Kantelettaren tutkimuksia 1 - 1

KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA I
Ritvalan Helkavirret. Historialliset runot.

Kirj.
JULIUS KROHN

Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1900.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. I.

Isävainajansa ystävälle
Suomen kielen hohottajalle
Suomen muinaisuuden valaisijalle
l. Yrjö-Koskiselle
hänen täyttäessään
seitsemänkymmentä vuotta
omistaa
tämän tutkimussarjan
toimittaja.

SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Ritvalan Helka-virret
1. Hämäläisten runollisuus
2. Helka-virsien muistiinpanijat
3. Helka-juhlan vietto
4. Helka-juhlassa lauletut virret
5. Alku-virsi
6. Mataleenan virsi
7. Inkerin virsi
8. Annikaisen virsi
9. Helka-virsien loppusäkeet
10. Helka-juhlan alkuperä
11. Hämäläisen runon rakenne
II. Historialliset runot
1. Suomen kansan historiallinen käsitys
2. Piispa Henrikin surma
3. Elinan surma
4. Kaarle herttua
5. Jaakko Pontus
6. Kaarlo kuningas
7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin
Viiteselitykset.


ESIPUHE.

Suomalaisen kirjallisuuden historiansa oli isävainajani, Julius
Krohnin, aikomus toimittaa kolmena osana, joista ensimmäinen hänen
eläessään ilmestynyt käsitteli Kalevalaa, ja joista toisen piti esittää
keskiajan kansanrunoutta sekä kolmannen uudemman ajan kirjallisuutta.
Viimeksi mainittu täytyi kuitenkin muodollisista syistä painattaa eri
teoksena: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1897.
Toisen osan julkaisemiseen itsenäisellä ja muutetulla nimellä eivät
ainoastaan muodolliset syyt ole pakoittaneet. Siitä käsityksestä, että
Kalevalan-aineiset kertomarunot edustaisivat erityisesti pakanuuden
aikaa vastakohtana ilmeisesti keskiaikaisille legenda- ja
ballaadirunoille, on minun täytynyt luopua uusien Kalevalan
tutkimuksieni nojalla, jotka toivon vastedes voivani täydellisesti
esittää. Myöskin uudemman ajan kansanrunojen sovittaminen painetun
kirjallisuuden kehitysjaksojen väliin, niinkuin isävainajani oli
suunnitellut, tuotti tutkimus- ja esitystavan erilaisuuden tähden
vaikeuksia, jotka vältin paraiten irroittamalla ne kokonaan siitä
yhteydestä.
Siten kokosin ne isävainajani runontutkimuksista, jotka esittivät
kertomarunoja ulkopuolelta Kalevalan piiriä, ja koska ne miltei kaikki
löytyvät Lönnrotin "Kanteletar" nimisessä kokoelmassa, valitsin tälle
uudestaan järjestämälleni julkaisulle nimen "Kantelettaren
tutkimuksia." Nyt ilmestyvän "edellisen vihkon" lisäksi on
toivottavasti tulevana vuonna valmistuva toinen, joka "jälkimmäinen"
tulee käsittelemään laajaa ja moniosaista Luojan virttä ynnä muutamia
muita legenda-runoja sekä Anteruksen kosintaa ja Lunastettavan neidon
laulua liitteineen.
Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa
subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin
objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut
velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä
itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda
tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani
ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla
omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät
tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla
on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen
tieteellisistä puutteista ja virheistä.
Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani
käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja.
Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine
suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus
runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta
syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin
murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista
merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua
kirjakielen mukaisesti tasoitellut.
Helsingissä joulukuulla 1900.
Kaarle Krohn.


I.
Ritvalan Helka-virret

1. Hämäläisten runollisuus.

"Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten
laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon
rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa
esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn
tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa
yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta,
joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.
Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan
kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen
kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime
vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole
jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin
siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa
jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin
Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon
löytöpaikkoja.
Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin
aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito
rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon
myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi
selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi
jälkimmäistenkin puutetta peittämään?
Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle
riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja
yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin
nähden on kieltämätön.
Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä
epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen
luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän -- jollei
eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä
kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että
muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista,
niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne
runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin
Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.
Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin
teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden
runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on
niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara
tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.

2. Helka-virsien muistiinpanijat.

Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän
Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada
tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia
tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on
unheesta pelastanut, _Kaarle Akseli Gottlundille_. Jo nuorena
ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä
pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään
enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti
tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä.
Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä
Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana,
jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä
asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen
Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta;
sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi
esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä
kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa _Otavan_
toiseen osaan v. 1832.
Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot
käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden
sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna,
kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta,
jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen
parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors
Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti
Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.
Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat
täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet
tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa
käytetyt.[4]
V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona _Ritvalan Helka-virret
pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä_ s.o. kahden hämäläisen
ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen
oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan
epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän
jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä
Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä
pitäen.
"Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että
Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä
aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa
semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa
huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä
vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko,
muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta
vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti
käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin
varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi
kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti
uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin
ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu
Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta
opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun,
niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.
Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta,
jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi
kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi
lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa
sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo
kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa
laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt
etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut.
Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa
muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.

3. Helka-juhlan vietto.

Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle
Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja
Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät
Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella.
"Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5]
joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa
paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat
laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä
eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".
Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä.
"Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso
_Raitin ristille_ keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee
ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on
nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa
saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä
aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle
valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten
ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja
kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. -- Kun kaikki
nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin
paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti
kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee
heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun
neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan
avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta
ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. -- -- Laulaen liikkuu
koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten
ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin
(Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen
suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen
ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille)
ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä,
käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä
kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään
vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen
ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran
käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. -- -- Täällä päättyy juhla
tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka
tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti
tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään
pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä
keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."
Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun
joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai
Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli
kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei
ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös
herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri
kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa
henkeä.

4. Helka-juhlassa lauletut virret.

Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi
Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo
nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse
laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko
varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo
Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä
neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä;
tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä
toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat
näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä
sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin,
kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä
omaa itseänsä".
Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että
"ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen,
jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa:
niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy
lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi
väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja
pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla,
niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä
ja venytetyltä".
Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa
kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on
lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia
eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin
säännöllisesti: _kaunissa joukos_. Tämän alinomaisen lisäkkeen
muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä
Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty,
väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista.
Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli
(urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon
lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin
ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka
säkeen välissä laulettiin: _Kaunis on joukossa Jumala_."
Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen
milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin
erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.",
joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]
Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis
sanan _sijalla_, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: _Jumala on
joukos_. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: _kaunis on
joukos_. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen
isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä
kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt,
rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] --
Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan
laulavaa neitosten joukkoa.[13]
Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa
oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain
uudistua. -- Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin
sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös
maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa
_lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta_".
Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä
Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat
kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli
ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo
sitte mailmakin loppuu, kuin _Ridvalan Helka ja Huittulan vainio_".
Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana
vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan
rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.
Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867,
vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi
paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä
myöhemmin vietetty.

5. Alku-virsi.

"Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on
niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä
vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista
vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas
väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin
kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. -- -- Koko laulu on
muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen,
joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo,
pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman
alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin
hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin
vastaaviin".
Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on
arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat
kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi
tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan
kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän
normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin
tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden
ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas
käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos
kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista
tavoittelua.
Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).
Ruvetkasme, rohjekasme
Älkäs Eäntämmä häväkkö
Vaik o lapset laulamassa
Pikkuiset pirisämässä
Heikot virrat heittäjälle
Annas mun käien kukata
Meri helmet helkyttälle
Saxan pehkinät sanelle
Ruotiin ruaakoisten puhella
Turun urvut uikkajoille
Väätty vasken vaikajoille
Käukem siukukset sinelle
Mataroille morsiammex
Tuokam sieltä seulan täusi
Mataroita marka vakka
Tehkesme sinistä silta
Uikamme punainen porras
Jumaloihin mennexemme
Jumaloihin puhtaisiin.[17]
Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).
Ruvetkaamme, rohjetkaamme
Älkääs ääntämme hävetkö
Vaikk' on lapset laulamassa
Pikkuset pirisemässä
Heikot virret heittäellen
Annas mun käen kukata
Merihelmet helkytellen
Saksan pähkinät sanellen
Ruotsin ruokkosten puheilla
Turun urvut uikaellen
Vääty vaske vaikaellen
Käykääm siukkuset siveellä
Mataroille morsiameks
Tehkäämme sinistä siltaa
Uikasme punanen porras
Jumaloihin mennäksemme
Jumaloihin puhtaisihin
Tuokaam sieltä seula täysi
Mataroita markka vakka.[18]
Tuntemattoman kirjaanpano.
Ruvetkasme, Rohjeskame
Elkäs eäntäme hävetkö
Vaik' on Lapset laulamassa
Pikkuset Pirisemässä
Hejkot virret hejtäjillä
Annas mun ke'än kukatta
-- -- --
-- -- --
Tehkäm me Sinistä Silda
Ujkame punasta porrasta
Jumalojhin menäxämme
Jumalojhin puhtajsen.
Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti
arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin
pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.
Alku-virsi korjutussa muodossa.
Ruvetkasme, rohjetkasme,
Älkäs ääntämme hävetkö,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Pikkuiset pirisemässä,
Heikot virttä heittämässä.[19]
Annas mun käen kukata,
Merihelmen helkytellä,
Saksan pähkinän sanella,
Ruotsin ruokosen puhella,
Turun urvun uikkaella,
Väättyvasken vaikkaella.[20]
Käykäm siukukset sinelle,
Mataroille morsiamekset,
Tuokam sieltä seulan täysi,
Mataroita markan vakka,
Tehkäsme sinestä silta,
Uikasme punasta porras,[21]
Jumaloihin mennäksemme,
Jumaloihin puhtaisin.
Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse
laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa
nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on
verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun
helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun,
Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat
sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin
sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset
menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas
elämä on heille esikuvana.
Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että
siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä
uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa,
varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe
puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen
uskontoon.
Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan
katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa
vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää
lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja
Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut,
antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.
Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
Karjalan kannaksen runoissa.
Läkkä siskokset sinehen,
Matarahan morsiammet,
Keltahan emon kälykset.[26]
Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:
Mitä me sisot sinellä,
Mataroilla morsiammet,
Kelloilla emon kälykset?
Jo meill' on sinet sinetty,
Sekä kellat kelloteltu.[27]
Mitä me sisot sinellä,
Keltaheinässä kälykset,
Matarassa morsiamet?
Hamehia painetahan,
Suhmanot soristetahan.[28]
Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen
runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin
levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa
värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten
mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin
Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan
vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.
Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää
runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella
noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi
katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31]
T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa,
vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana
heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen,
vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]
Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen
Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto:
_Jumala on joukos_, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan
latinankielistä lause-tapaa: _Dominus nobiscum_ (Herra on meidän
kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon
tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli _Kyrie
eleison_ (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena
tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen
varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös
Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.
Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden
keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.

6. Mataleenan virsi.

Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu
alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta
tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi
suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen
viimeinen tulos.[34]
Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen
kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella,
samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa
hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä
näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan
edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli
Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä
seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]
Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin
tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä
raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi
itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan
tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan
sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli
silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa
mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista
tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria
Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.
Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria