Kertomuksia ja kuvauksia - 3

Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen
samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä
potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli
hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle
takaa päin tulevien painosta.
Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä
viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan
koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin.
Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle,
hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle
kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista
ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman
riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä,
jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä,
tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista
ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat
ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi
savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran
punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi
kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa.
Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka
pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko
kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin
kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes
tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle
ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.
Ja nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi
ympärilläni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme jäineen
ja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti
kahdenkymmenen pykälän pakkasessa, jäähileet häikäsivät silmää, ja
hevonen ilmaisi sieramiaan päristellen, että olimme tervetulleet
kotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa
ulos reestä niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksestä kasvoi
kuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.
Valkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten
metsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa.
Useamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin
merkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin
yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä
kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti,
ja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan
lentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.
Vaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä
oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja
harmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki
taas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja
ohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja
sinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia
ulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea.
Meitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin
mikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin
päässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä
arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli
minun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi
monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut
tupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät
opettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien
ollut koskaan tarvinnut huolia.
Tieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla
lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen
määrin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta
heidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa
kohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut
minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta
siirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea
nujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty
kulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen
tahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti,
niin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa
tai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti
pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän
yhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä
monen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin
oppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni
hänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.
Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua
muutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä,
pönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä.
Ja silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin
ensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä
kimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista.
Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin
minä...! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta
huokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin
siihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä
hyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa
vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että
voi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui
yht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel
silmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine
ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin
tunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa
hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.
Päätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä
Ramseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena
hänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä,
vaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen
ehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä
pöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja
samoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului
ukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi:
Jaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!
Olin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko
pitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja
minä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi
katselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme.
Aloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi
Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana,
kaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin
minä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi
ollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin
tyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä
kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut
Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan
hänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan
unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä
eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.
Hetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja
hartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois
tämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha,
jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä
edelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me
maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset,
missä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä
pilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.
Silloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni
jälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä
rauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä,
jotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua
suurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet
vilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin
reessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain
kuin sumussa ohitseni kiitävän.
Juuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti
haaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli
niin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat
talonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en
saanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen
tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei
tahtonut ottaa pysyäkseen.
Rupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni
yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin
pälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä
minä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti
kuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä
korkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun
kaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari
mielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja
totiseksi...!

II.
Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli
kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää
pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme
me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria
asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt
kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä,
ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni
ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä.
Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti
virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu
ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan
häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi
ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie.
Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että
nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä
tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli
tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi
kuukin nousemaan.
Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä
ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja
että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin
olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne
mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut
mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä.
Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin
vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se
syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan.
Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin
sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää,
mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin
huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä,
jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme.
Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen
vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti
kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja
isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä
jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.
Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran
olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin
kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme
kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille
rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.
Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien
ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä.
Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle.
Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä,
tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä.
Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui
nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla
jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo
kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan.
Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan
teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri
muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.
Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka
halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla
lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan
salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei
meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä,
mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia
tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat
äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua
omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen
omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta
kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin.
Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että
kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se
kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!
Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo
auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut,
että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät,
oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin
ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut
mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli
pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät
kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita,
kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti
voinut nähdä.
Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi
ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset,
havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme,
lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi
kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme
olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja
autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään.
Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean,
tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien
peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden
takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi
piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:
-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?
-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.
-- Mistä?
Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin
selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä
nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat
meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli
minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen
loan jalkojeni alla.
Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet,
kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa.
Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden
ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa
pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani
opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen
aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut
pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon,
että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain
joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli
ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan,
lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka
teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset
määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville
siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi
erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo
vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti,
ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla,
että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän
vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen
piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni
ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.
Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein
selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä
aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä
tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin.
Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen,
mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen
puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet
armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää,
pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä,
ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan
yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan
kannen kimmeltävien saaristojen.
Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön
hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän
avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen
epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa
jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi
jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen,
reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina
maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen,
kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana
edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen.
Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta,
kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en
sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta
allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan
kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön,
Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni
Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille
kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä
tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti
istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä
mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien
kohti "Onnen saarta".

III.
En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt
maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista
kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka
ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista
niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan
kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä
sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin,
että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä
tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin
jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti,
ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän
noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja
minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän -- ainoastaan nimeksi
-- tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin
punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen
läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia.
Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt
olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet
nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain
turvallisessa majatalossa.
Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi,
pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana
ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne
vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun
kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla
täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan
isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä,
äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset
saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa.
Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin
iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä
tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä
mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina
juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa
täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa.
Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja
vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin
eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia
jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi
saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä
minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.
Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on
karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja
kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään
Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä
muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten
tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä,
puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan
porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet,
hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän
ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on
täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen
ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei
kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.
Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika
Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä
tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu
äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli
valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua
harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja
huudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut,
tervetullut!
Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes
huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli
savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja
avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut
huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain
hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin
miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon
kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona
Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin,
joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla
maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni
muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.
Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.
-- No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!
Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni,
ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni,
etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella
ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta
niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan
kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean
huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.
-- Nuo ajat sinä huomenna pois, -- ne eivät sovi koulupojalle, sanoo
isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes
viiksiksi, sanoi vaan "nuo".
Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä
näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä
taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy
ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä,
mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi,
näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö
nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin
koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen
kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.
Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:
-- Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni
enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä
näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja
pudisteli minua kauluksesta.
-- Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.
Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni
ollakseni vapaampi liikkeissäni.
-- Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, -- tässä vielä kuivia
vaatteita tarvitaan tän' yönä!
Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen
sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia
auttamaan.
-- Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.
Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat
jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.
Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa,
miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet
joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus
ollut paljoa vaikeampi.
Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja
voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa,
parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja
huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu,
hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki
jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta
ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä
vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.
Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika
likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta
aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin