Kantelettaren tutkimuksia 1 - 1

  
  
  KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA I
  Ritvalan Helkavirret. Historialliset runot.
  
  Kirj.
  JULIUS KROHN
  
  Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn
  
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1900.
  
   Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. I.
  
   Isävainajansa ystävälle
   Suomen kielen hohottajalle
   Suomen muinaisuuden valaisijalle
   l. Yrjö-Koskiselle
   hänen täyttäessään
   seitsemänkymmentä vuotta
   omistaa
   tämän tutkimussarjan
   toimittaja.
  
  SISÄLLYS:
   Esipuhe.
   I. Ritvalan Helka-virret
   1. Hämäläisten runollisuus
   2. Helka-virsien muistiinpanijat
   3. Helka-juhlan vietto
   4. Helka-juhlassa lauletut virret
   5. Alku-virsi
   6. Mataleenan virsi
   7. Inkerin virsi
   8. Annikaisen virsi
   9. Helka-virsien loppusäkeet
   10. Helka-juhlan alkuperä
   11. Hämäläisen runon rakenne
   II. Historialliset runot
   1. Suomen kansan historiallinen käsitys
   2. Piispa Henrikin surma
   3. Elinan surma
   4. Kaarle herttua
   5. Jaakko Pontus
   6. Kaarlo kuningas
   7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin
   Viiteselitykset.
  
  
  ESIPUHE.
  
  Suomalaisen kirjallisuuden historiansa oli isävainajani, Julius
  Krohnin, aikomus toimittaa kolmena osana, joista ensimmäinen hänen
  eläessään ilmestynyt käsitteli Kalevalaa, ja joista toisen piti esittää
  keskiajan kansanrunoutta sekä kolmannen uudemman ajan kirjallisuutta.
  Viimeksi mainittu täytyi kuitenkin muodollisista syistä painattaa eri
  teoksena: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1897.
  Toisen osan julkaisemiseen itsenäisellä ja muutetulla nimellä eivät
  ainoastaan muodolliset syyt ole pakoittaneet. Siitä käsityksestä, että
  Kalevalan-aineiset kertomarunot edustaisivat erityisesti pakanuuden
  aikaa vastakohtana ilmeisesti keskiaikaisille legenda- ja
  ballaadirunoille, on minun täytynyt luopua uusien Kalevalan
  tutkimuksieni nojalla, jotka toivon vastedes voivani täydellisesti
  esittää. Myöskin uudemman ajan kansanrunojen sovittaminen painetun
  kirjallisuuden kehitysjaksojen väliin, niinkuin isävainajani oli
  suunnitellut, tuotti tutkimus- ja esitystavan erilaisuuden tähden
  vaikeuksia, jotka vältin paraiten irroittamalla ne kokonaan siitä
  yhteydestä.
  Siten kokosin ne isävainajani runontutkimuksista, jotka esittivät
  kertomarunoja ulkopuolelta Kalevalan piiriä, ja koska ne miltei kaikki
  löytyvät Lönnrotin "Kanteletar" nimisessä kokoelmassa, valitsin tälle
  uudestaan järjestämälleni julkaisulle nimen "Kantelettaren
  tutkimuksia." Nyt ilmestyvän "edellisen vihkon" lisäksi on
  toivottavasti tulevana vuonna valmistuva toinen, joka "jälkimmäinen"
  tulee käsittelemään laajaa ja moniosaista Luojan virttä ynnä muutamia
  muita legenda-runoja sekä Anteruksen kosintaa ja Lunastettavan neidon
  laulua liitteineen.
  Siihen nähden että kansanrunouden tutkimuksissa
  subjektiivis-esteettisellä näkökannalla on paljoa vähemmän sijaa kuin
  objektiivis-tosiasiallisella, olen tässä teoksessa katsonut
  velvollisuudekseni kaikki ainekset uudestaan läpikäymällä päästä
  itsenäiseen vakaumukseen jokaisen tutkittavan runon suhteen ja tuoda
  tämä vakaumukseni esille silloinkin, kuin se poikkeaa isävainajani
  ennen julkaisemista mielipiteistä. Olen tämän voinut sitä paremmalla
  omallatunnolla tehdä, kun tutkimustapani on aivan sama ja eriävät
  tulokset etupäässä riippuvat niistä uusista aineksista, joita minulla
  on ollut käytettävänä. Tietysti samalla yksin vastaan teoksen
  tieteellisistä puutteista ja virheistä.
  Muoto on minun täytynyt itse luoda, koska nämät isävainajani
  käsikirjoitukset ovat enimmäkseen lyhennyksillä kirjoitettuja luentoja.
  Olen koettanut saada esitykseni niin helppotajuiseksi, kuin aine
  suinkin on sallinut, ja siihen nähden vieraskieliset näytteet joskus
  runomitallakin, vaikka aivan vaatimattomasti, suomentanut. Samasta
  syystä olen myös suomalaisten runojen toisinnoissa, milloin
  murteellisuuksilla ei ole ollut esitykseeni nähden minkäänlaista
  merkitystä, käsikirjoitusten usein epätarkkaa ja vaillinaista äänneasua
  kirjakielen mukaisesti tasoitellut.
  Helsingissä joulukuulla 1900.
  Kaarle Krohn.
  
  
  I.
  Ritvalan Helka-virret
  
  1. Hämäläisten runollisuus.
  
  "Poikkinaisiahan ja nälkäkoivun tavoin kasvaneita Suomenkin Hämäläisten
  laulut Kantelettaressa ovat Karjalan väkevästi aaltoilevan runon
  rinnalla!" lausuu Aug. Ahlqvist 1855 vuoden Suomi-kirjaan painetussa
  esityksessään Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta.[1] Pääsyyn
  tähän Hämäläisten heikompaan runollisuuteen koettaa hän johtaa
  yhteissuomalaiselta ajalta, n.k. Jäämien alkuperäisestä luonteesta,
  joihin lukee myös Vepsäläiset, Vatjalaiset ja tietysti Virolaiset.
  Tässä oletettua yhteissuomen murteiden kahtia jakoa ei kuitenkaan
  kielitiede enää tunnusta. Vielä vähemmin on runontutkimuksen pitäminen
  kiinni mainitusta jaosta, sen jälkeen kuin Virolaiset viime
  vuosikymmenien keräyksillään ovat osoittaneet, etteivät he ainakaan ole
  jäljillä Karjalaisista runovarojen runsaudessa. Ovatpa vielä edelläkin
  siinä suhteessa, että heidän kokoomansa 50,000 runo-toisintoa
  jakautuvat verrattain tasaisesti vironkielen koko alalle, jota vastoin
  Karjalan murteiden alueet eivät likimainkaan kaikki ole runon
  löytöpaikkoja.
  Se tosiasia, että Tverin Karjalasta ei ole etsimälläkään saatu kuin
  aivan pieni määrä runoja ja että Venäjän Karjalan kuulu laulutaito
  rajoittuu Suomen rajaa lähinnä oleviin pitäjiin, on otettava huomioon
  myös arvostellessa Suomen Hämäläisiä. Jos edellisten runottomuuden voi
  selittää unohtamisesta johtuvaksi, niin miksi ei sama selitys kelpaisi
  jälkimmäistenkin puutetta peittämään?
  Tämä puolustus ei kuitenkaan kumpaisessakaan tapauksessa pitkälle
  riitä. Täytyy löytyä toinen, todellisempi syy selittämään Hämeen ja
  yleensä Länsi-Suomen runojen vähälukuisuutta, joka etenkin kertovaisiin
  nähden on kieltämätön.
  Piilisiköhän se jossain juuri Suomen Hämäläisten erityisessä
  epärunollisuudessa? Mutta muistettava on, että vähemmänkin runojen
  luvun luominen vaatii aivan samaa kykyä kuin suuremman määrän -- jollei
  eroitusta ole laadussa. Emme siis voi päästä ratkaisuun suorempaa tietä
  kuin itse runoja yksityiskohtaisesti tutkimalla sekä sisällykseen että
  muotoon nähden. Ja kun on kerta kysymys hämäläisistä kansanrunoista,
  niin on luonnollista, että ennen muita otamme tarkastuksen alaisiksi ne
  runot, jotka edustavat Varsinais-Hämeen kansanrunoutta, nimittäin
  Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virret.
  Näistä Helka-virsistä erittäin löytyy kyllä valmis tuomio Ahlqvistin
  teoksessa Kalevalan Karjalaisuus:[2] "Köyhä ja kuiva on niiden
  runollisuus kuin ne pannaan karjalaisen runon rinnalle, vaillinainen on
  niiden runo-puku ja virheellinen niiden kieli." Mutta niin ankara
  tuomio vaatii ainakin uudistettua käsittelyä ennen lopullista päätöstä.
  
  2. Helka-virsien muistiinpanijat.
  
  Ihme kyllä, ei Porthanilla ollut vielä mitään vihiä Ritvalan kylän
  Helka-virsien olemassa olosta, vaikka hän kaikin tavoin koetti saada
  tietoja kansamme muinaisesta runoudestakin. Niiden löytämisen kunnia
  tulee sille miehelle, joka myös Keski-Savon ja Vermlannin runot on
  unheesta pelastanut, _Kaarle Akseli Gottlundille_. Jo nuorena
  ylioppilaana oli Gottlund kuullut hoettavan, että naiset Sääksmäellä
  pitivät vanhanaikaista juhlaa ja lauloivat runoja, joita eivät itsekään
  enää ymmärtäneet. Niitä oli hän moneen kertaan kirjeellisesti
  tiedustellut siellä asuvilta tuttaviltaan, vaan ilman menestystä.
  Itsekin oli hän usein matkustellut Turun ja kotipitäjänsä Juvan väliä
  Hämeenlinnan kautta, mutta aina sattunut kulkemaan semmoisena aikana,
  jolloin ei Helka-juhlaa vietetty. Vasta v. 1824, käydessään äitinsä
  asioilla Lammin pitäjässä, oli hänen tilaisuus poiketa Sääksmäen
  Ritvalan kylään. Silloinkin hän tuli myöhään, 15 päivänä heinäkuuta;
  sai kuitenkin, vaikka suurella vaivalla, kylän neitoset suostutetuiksi
  esittämään koko juhlamenon lauluineen. Muistiin-panemansa runot ynnä
  kuvauksen juhlan vietosta hän sitten painatti toimittamansa _Otavan_
  toiseen osaan v. 1832.
  Vähäistä ennen, 20 päivänä marraskuuta 1831, oli myös Elias Lönnrot
  käväissyt Sääksmäellä ottamassa kirjaan samat laulut ynnä niiden
  sävelmän, joka oli Gottlundilta jäänyt merkitsemättä. Samana vuonna,
  kuin Gottlundin julkaisu ilmestyi, painatti hänkin selonteon juhlasta,
  jota ei kuitenkaan omin silmin ollut saanut nähdä, sekä ruotsinnoksen
  parista Helka-virrestä Runebergin toimittamaan Helsingfors
  Morgonbladiin.[3] Suomenkielellä hän ne sittemmin sovitti
  Kantelettarensa runojen sekaan v. 1840.
  Paitsi Gottlundin ja Lönnrotin kirjaanpanoja, jotka ovat ainoat
  täydelliset, löytyy jälkimmäisen kokoelmissa vielä kolmannet
  tuntemattoman muistiinpanot, nekin nähtävästi Kanteletarta toimittaessa
  käytetyt.[4]
  V. 1846 ilmestyivät erityisenä pienenä vihkona _Ritvalan Helka-virret
  pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä_ s.o. kahden hämäläisen
  ylioppilaan August Blåfieldin ja Antero Wareliusen toimesta. Edellinen
  oli Helka-virret uudelleen pannut paperille sokean, hampaattoman akan
  epäselvän sanelun mukaan. Tästä kirjaanpanosta on kuitenkin hyvin vähän
  jälkiä painetussa arkissa. Sillä sen toimitti Varelius etupäässä
  Kantelettaren julkaisua noudattaen ja myös Otavan tekstiä silmällä
  pitäen.
  "Helka-arkki" oli julkaistu siinä hyvässä tarkoituksessa, että
  Helka-virret varmemmin säilyisivät kansan muistissa. "Koska nykyisinä
  aikoina vanhat laulut ja leikit näkyvät vähenevän ja unohtuvan kansassa
  semmenkin läntisillä Suomen mailla, on niiden, jotka vijatointa
  huvitusta hyväksyvät, kojettaminen kirjoitettuna eleellä pitää niitä
  vähiä, jotka synty-paikoillamme vielä, niinkuin hämmenevä ehtoo-rusko,
  muistuttavat menneitä aikoja", lausutaan sen esipuheessa. Mutta
  vaikutus oli päinvastainen. Kun runot painettuina olivat helposti
  käsillä saatavissa, eivät ne enää olleet kansalla pelkän muistin
  varassa. Ja kun painettua sanaa kohtaan yleensä oli suurempi
  kunnioitus, ei ollut kumma, jos alkuperäinen suullinen laulu-teksti
  uuden "pränttäytetyn" tieltä väistyi unohduksen varjoon pikemmin, kuin
  ehkä muuten muistista olisi haihtunut. Nykyisin ei enää ole saatu
  Helka-virsiä kansan suusta kirjaan pannuksi muussa kuin painetusta
  opitussa muodossa; arkkijulkaisu on tyystin hävittänyt kansanlaulun,
  niinkuin se muuallakin maailmassa on tehnyt.
  Viimeiset jäljet kansanomaisesta laulutavasta ovat 1860-luvulta,
  jolloin harras muinaistutkijamme Henrik August Reinholm kävi kaksi
  kertaa, vv. 1862 ja 1868, Sääksmäen Ritvalassa niitä etsimässä. Paitsi
  lisätietoja juhlasta ynnä Lönnrotin muistiinpanemasta poikkeavaa
  sävelmää, sai hän katkelmia itse virsistäkin, osaksi kuitenkin jo
  kirjallisen vaikutuksen alaisia. Reinholmin oli aikomus kirjoittaa
  laaja tutkimus Helka-juhlan alkuperästä ja oli hän sitä varten etsinyt
  etäisiäkin vertauskohtia, mutta tämä hänen aikeensa ei toteutunut.
  Hänen keräämänsä ainekset ovat Muinaismuisto-Yhdistyksen hallussa
  muiden jälkeen jääneiden lukuisain kokoelmain joukossa.
  
  3. Helka-juhlan vietto.
  
  Sääksmäen Ritvalan kylän halkaisee Hämeenlinnasta Tampereelle
  Vanajaveden rantaa kiertävä maantie kahteen osaan, Yläkylään ja
  Alakylään, jotka kumpikin Gottlundin käynnin aikana viettivät
  Helka-juhlaa, toinen Karjuveräjän-mäellä, toinen n.k. Helka-vuorella.
  "Muutoin", huomauttaa Gottlund ruotsinkielisissä muistiinpanoissaan,[5]
  joihin hänen esityksensä Otavassa perustuu, "olivat molemmissa
  paikoissa yhtäläiset menot, niin myös kumpaisellakin kylän osalla samat
  laulut. Mainitaanpa heidän jonkun kerran yhdessäkin olleen. Eikä heitä
  eroitakaan muu kuin peltomaa, joten toimivat aivan toistensa nähden".
  Gottlundin kuvaus Helka-juhlasta on suuremman Alakylän viettämästä.
  "Helka-tuorstaina vähää ennen auringon laskua kokoontuu kylän nuoriso
  _Raitin ristille_ keskellä kylää, missä kaksi raittia eli kujaa kulkee
  ristiin. Oikeastaan on tämä neitosten yhtymäpaikka, sillä juhla on
  nimenomaan heidän vietettävänsä. Tosin on miesväkeäkin tilaisuudessa
  saapuvilla, mutta aina niin että neitosille annetaan etusija. Entisinä
  aikoina on kylän poikien ollut asia kokoontua n.k. Helka-vuorelle
  valmistamaan kokkoa siellä kasvavista katajoista y.m.; vasta sitten
  ovat miehissä palanneet kylään katsellakseen neitosten juhlanviettoa ja
  kulkeakseen heidän mukanaan takaisin juhlapaikalle. -- Kun kaikki
  nuoriso on koossa Raitinristillä, astuvat neitosten parvesta esiin
  paraimmat laulajat ja järjestyvät määrättyihin riveihin, tavallisesti
  kaksin rivin, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä. Muu väki kulkee
  heidän jäljissään, ensin naiset ja sitten vasta miehet. Toisinaan, kun
  neitosten joukossa ei löydy riittävää määrää laulutaitoisia, otetaan
  avuksi joku nuori nainenkin, joka edellisenä vuonna tai paria vuotta
  ennen oli esiintynyt huomatuimpana laulajana. -- -- Laulaen liikkuu
  koko jono ensin kirkolle päin (Tampereelle vievää) maantietä myöten
  ainakin niin pitkälle kuin kylää ulottuu; sitten pyörähdetään takaisin
  (Raitinristille) ja laulun yhä kajahdellessa jatketaan menoa vastaiseen
  suuntaan (Hämeenlinnaan vievää) Huunan eli Montolan tietä Kurjen
  ojalle[6] (kylän toiseen päähän); sieltäkin palattua (Raitinristille)
  ja käytyä vähän matkaa (valtamaantien poikki menevää) Nuurolan tietä,
  käännytään kolmannen kerran ja riennetään läpi kylän loivaa rinnettä
  kohti, jolla on nimenä Helka-vuori,[7] vaikkei se oikeastaan mikään
  vuori ole. Sinne ei kuitenkaan suoraapäätä nousta, vaan kuljetaan sen
  ohi pitkin tietä Isonhaudan päähän,[8] josta viimeisen kerran
  käännyttyä vihdoin saavutaan Helka-kentälle. -- -- Täällä päättyy juhla
  tanssiin (entisinä aikoina) poikien tekemän tulen ympärillä, jonka
  tavan kuitenkin maaherra jo kauvan oli kieltänyt, arvattavasti
  tulen-vaaraa varoen, vaikkei sillä paikalla ollut sellaista mitenkään
  pelättävissä. Tanssin ohella leikittiin etenkin juosten leskisillä
  keskiyöhön, jonka jälkeen kukin hiljaisuudessa palautui kotiinsa."
  Tätä "Helan huutamista" sanoo Gottlund Helatorstaista alkaen uudistetun
  joka pyhäilta ja useimmiten myös pyhien aattoina aina Juhannukseen tai
  Pietarin päivään (29/6) asti. Kaikista juhlallisin viettoaika oli
  kuitenkin Helluntai,[9] jonka pyhinä kerääntyi Ritvalaan rahvasta ei
  ainoastaan kaukaisemmista kylistä, vaan ulkopitäjistäkin. Myös
  herrasväkeä oli usein tässä tilaisuudessa läsnä. Se oli suuri
  kansanjuhla, jossa saattoi olla yht'aikaa koolla viidettäkin sataa
  henkeä.
  
  4. Helka-juhlassa lauletut virret.
  
  Helka-virsiä, joita juhlassa laulettiin, eroitettiin neljä: paitsi
  Alkuvirttä, Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret. Niinkuin jo
  nimistä näkyy, olivat siis laulun esineet, samoin kuin itse
  laulajatkin, nuoria neitosia, joiden seikat esitettiin joko
  varoittavana tai kehoittavana esimerkkinä. "Alkuvirsi", kertoo
  Gottlund, "viritetään aina ensiksi, jonka jälkeen neitoset keskenänsä
  neuvottelevat, mikä noista kolmesta romanssista olisi esitettävä;
  tavallisesti lauletaan Mataleenasta ensimmäisenä iltana, Inkeristä
  toisena ja Annukaisesta kolmantena. Kylän nuoret tyttöset laulavat
  näitä virsiä tunteellisesti ja innostuneesti, usein kyynelsilmin; sillä
  sovittamatta niitä suorastaan omaan elämäänsä, täytyy heidän kuitenkin,
  kertoessaan kolmen neidon erilaatuisista esikuvista, ajatella lähinnä
  omaa itseänsä".
  Siitä tavasta, jolla näitä virsiä laulettiin, mainitsee Gottlund, että
  "ainoasti kahdeksan etummaista neitosta virittävät värssyn eli säkeen,
  jonka sitten muu kansanjoukko kertoo; toisinaan kahdessa eri otteessa:
  niin nimittäin että sen ensin toistaa se osa juhlakulkuetta, joka käy
  lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi
  väkijoukko. Kun sitä paitsi laulua toimitetaan hyvin hitaasti ja
  pitkäveteisesti, surullisella ja jotenkin yksitoikkoisella nuotilla,
  niin noiden monistamisien kautta tämä tuntuu yhä enemmän pitennetyltä
  ja venytetyltä".
  Mainitut Helka-virret noudattavat kaikki vanhaa suomalaista runomittaa
  kahdeksantavuisine säkeineen ja säkeenkertoineen. Mutta niillä on
  lisäksi jotakin, joka vastaa skandinaavilaisen kansanlaulun refrängia
  eli yhä uudistuvaa jälkisäettä. Jokaisen säkeen jälkeen näet laulettiin
  säännöllisesti: _kaunissa joukos_. Tämän alinomaisen lisäkkeen
  muisteltiin ennen olleen täydellisen runosäkeen, jonka lyhennyksestä
  Gottlund kertoo muistiinpanoissaan seuraavasti: "On monesti yritetty,
  väkivaltaisestikin, hävittää Ritvalan vanhanaikaista Helan huutamista.
  Papisto etupäässä ja ennen muita muuan provasti Forselius[10] oli
  (urun) tuomiokapitulilta pyytänyt tämän vanhan pakanallisen menon
  lakkauttamista. Mutta tuomiokapituli oli sen sallinut, kuitenkin
  ehdolla ettei mainittaisi Jumalan nimeä siinä jälkisäkeessä, jota joka
  säkeen välissä laulettiin: _Kaunis on joukossa Jumala_."
  Helka-virsien sävelmään nähden on kuitenkin mahdoton uskoa jälkisäkeen
  milloinkaan olleen nykyistä pitemmän. Niiden sävelmä on näet sama kuin
  erään hengellisen suomalaisen kansanlaulun: "Mikä ompi yksi? j.n.e.",
  joka on mukaelma keskiaikaisesta latinankielisestä.[11]
  Täytyy siis olettaa, että pois jätetty sana Jumala on ollut kaunis
  sanan _sijalla_, ja että jälkisäe on alkuansa, kuulunut: _Jumala on
  joukos_. Mainitun kiellon jälkeen on ruvettu laulamaan: _kaunis on
  joukos_. Sitä todistaa pieni kansantarina muutamasta Pälkäneen
  isännästä, joka oli mennyt katsomaan Ritvalan Helka-juhlaa ja siellä
  kuullut laulettavan: kaunis on joukossa; silloin oli röyhistänyt,
  rintaansa siinä luulossa, että se muka häntä tarkoitti![12] --
  Myöhemmin muuntui säe vielä siten, että kaunis sana tuli tarkoittamaan
  laulavaa neitosten joukkoa.[13]
  Helka-virsiä laulamaan, jatkaa Gottlund, "ovat neidot aina sisariltansa
  oppineet, joten niiden esittäminen on voinut tähän asti vuosittain
  uudistua. -- Puhutaan yleisesti, jos ei tässä kylässä, niin kuitenkin
  sivukylissä, että kun Helka-laulu Ritvalassa lakkaa, silloin tulee myös
  maailman loppu. Toinenkin taru löytyy, että siinä tapauksessa
  _lakkaisivat Ritvalan pellot kasvamasta_".
  Viimeksimainittua kansan käsitystä valaisee vielä
  Lönnrotin tiedonanto.[14] Joku aika ennen hänen käyntiään olivat
  kruununpalvelijat kieltäneet Helka-juhlan viettämisen. Mutta kansa oli
  ollut kieltoon tyytymätön; sillä se luotti vanhaan sananparteen: "jo
  sitte mailmakin loppuu, kuin _Ridvalan Helka ja Huittulan vainio_".
  Sinä vuonna jäivät tosin Helka-virret esittämättä, mutta kun seuraavana
  vuonna tuli maankasvusta kato, niin pidettiin tätä taivaan
  rangaistuksena ja palattiin takaisin entiseen tapaan.
  Reinholm ilmoittaa Helka-juhlaa pyhitetyn viimeisen kerran v. 1867,
  vaan ei enää seuraavana vuonna, jolloin hän toisen kerran kävi
  paikalla.[15] Suullisten tietojen mukaan sitä kuitenkin on vielä
  myöhemmin vietetty.
  
  5. Alku-virsi.
  
  "Se laulu", sanoo Gottlund, "jota nimitetään: ne huutavat Helkaa, on
  niin ikivanha, ettei sen alkuperästä ole jälkeäkään löydettävissä. Sitä
  vähemmän on löytämisen toivoakaan, koska monet yksinkertaisemmista
  vanhuksista päättävät sen olevan maailman luomisen ajoilta, toiset taas
  väittävät ja suuremmalla syyllä, että se ainakin on yhdenaikainen kuin
  kylän perustaminen ja kukaties tätä aikaisempikin. -- -- Koko laulu on
  muuten monelle vaikea ymmärtää. Semmoisten siinä esiintyvien sanojen,
  joita ei sillä paikkakunnalla ollenkaan käytetä, niinkuin esim. emo,
  pivo, sanottiin olevan alkukielellä, jolla tarkoitettiin maailman
  alkukieltä. Ja vaikka niiden merkitys toisinaan tiedettiinkin, oltiin
  hyvin tarkat niitä semmoisenaan säilyttämään, vaihtamatta toisiin
  vastaaviin".
  Tämä käsitys eri kielestä, jota ei enää yksikään varsia ymmärtänyt, on
  arvattavasti etupäässä johtunut Helka-virsien alkusanoista. Ne ovat
  kansanlaulussa todella milt'ei käsittämättömiksi turmeltuneet. Lisäksi
  tulee muistiinpanojen epätarkkuus. Ei Gottlundin, eikä Lönnrotinkaan
  kirjaanpano ole tarkoin äänteenmukainen, vaan enemmän tai vähemmän
  normaaliseerattu. Onneksi sittenkin Gottlundin ja Lönnrotin
  tavoittelema oikeinkirjoitus siksi eroavaa, että niiden
  ristiriitaisuudesta joskus kuultaa läpi alkuperäinen muoto.[16] Kolmas
  käsikirjoitus on taas perin taitamattoman muistiinpanijan työtä, jos
  kohta sillä toisiin verraten on se ansio, ettei siinä ole tahallista
  tavoittelua.
  Gottlundin kirjaanpano (Antiqv. Saml. III, s. 769).
   Ruvetkasme, rohjekasme
   Älkäs Eäntämmä häväkkö
   Vaik o lapset laulamassa
   Pikkuiset pirisämässä
   Heikot virrat heittäjälle
   Annas mun käien kukata
   Meri helmet helkyttälle
   Saxan pehkinät sanelle
   Ruotiin ruaakoisten puhella
   Turun urvut uikkajoille
   Väätty vasken vaikajoille
   Käukem siukukset sinelle
   Mataroille morsiammex
   Tuokam sieltä seulan täusi
   Mataroita marka vakka
   Tehkesme sinistä silta
   Uikamme punainen porras
   Jumaloihin mennexemme
   Jumaloihin puhtaisiin.[17]
  Lönnrotin kirjaanpano (S. n:o 52).
   Ruvetkaamme, rohjetkaamme
   Älkääs ääntämme hävetkö
   Vaikk' on lapset laulamassa
   Pikkuset pirisemässä
   Heikot virret heittäellen
   Annas mun käen kukata
   Merihelmet helkytellen
   Saksan pähkinät sanellen
   Ruotsin ruokkosten puheilla
   Turun urvut uikaellen
   Vääty vaske vaikaellen
   Käykääm siukkuset siveellä
   Mataroille morsiameks
   Tehkäämme sinistä siltaa
   Uikasme punanen porras
   Jumaloihin mennäksemme
   Jumaloihin puhtaisihin
   Tuokaam sieltä seula täysi
   Mataroita markka vakka.[18]
  Tuntemattoman kirjaanpano.
   Ruvetkasme, Rohjeskame
   Elkäs eäntäme hävetkö
   Vaik' on Lapset laulamassa
   Pikkuset Pirisemässä
   Hejkot virret hejtäjillä
   Annas mun ke'än kukatta
   -- -- --
   -- -- --
   Tehkäm me Sinistä Silda
   Ujkame punasta porrasta
   Jumalojhin menäxämme
   Jumalojhin puhtajsen.
  Toisiinsa näitä kirjaanpanoja vertailemalla ja paikoittain varovaisesti
  arvailemalla voi Helka-virsien alkusanoista päästä kuitenkin
  pääasiallisesti selville, niinkuin seuraava korjauksen koe osoittaa.
  Alku-virsi korjutussa muodossa.
   Ruvetkasme, rohjetkasme,
   Älkäs ääntämme hävetkö,
   Vaikk' on lapset laulamassa,
   Pikkuiset pirisemässä,
   Heikot virttä heittämässä.[19]
   Annas mun käen kukata,
   Merihelmen helkytellä,
   Saksan pähkinän sanella,
   Ruotsin ruokosen puhella,
   Turun urvun uikkaella,
   Väättyvasken vaikkaella.[20]
   Käykäm siukukset sinelle,
   Mataroille morsiamekset,
   Tuokam sieltä seulan täysi,
   Mataroita markan vakka,
   Tehkäsme sinestä silta,
   Uikasme punasta porras,[21]
   Jumaloihin mennäksemme,
   Jumaloihin puhtaisin.
  Alku-virsi sisältää niin muodoin hyvin elävän kuvauksen itse
  laulajista, jotka kehoittavat toisiaan olemaan ujostelematta omaa
  nuoruuttansa. Sillä laulun lahja on heille annettu: heidän äänensä on
  verrattava käkeen, merihelmeen s.o. merenvahasta valmistettuun
  helyyn,[22] Saksan pähkinäpuusta ja Ruotsin ruovosta tehtyyn huiluun,
  Turun kirkon urkuihin sekä viimeksi vaskitorveen. Tuolla he jo tulevat
  sinikukkia ja punakeltaisia mataroita siroittaen jalkoihinsa ikäänkuin
  sillaksi eli portaaksi, nuo morsiameksi kelpaavat puhtaat[23] neitoset
  menossa palvelemaan "puhtaita jumalia" s.o. pyhimyksiä, joiden hurskas
  elämä on heille esikuvana.
  Monikollista muotoa jumalat on tosin koetettu selittää sitenkin, että
  siinä olisi säilynyt jälki alkuansa pakanallisille jumalille vietetystä
  uhrijuhlasta.[24] Mutta jumalat monikossa tavataan myös muissa,
  varmasti kristinuskon aikuisissa runoissa.[25] Eikä tässä kohden puhe
  puhtaista jumalista mitenkään sovellu muinaissuomalaisten pakanalliseen
  uskontoon.
  Sitä paitsi toiset säkeet kaikki todistavat, että runo on kauttaaltaan
  katolisperäinen. Vaatimaton johdatus, jossa laulajat voimiansa
  vähäksyvät, jo vähin muistuttaa keskiaikaisen runouden nöyrää
  lausetapaa. Vaan sitä seuraava soittimien luettelo, jossa Saksasta ja
  Ruotsista tuotujen yhteydessä mainitaan myös Turun kaupungin urut,
  antaa aivan epäämättömän ajanmääräyksen.
  Sinikukkien ja matarojen poimintaa kuvaavat säkeet löytyvät myös
  Karjalan kannaksen runoissa.
   Läkkä siskokset sinehen,
   Matarahan morsiammet,
   Keltahan emon kälykset.[26]
  Mutta jatko on toisenlainen ja loppukäänne vielä kahtalainen:
   Mitä me sisot sinellä,
   Mataroilla morsiammet,
   Kelloilla emon kälykset?
   Jo meill' on sinet sinetty,
   Sekä kellat kelloteltu.[27]
   Mitä me sisot sinellä,
   Keltaheinässä kälykset,
   Matarassa morsiamet?
   Hamehia painetahan,
   Suhmanot soristetahan.[28]
  Tavallisesti on tämä kaikki alkuliitteenä Neidon ja lohikäärmeen
  runoon, joka on luultavasti Länsi-Suomesta Karjalaan ja Inkeriin
  levinnyt.[29] Mahdollista siis on, että Hämeessäkin on laulettu runoa
  värikukkain poiminnasta vaatteen "painamista" varten, josta sitten
  mainitut alkusanojen säkeet ovat johtuneet.[30] Vaan ainakin
  Helkavirressä seuraavat säkeet ovat sille omituisia. Nimitys markan
  vakka osoittaa jo vakaantunutta painojen ja mittojen käytäntöä.
  Puhe kukkien sirottamisesta sillaksi kuljettavaksi ei ole pelkkää
  runollista mielikuvittelua, vaan perustuu Helka-juhlassa todella
  noudatettuun tapaan. Reinholmille kerrottiin, että Helatorstaiksi
  katot, pihat ja suojat siivottiin sekä kylän raitit havutettiin.[31]
  T:ri A.R. Niemellekin, joka viimeksi v. 1899 kävi Sääksmäen Ritvalassa,
  vielä muuan vanha nainen muisteli, että entiseen aikaan oli tapana
  heittää lehtipuun oksia tielle.[32] Ja tämä tapa ei ole pohjoismainen,
  vaan etäältä etelästä kristillisen tiedon mukana tänne kulkeutunut.[33]
  Kaikista todistavin on kuitenkin mainittu jälkisäe, jota jokaisen
  Alkuvirrenkin säkeen välissä laulettiin. Sen osoitettu alkumuoto:
  _Jumala on joukos_, vastaa näet sekä ajatukseltaan että tavuuluvultaan
  latinankielistä lause-tapaa: _Dominus nobiscum_ (Herra on meidän
  kanssamme). Keskiaikaisissa juhlakulkueissa oli suuren kansanjoukon
  tapana ottaa osaa lauluun huudahduksilla, joista yleisin oli _Kyrie
  eleison_ (Herra armahda!), sekin yhtämonitavuinen. Semmoisena
  tunteellisena huudahduksena, johon koko kansa yhtyi jokaisen
  varsinaisten laulajain esittämän värssyn jälkeen, on siis myös
  Helan-huutamisessa yhä uudistuva välisäe oikeastansa käsitettävä.
  Tätä käsitystä tukevat myös seuraavat kertovaiset Helka-virret, joiden
  keskiaikaisesta syntyperästä ei saata olla epäilystä eikä eri mieltä.
  
  6. Mataleenan virsi.
  
  Ensimmäinen varsinaisista Helka-virsistä, Mataleenan virsi, perustuu
  alkuaiheeltaan raamatulliseen kertomukseen Maria Magdaleenasta. Mutta
  tästä alkuperäisestä ei olekaan säilynyt mitään muuta kuin pelkkä nimi
  suomalaisessa runossa, joka on pitkän ja monenkertaisen tarunkehityksen
  viimeinen tulos.[34]
  Historiallinen Mataleena esiintyy evankelioiden mukaan vasta Kristuksen
  kuoleman yhteydessä: taampana katselemassa Hänen ristinsä juurella,
  samoin katselemassa haudan kohdalla, kuhunka hän pantiin, ostamassa
  hyvänhajuisia voiteita tullaksensa voitelemaan Häntä, sekä ensimmäisenä
  näkemässä ja ilmoittamassa Hänen ylösnousseen. Maria Magdaleenan
  edellisistä elämänvaiheista mainitaan ainoasti ohimennen, että hän oli
  Galileassa seurannut ja palvellut Vapahtajaa, joka oli hänestä
  seitsemän pahaa henkeä ajanut ulos.[35]
  Vaan kristillinen mielikuvitus ei näin niukkoihin tosiasioihin
  tyytynyt. Se koetti arvailevien yhdistelemisien avulla täydentää, mitä
  raamatullisissa tiedonannoissa oli puutteellista. Niinpä se kysyi
  itseltään: mikä Maria tämä on, kun muut Mariat ovat sukulaissuhteiltaan
  tarkoin määrätyt? Toiseksi se teki kysymyksen: missä Maria, Marthan
  sisar, joka Vapahtajansa tähden kaikki muut askareensa unohti, oli
  silloin kuin Hän kuoli, haudattiin ja ylösnousi; miksi ei tätä Mariaa
  mainita niiden vaimojen joukossa, jotka olivat läsnä kaikista
  tärkeimpinä hetkinä Vapahtajan elämässä? Ja vastaus oli: Maria
  Magdaleena on juuri sama henkilö kuin Bethanian Maria.
  Sitä paitsi tehtiin mainitusta Markuksen huomautuksesta, että Maria