Kertomuksia ja kuvauksia - 8

Venäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon
jättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen
olimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon
mainion järjestelmän palveluksessa.
Cable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia
sitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi
tekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut
viattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä
katsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla
minne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä
tuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.
Eipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut
tavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä
oli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän
kohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä
herttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian,
samalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään
kiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli
sotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan
ulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen -- ja
voitti ne.
Ei ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian
kuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa
valvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan.
Uskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään,
mitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki
kateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin
vesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton
ja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia
panttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä,
kuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.
Tietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä
kilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa
häntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä
jotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun
hän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas
kuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja
kasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli
siksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka
olisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi
itsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää.
Sen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä
toveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä
mitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä
varoittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, -- hän oli
tavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä
lähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että
tämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta
itsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme,
meidän elävänä omaisuutenamme.
Kaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella.
Hän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon
alle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia
ja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen
koronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa
yhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää
räpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei
kukaan voinut olla uskomatta.
Olo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava
takaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei
ollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita.
Mustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan
ja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä
jotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui
pahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen
kahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja
seuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva
nuori sielu ja mustat silmät.
Luulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut
ristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti
epätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen
rakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui
siinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti
pudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi
toverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen
Suomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan
sallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden
viettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi
kotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei
onnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden
toiveitaan.
Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan
vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä
kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua
uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään.
Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä
sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi
karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä
jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun
matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.
Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme.
Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän
nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain
kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa
irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli
niin tiukalle kiristänyt.
Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen,
kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja
toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun
hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.
Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka
edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi
hymyillen ja virkkoi:
-- Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!
Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä
kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä
hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin,
niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me
hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän
rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän
ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti
käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme
nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi
avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei
meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.
Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli
heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin
kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä
kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi,
mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen
yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti
kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla
ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa.
Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli
hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta
asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta
siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit.
Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen
tuloaankin yleinen suosikki.
Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät
ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan.
Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa
kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen
avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä,
ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän
puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat!
-- sanoin minä. -- Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä.
Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan
ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta
kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota
kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille
kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.
Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut
hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen
sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan
Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla.
Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen
huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet
ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia
sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä
vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin
poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.
En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu
siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä
olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne
eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan
mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä
mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella
kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä
milloinkin miellyttää.
Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran
tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja
ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable
katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan
-- hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.
Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja
niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele,
-- muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut
hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää
hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä
nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!
Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena
luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti.
Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni
väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki
ääneensä niinkuin silloin teki.


Taiteilijain tukala elämä.

Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä
luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän
pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei
näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.
He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:
-- Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika,
matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta,
matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään
edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille
tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia
katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni
heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin
tekivät heidän modellinsakin.
Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan
päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona.
Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia
joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä
vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli
kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.
Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa
välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui
muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin
olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.
En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin
kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti,
niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.
Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit
pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, -- se oli kovin
lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta
Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista
siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä
itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.
Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli
mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin,
keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni
tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta
muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin.
Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli
mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.
Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan,
syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin -- vai että
minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! -- Hyvähän on,
että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin
matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä,
jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille,
varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan -- olisipa
kuin olisikin varoitettava!
Minulle alkoi tulla hätä.
Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi
minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.
-- Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään"
lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.
Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme
me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria
maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen
aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä
meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja -- Johannea.
Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli -- Johanne.
Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla,
vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme
kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun
lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin
näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain
nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut
loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan
luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat
synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:
-- Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään
naurettavaa -- ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä
ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta... ette osaa
muuta kuin irvistellä ja pilkata... minua kyllästyttää semmoiset...!
Hän tuossa... hän on ainoa, joka... hän on monta vertaa parempi kuin
kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee...!
Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan
ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja
säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun
Thormann tarttui käteeni ja alkoi:
-- No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin
tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi!
-- tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on
perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!...
Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään.
Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa
ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa
välkkyivät.
-- Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.
Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me
kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.
Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan
hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä
illan ruskoa kaukana ulapalla.
Me puhuimme maalauksesta.
Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen
viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan.
Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja
tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni;
mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen
merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.
-- Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.
Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.
Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme
toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.
Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja
olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.
-- Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.
-- En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.
Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne
jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö
tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin
piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.
-- No, -- missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa
Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen
pilettiä!
Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan
iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi
voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.
* * * * *
Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim.
kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa
häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa.
Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi
mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.
Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin
hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi
muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä
vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla,
jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä
nukkuvassa maaseutukaupungissa.
Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys
modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua
mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin
häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei
hän mitenkään tahtonut suostua. -- Olla läsnä silloin kuin toinen
nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, -- ei, siihen ei siveä
suomalainen nainen voisi koskaan suostua!
Hän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin
paukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut
niin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin
viisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei
tiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä
nuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.
Tuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin.
Vaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja
jos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä
kirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin
lämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut
lähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin
jättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.
Viimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois
modellini ja jätin luonnokseni kesken...
Alussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan
ollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan
maalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti
minua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi
ainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun
me -- totta puhuen -- matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä
hienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; -- joka tietysti oli liikanaista
hienotunteisuutta.
En koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan
vuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.
No niin, -- jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut
Thormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä,
koolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.
Tietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa.
Laskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri
sen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä
antauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.
Mutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein
juurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti
siitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien
käsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.
Vaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi
huuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin
kankealta ja kylmältä; -- ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja
hyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.
Hajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin
tultuammekin oli kuohuksissaan.
-- Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin
vaan mahdollista.
Vaan hän ei suvainnut vastata.
Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava
varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa
ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset
ystävämmekin; -- ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä
tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.
Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.
K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa
odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta.
Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.
Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella.
Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat
kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten
satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta,
on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua
ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni
petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja
suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta
tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden
kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.
Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka
olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman
nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan
kuin salakihloissa oleva sulhanen.
Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin
juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin,
että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei
ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos
asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti
ja minä jäin siihen, missä olin.
Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja
oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun
lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He
istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön
enkä ollut heitä näkevinänikään.
Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli
minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä
enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin
monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.
Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa,
liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen
vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut
mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.
Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien
kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: -- peto ei
hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään,
sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän
oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; -- kuka
tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa?
Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut
kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; -- eihän hän
voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.
Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.
Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin
Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli
kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.
Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä
hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia
henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään
tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis
uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän
ajattelevan.
Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla
kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili
minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin
ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös
ja tunkeuduin vaimoni luo.
-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!
-- Anteeksi, -- olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo
ennenkin.
Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en
ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala
paratkoon! -- ei minun muutakaan auttanut.
Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe
taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä
kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja
alkoi kertoa jotain.
Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja
minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja
vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.
Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä
katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja
alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.
Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.
Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi
kimppuuni!