Kantelettaren tutkimuksia 1 - 7

surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni",
Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä
nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön,
hämärän neidon kysymykseen:
"Kunne menet Ruoan Ruotsi?"
Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.
Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin
Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että
itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos
mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä,
jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet
jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.
Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä
syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan
sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä
muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.
Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti
itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen
legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti
perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva
Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä
Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen
puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin
oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä
pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin
vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika,
joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin
maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika
ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt,
voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän
kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik
nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan
Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian
mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä
pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu
Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin
kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa;
että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää
poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä
kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.
Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on
sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia
todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan
muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea
historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin
kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme
konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan
useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa
Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista
viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.

3. Elinan surma.

Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu
tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä
_Klaus Djeknistä_, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan
aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa
siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin
Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän
omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen
tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen
toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti
kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen
tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on
täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]
Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta
eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus
Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella,
jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen
Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä
käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin.
Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena
hän katoaa tietämättömiin -- vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita,
jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.
Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen
poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan
mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen
oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien
yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.
Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on
professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi
tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn
Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen
tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta
v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on
myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon
kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole
todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla,
huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa
(Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina,
alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä
elämäkerroissa.
Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan
semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on
aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan,
mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan
nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten
sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232]
Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä
laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan:
"sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta
linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa
myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]
Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat
kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista
todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin
Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia,
kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen
todelliseen tapahtumaan.
Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi
yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman
teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä,
vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo.
Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan
muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren
ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen
kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä,
päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin
oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli
nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia,
emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan -- tai ainoasti teeskennellen
vihastusta -- isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä
viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan
senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään
voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin,
joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli
rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden
väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan,
Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta
kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja
hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän
puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]
Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin
selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan
päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon
arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei
siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein
suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin
henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo
ja lapsi.
Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa,
jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen
lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti
vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin
runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen
vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta,
kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu
siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen
soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin
olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus
Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä
suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että
kokoonpanoltaan perin suomalainen.
Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta.
Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme
oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on
toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös
käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8).
Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat
kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:
Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
"Elina minun sisaren,
Ejko mu[u]ta ylpiämpä,
Kuin on Klaus Kurki?"
Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);
Nousit kaicki seisovalle.
"O mun muori kuldaiseni,
Älä minua Clavull anna!" --
"Mistäs sinä Clavun tunnet?"
Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet
347-348:
Itku ei Laukosta laka'a,
Valitus Vesilahesta.
Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot
muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842,
vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin
Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka
nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta
Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä
1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta
ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä -- joka on
Ruottin virstan paikoilla Laukosta -- on tähän otettu 'Kanteletar'
nimisen kirjan kolmannesta osasta. -- -- Tähän on se muutettu sille
puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin
monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan
todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut
neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on
suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä
lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]
Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä
näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta
eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan
välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on
ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on
erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: _vaka neitsynen vastaapi_,
Kirstistä: _salaa sanoi_ ja Klauksesta: _puhui suusta kiivahasta_ (A).
Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri
näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti
merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan
jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.
Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa
kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole -- omituista
kyllä -- aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa.
Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan
kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei
niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää
laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua
muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa
löytää.
ELINAN SURMA.
Näytelmäntapainen kansanruno.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
_Elinainen neitty nuori
Meni aittahan mäellä
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa_.
Elina:
Tuollapa tulee Klaus Kurki!
Äiti:[241]
Mistäs tunnet Klaus Kurjen?
Elina:
Tunnen tuiman käytännöstä,
Jalan jalon heitännöstä.[242]
Toinen kohtaus.
_Klaus tuo mäelle tuli,
Sadat miehet saattamassa,
Sadat satulahevoset,
Miehillä kultakannukset,
Hopiahelut hevosilla_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku talonväestä:
Hepo meillä mäellä myydän,
Kartanolla luukavia,
Vaan ei piikaa pihalla myydä,
Eikä kaupita kartanolla.
Kyll' on meillä tupiakin:
Tupa meill' on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill' on hevoset panna,
Vaja varsat valjastella;
Naula meill' on satulat panna,
Laskea hevoisten helut.
Kolmas kohtaus.
_Klaus tuo tupahan tuli,
Miekallans' oven avasi,
Tupellansa kiini tunki.
Elinan viisi veljestä
Istuit kaikki pöydän päässä,
Nousit kaikki seisotellen_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Joku veljeksistä:
Ei ole meissä neittyin myyjää,
Eikä naisten naittajata;
Astu toisehen tupahan,
Kysy ensin äidiltäni.
Neljäs kohtaus.
_Klaus tuo kävi käskettyä
Tuonne toisehen tupahan_.
Klaus:
Onko teillä neityttä myydä,
Piikaa vasteeni pidettyy?
Äiti:
Pi[i]jat meill' on pikkaisia,[243]
Kaikki keskeen kasvavia.
Klaus:
Olispa tuo vähä Elina,
Nuori nainen naitavalla.
Äiti:
Ei taida vähä Elina
Panna työhöön palkollista,
Ruokkia isoo pereettä,
Katsoo isoo tarhakarjaa.
Klaus:
Kyll' on mulle Kirsti piika,
Joka panee työhöön palkollisen,
Ruokkii myös ison perehen,
Katsoo ison tarhakarjan.
_Tuopa vähä Elinainen,
Vaka neitty nen vastaapi_:
Kyll' on sulle Kirsti huora,
Joka mun poltattaa tulella,
Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.
Klaus:
Ei ole Kirsti kiivas piika,
Eikä huora huone[e]ssani,
Vaan on töissä toimellinen,
Saattavainen sanoissansa:
Siksi kauan siellä ollut,
Kauan karjani katsonut,
Pannut työhöön palkollisen,
Laittanut ruan pereelle.
_Kukas hullu muu kuin piika,
Jollei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä_.
Viides kohtaus.
_Käsi Klauksen povessa
Kävi Klaun kartanolla_.
_Kirsti katseli klasista,
Välkisteli västäröistä_:
Kirsti:
Ah jos sitäkin olisis,
Joka tuon välin pahennais,
Saat[t]ais asiani entiselle!
TOINEN NÄTTÖS.
_Vuosi vuodelta kuluupi,[244]
Eipä kuulunut kylissä,
Eikä nähty naapureissa,
Tuon välin pakentajata,
Menettäjää mielisuosion;
Eikä toista tarvittuhan
Kirstin ollessa kotona,
Huonehessa häijyn huoran_.
Ensimmäinen kohtaus.
Kirsti (salaa sano Klaukselle):
Uolevi emännän makasi.
Klaus
_Tuopa tuohon vastajapi,[245]
Puhu suusta kiivahasta_:
Jospas tuottelet todeksi.
Mitäs saattelit sanoiksi,
Sinunpa mä silkissä käytän,
Elinan tulella poltan.
Viisi verkasta hameetta
Annan kaikki käydäksesi,
Ennen kuin Elina prouvan;
Kantaakses avaimet annan,
Ennen kuin Elina prouvan;
Lukut lupaan lukitakses,
Ennen kuin Elina prouvan.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Mene Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille,
Ole kauas keräjille
Menevänsä Pohjanmaalle.
Toinen kohtaus.
_Klaus kävi kammarihin
Etehen Elina prouvan_.
Klaus:
Ohoh vähä Elinani!
Käärä säkkihin evästä,
Voita pikku vakkasehen;
Käsky kävi keräjille
Mennäkseni Pohjanmaalle.
Elina:
Oh mun Klaus kultaseni!
Älä tuolla kauvan viivy;
Viikot on viimeiset käsissän,
Päivät viellä viimeisemmät.
Älä tuolla paljoo puhu.
Puhu puolilta puhejas,
Puhu toiste toinen puoli.
Älä tuolla joukoissa juo.
Juo vaan puolilta janojas,
Juo sitte toiste puoli.
Älä uloos tieltä astu.
Astu puolisaappahissa,
Astu toiste toinen puoli.
_Klaus tuo kävi kammarista
Ajo Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille_.
Kolmas kohtaus.
_Kirsti tuo kotahan kävi
Pienten vaattein pesolle,
Paitain Elina prouvan.
Elina kodan kohella[246]
Kuuli kovan kolkutuksen,
Paukkinan patajen luonna_.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaattejani;
Ei net ole täällä saadut,
Vaan on äitini kutonut.
_Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Kolkei vielläkin kovemmin
Prouvan pieniä vaatteeja;
Huora tuo kuoppia virutti,
Polt[t]i puolilta poroksi_.
Elina:
Huora häijy kiukkuhinen!
Älä kolki niin kovasti
Minun pieniä vaatteejani.
Älä, portto, polta niitä!
Kirsti:
Huorat nuot hyvätkin piijat,
Vaan ei portot puoletkan.[247]
_Elina tuo kodasta kävi
Pahoin mieliin kammariinsa
Itteksensä siellä itki_.
Neljäs kohtaus.
_Tuonnepa tuo Kirstikin tuli,
Huora häijy hävitöinen_.
Kirsti:
Oh mun prouva kultaseni!
Pitäkäm pienet pitoiset,
Kansa kempit kestapidot,
Isäntämme pois ollessa, --
Niinkuin ennenkin on tehty.
