet
jo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli
omat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella,
kun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli
tapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin
aikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn
saatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä
vastaan.
Sentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä
terävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä
jurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli
päästäkseen sisään.
Se katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.
Hänen entinen mainio humalatuulensa, joka oli saanut kaikki ihmiset
hänelle tarjoilemaan, muuttui pahaksi.
Hän alkoi joutua riitaan juomaveikkojensa kanssa, ja hänen sulava
kielensä, joka aina ennen oli ollut sen puolella, joka tarjosi, voi nyt
yhtäkkiä kääntää kärkensä itseään mesenaattia vastaan suureksi iloksi
kaikkien niiden, jotka eivät olleet tarjonneet. Mutta nuo pahantuulen
puuskaukset ne koituivat lopulta omaan niskaan.
Sillä eihän ollut enää ollenkaan harvinaista, että hän sai kulkea
viikkokausia karvasta pisaraa suuhunsa saamatta.
Silloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki
surullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun
matkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät
kuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota
metsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun
näkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään
tahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin
tarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.
Eipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi
ruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin
aihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin
tahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen
rosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.
Vaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.
Oudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei
ihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa -- muuhun työhön ei hän
koskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten
voimistelukseen pilkkovan.