Ottakamme orja työstä,
Häijy härkäjen perästä.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Tee sä itte, mitäs tahdot.
Iske ensin muut tynnyrit,
Iske kaiketkin tynnyrit;
Älä iske sitä tynnyrii,
Joka on pantu minua vasteen.
_Kirstipä tuokoon mutkan muisti,
Piti kempit kestapidot,
Juotti joukon, joi itekkin,
Iski ensin sen tynnyrin,
Joka oli pantu prouvaa vasteen_.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
KOLMAS NÄYTÖS.
_Jopa aurinko aleni
Taivahalla tasasella,
Laski läntehen levolle_.
Ensimmäinen kohtaus.
_Kirsti kävi kammarihin
Etehen Elina prouvan_.
Kirsti:
Mihees prouva maata menne,
Että sianne sioitan?
Uotin uuteen tupahanko
Ylimmäisen portin päälle?
Elina:
Raskas siell' on raskaan maata,
Raskas siell' on raskaan nosta,
Uotin uudessa majassa,
Tuvassa tuntemattomassa.
Tee vaan Klauksen tupahan,
Paremmat on tutut paikat.
Kirsti:
Miekat siell' on välkkäväiset,
Raudat siell' on hohtavaiset,
Pyssyt siell' on paukkuvaiset.
Elina:
Miekat miehillä sodassa
Vaaroin veriset välkkyyvät,
Siellä raudat raateleevat,
Siellä pyssytkin paukkuuvat;
Seinällä ovat sidotut
Väsynneenä väijymästä.
Tee siis sinne yösianni.
Pane kaksin villavaipat,
Pane kaksin vuodiliinat,
Pane kaksin päänaluset,
Pane kaksin lakanatkin.
_Kirstipä tuohoon mutkan muisti,
Pani viidet villavaipat,
Pani viidet vuodiliinat,
Pani viidet päänaluset,
Pani viidet lakanatkin.
Elina:
Oh mun Kirsti piikaseni!
Toisin teit, toisia käskin.
Toinen kohtaus.
_Kirsti kävi kammarista,
Meni Uolevin majalle_.
Kirsti:
Uolevi ylimmäinen trenki!
Prouva teitä sinne käski.
Uolevi:
Mitästä mä tuolla tehne?
Totta ma tuonne sentän käyne.
_Kirsti pikemmin perässä,
Yhdeksät lukut lukitsi,
Sadat teljet teljetteli_.
Kolmas kohtaus.
_Juoksi Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten nimille_.
Kirsti:
Ohoh Klaus kultaseni!
Ompa Uolevi nytkin siellä,
Lukut ovein lukittuna.
Telkeet päällä teljettynä.
Klaus
_Tämä täältäpä tuleepi,
Kiivas kiirutti kotia,
Alla päin, pahoissa mielin,
Tulen tuoheseen sytytti,
Pisti tervaksen tulehen,[248]
Valo valkeen nurkan alle_.
NELJÄS NÄYTÖS.
_Sauvu suitseepi tulinen,
Liekki tuima leimahtelee,
Polttaa huone[e]n huonehelta.
Viell' on paikka palamata,
Viell' on Elina elossa_.
Ensimmäinen kohtaus.
Elina
_Laski lapsensa pienuisen,
Itkeväisen ikkunalle_:
Ohoh kultan, Klaus kultan!
Älä polta poikalastas,
Vaikkas poltat pojan tuojan.
Älä sormustas kadota,
Vaikkas kantajan kadotat.
Klaus:
Pala portto poikineskin,
Maailman lautta lapsineskin!
Ei se ole minun poikan,
Vaan on ison Uolevin poika.
-- -- --[249]
_Tuopa tuolta Elina prouva
Varo Uoti veljetänsä_:
Ohoh Uoti, oma veljen!
Mene käske äitinni tänne,
Pyydä joudulla tulemaan,
Puhu paremmin kuin onkan.
Toinen kohtaus.
Uoti:
Oh mun nuori kultaseni!
Tyttärenne teitä kutsu,
Pyysi joudulla tulemaan.
Äiti:
(Kun tuo puki pukuansa[250]
Puki kaikki eestakasin):
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka hameetin hameeni,
Hameetin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka sukin sukkiani,
Sukin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Kuinka kenkiin kenkiäni,
Kenkiin kaikki eestakaisin.
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta.
_Tuli tielle edemmäksi.
Sauvu Laukosta näkyypi,
Sauvu Klauksen kartanosta_.
Äiti:
Voi minua vaivasta vaimoo!
Sauvu Laukosta näkyypi,
Sauvu Klauksen kartanosta.
Mitäs tuolla tehtänekän?
Kuinka liekän tyttäreni?
Uoti:
Hyvin kyllä, muori kulta,
Lampaita siellä lahdattihin,
Sikoja siellä korvettihin,
Kukkoja siellä kuukattihin,
Kanoja siellä kaltattihin,
Pienen prinssin ristiäisiksi,
Pienen poikasen poluksi,
Poikalapsen polkumiksi.
Kolmas kohtaus.
Äiti:
_Kuin kävi Klauksen kartanolle,
Laski kohta polvillensa
Maahaan vävynsä etehen_:
Ota pois tuo tuolta tulesta,
Vaka vaimo valkehesta!
Klaus:
En ota tuota tulesta,
Porttoo pojes valkehesta,
Siksi valkeen vintinkin,
Hyvän huonehen hävitin.
Äiti:
Anna mennä muille maille
Elkeänsä piilomahan,
Töitänsä häpe[i]lemään.
Klaus:
Olkoon siellä Uolen huora,
Palakohon poikain portto!
Neljäs kohtaus.
_Kirsti tuo puodiin poi[k]kesi,
Sieltäpä tuo kruutia kanto,
Kanto Klauksen kätehen.
Kirsti:
Pane panni pahoja jauhoj[a],
Tervatynnyrin sekahan,
Että paremmin palaisis.
Äiti:
Ohoh vähä Elinani!
Mahdois olla mieliin kieliin,
Mieliin kieliin porton kanssa,
Kärsiä Kirstin kiukkuja.
Elina:
Ohoh oma muori kultan!
Ei ole syytä vähintäkän,
Neulaa silmätöintäkän,
Tein kaikki, mitä taisin,
Tein päälläkin vähäsen.
Epiloogi.
_Se oli meno parahan prouvan,
Nuoren Elina emännän,
Kansa kauniin kasvoiltansa,
Että töissänsä taitavan,
Puhtaan aina puheissansa,
Siivon puolisanoissakin.
Kauan kaipaa kansa kaikki,
Itkee sinua alalliset,
Ikävöitsee ylemmätkin.
Olis ottanut hyvästi
Itkevältä äidiltänsä,
Vaan jopa raukesi raukka,
Lenti liekkien sisähän,
Rinnalle poikainen pieni_.
VIIDES NÄYTÖS.
_Se oli meno parahan prouvan,
Se oli hukka huonehenkin,
Kansa kaunihin tavaran,
Sekä kullan kiiltäväisen
Että hopian hohtavaisen.
Klaus tuo asu Kirstinensä
Uotin uudessa tuvassa.
Kaikki kaikkinansa katovat,
Laiho puuttuupi pellolta,
Eikä kasva kauramaatkan:
Kulo poltti parahat paikat,
Kuiva kukisti loputkin.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle_.
Ensimmäinen kohtaus.
_Klaus istu kynnykselle,
Sekä istu että itki.
Jesus äijänä käveli_.
Jesus:
Mitäs itket, Klaus Kurki?
Klaus:
Kyll' on syytä itkemistä,
Siit' on sydämen kipeä,
Ettän poltin puolisoni,
Sytytin syleni täyden,
Vaimon valkeella valotin,
Poltin pienen poikaseni.
Hevoisia talli täynnä,
Nautoja navetto täynnä,
Kuolit kaikki korsi suuhun,
Kaaduit kaurajen nojalle.
Jesus:
Kyllän tiedän Elina prouvan.
Klaus:
Missäs on sitte Elina prouva?
Jesus:
Ylemmäises taivaassa,
Kuuden kynttilän edessä,
Jesuksen jalkain juuressa,
Pikku poikainen sylissä,
Uolevi oven edessä.
Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.
Klaus:
Missäs on sitte Klaus Kurki?
Jesus:
Alammaises helvetissä,
[Alammaisen portin alla],
Kannukset vähän näkyyvät.
Jalat alta kiilustaavat.
Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.
Klaus:
[Missäs on sitte Kirsti huora?]
Jesus:
Alammaises helvetissä,
Alammaisen portin alla,
Palmikoita vähän näkyypi,
Silkit päihin sidottuna.
Loppukohtaus.
_Klaus tuo ajohon lähti.
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Järähytti järven päässä,
Karahutti kankahalla,
Ajo päin sulaan merehen,
Aaltoihin upottikse.
Se oli meno nuoren miehen,
Kansa nainehen urohon:
Kirsti rakkina perässä_.
Kirja on kirjoitettuna,
Löytty Laukosta mäeltä.
Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös
luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää,
verraten tavallisiin ritari-balladeihin.
Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita
esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon
kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä,
kaikki kärsivässä rakkaudessaan.
Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon