Kantelettaren tutkimuksia 1 - 6

suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja
henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan
ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon
muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa,
vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole,
varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä
ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta
lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas
loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta
runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja
arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.
Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin
luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti
sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on
tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin
tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin
toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.
Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen
tutkija _Gaston Paris_ lausuu muualla Euroopassa kansan suussa
säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan
kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja
Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa
Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou),
Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa
(kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa
ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan
muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan
puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani
ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt
vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä
poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa,
että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus
puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s.
viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei
mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös
Suomen kansan runoihin nähden.
Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan
historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan
loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin
säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen
kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen
yksityiskohtaista tarkastusta.

2. Piispa Henrikin surma.

Aikaisin historiallinen tapahtuma, jota meille kansanruno kuvaa, on
Suomen ensimmäisen kristinopin saarnaajan, piispa Henrikin surma. Missä
määrin tämä kuvaus on historiallinen, käy paraiten selville, jos
tarkastelemme niitä lähteitä, joista tietomme piispa Henrikistä
johtuvat ja joista runokin silminnähtävästi on ammentanut.
Vanhin tiedonlähteemme[197] on pyhän Eerikin latinankielinen
elämäkerta, kirjoitettu niinkuin myös runomitallinen vuorolaulu samasta
aineesta luultavasti vuoden 1273 tienoilla, jolloin hänen maalliset
jäännöksensä suurilla juhlallisuuksilla siirrettiin Upsalan uuteen
tuomiokirkkoon. Siinä tosin vain sivumennen kerrotaan, mitenkä tuo
kuulu Ruotsin kuningas koottuaan sotajoukon ja otettuaan mukaansa
Upsalasta autuaan Henrik piispan, suuntasi retkensä Suomalaisia vastaan
ja mitenkä hän voitollisena palasi, _jätettyään tänne mainitun autuaan
Henrik piispan, joka sittemmin täällä saavutti marttyyri-kruunun_.
Vähäistä myöhempi on pyhän Henrikin oma elämäkerta, joka on niinikään
latinankielellä sekä suorasanaisena että runomitallisena säilynyt.
Kokoonpantu on sekin kirkkopalvelusta varten, kolmannentoista
vuosisadan lopulla, jolloin tämän Suomen kansallispyhimyksen jäännökset
tuotiin Nousiaisista Turkuun. Mutta vaikka siinä luonnollisesti
kertomuksen päähenkilöön on koko huomio kiinnitetty, ei siitä
merkillistä kyllä löydä mitään todellista tiedonlisää, paitsi että
hänen mainitaan olleen Englannista syntyisin. Eerikin elämäkerran
laihat lauseet ovat siihen otetut milt'ei sanasta sanaan ja höystetyt
tyhjillä koruloruilla, jotka ainoasti kirjoittajan tietämättömyyttä
todistavat.[198] Piispa Henrikin surmaan on kyllä syykin ilmoitettu
seuraavin sanoin: "Kun hän puuhasi Suomen kirkon rakentamista ja
vahvistamista, viisaasti ja uskollisesti, tapahtui että hän erästä
miehentappajaa teon kauheuden tähden tahtoi rangaista kirkkokurilla,
jotta ei liiaksi helppo anteeksisaanti yhä yllyttäisi rikoksiin.
Mainittua autuuden apukeinoa tuo onneton verenvikainen halveksi ja
lisäsi vaan lopullista tuomiotaan, vihaa pitäen sille, joka häntä
terveellisesti ojensi. Niinpä kelvoton karkasi oikeuden pitäjän ja
hänen oman autuutensa innostelijan kimppuun, jonka julmasti surmasi."
Jo Porthan kuitenkin huomauttaa,[199] mitenkä mahdoton on olettaa
moisen raa'an pakanan siihen aikaan välittäneen mistään kirkon
hengellistä rangaistuskeinoista.
Vielä vähemmän tosiasiallista on tietysti siinä ihmetöiden luettelossa,
joka pyhäin elämäkertaa säännöllisesti seuraa. Mainittavat niistä ovat
ainoasti kaksi ensimmäistä, jotka myös kansanrunoon ovat vaikuttaneet.
Kun murhamies -- latinankielisessä legendassa aina nimetön[200] --
palaa kotiinsa, kehuen että oli karhun tappanut, tavoittaa hän
päästänsä hiippaa, jonka oli ryöstänyt surmatulta piispalta; vaan
silloin seuraavat mukana kiinni tarttuneina pääkallon nahka ja liha.
Seuraavana keväänä -- piispa Henrikin surma kuvataan tapahtuneeksi
talvella -- löytyy hänen poikki hakattu sormensa sormuksen kera
jääpalaselta, jonka päällä korppi koikkuu.
Kansan suusta muistiin pantuna tavataan pyhän Henrikin legenda ensi
kerran ruotsinkielisessä käsikirjoituksessa, joka on päivätty
Nousiaisten pappilassa 18 p. Toukok. 1674. Allekirjoittaja on pastori
Albertus Daavidinpoika, joka ilmoittaa sen muistiin panneensa
vanhojen ihmisten suupuheitten mukaan.[201] Tarkastusmatkallansa
Pohjois-Suomeen[202] oli pyhä Henrik Nousiaisten pitäjässä Killaisten
kylässä joutunut Lalli nimisen talonpojan kotiin tämän poissa ollessa
ja pyytänyt ruokaa, juomaa y.m., tietysti rehellistä maksua vastaan.
Mutta Lallin emäntä oli ollut kovin raaka ja epäystävällinen, vastannut
hänelle hävyttömästi ja tykkönään kaikki kieltänyt. Sen vuoksi oli pyhä
Henrik antanut palvelijoilleen käskyn ottaa väkisin, vasten tämän
tahtoakin, mitä tarvitsivat, vaan jättää ottamastaan kunnollisen
maksun; jonka he olivat tehneetkin ja lähteneet tiehensä. Kun sitten
isäntä renkinensä oli palannut metsästä, oli emäntä alkanut pahoin
panetella pyhää Henrikiä, että hän oli ottanut ruokaa, juomaa y.m.
väkisin ja jättänyt lastuja sijalle maksusta. Tästäpä julmistuneena ja
kiukustuneena oli Lalli renkineen lähtenyt häntä takaa ajamaan ja
tavoittanut Kiulon järvellä, kahdeksan peninkulman päässä Nousiaisista,
siellä murhannut hänet ja lyönyt kuoliaaksi. Siinä oli hän myös ottanut
pyhän Henrikin hiipan, pannut sen päähänsä sekä palannut iloiten ja
riemuiten kotiinsa. Vastaan tuleva emäntä oli häntä tervehtinyt ja
kummastellut:
"Custa Lalli lakin saanut,
Mies paha hyfven hytyrin?"
Samassa oli Lalli tavoittanut hiippaa päästänsä, jolloin nahka ja tukka
pääkalloa myöten oli seurannut mukana. Vielä kerrotaan pyhän Henrikin
seuruelleen tiellä ennustaneen kuolematansa ja sen johdosta neuvoneen
palvelijoillensa, että ottaisivat pari iestämätöntä nuorta härkää ja
antaisivat niiden vetää hänen ruumistaan; mihinkä nämät ensin
seisahtuisivat, siihen oli merkiksi risti pystytettävä, jommoinen
seisookin Nousiaisissa Repolan pellolla; kuhunka sitten laskeutuisivat
makuulle, siihen hän olisi haudattava ja hänen ainaiseksi muistokseen
rakennettava kirkko, joka on juuri pyhän Henrikin nimikko Nousiaisissa.
Viimeksi mainitaan, mitenkä hänen kuolemansa jälkeen Juhannuksen aikaan
sokea ukko poikansa kera oli soutanut yli Kiulon järven, jolloin poika
oli nähnyt korpin jääpalasella jotain nokkimassa ja ilmoittanut asian
isälleen. Tämän käskystä likemmä soudettua, oli siellä näkynyt sormi
kultasormuksen kera, jonka luota korppi oli lähtenyt lentoon. Sitä oli
ukko pyytänyt poikaansa antamaan, pyyhkinyt sillä silmiänsä ja saanut
sen avulla heti näkönsä takaisin.
Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi sama tarina painettuna
latinankielellä Turun papin Andreas Hasselqvistin väitöskirjassa
_Rosa orbis arctoi_ 1682. Eroavaisuuksista siinä huomattakoon: pyhällä
Henrikillä on seurassaan ainoasti yksi tulkkinsa, jonka käskee jättää
kolmenkertaisen raha-arvon väkisin ottamiensa elintarpeitten sijalle;
Lalli yksin ajaa häntä takaa ja huutaa hänelle jälkeen, jolloin hän jää
odottamaan ja paljastaa päänsä tervehtiäkseen; Lalli lyö hänet
kuoliaaksi kirveellä, iskien samalla peukalon poikki kohotetusta
kädestä; läheisestä kylästä lainattu härkäpari päästettynä vapaasti
kulkemaan vasta kolmannella kerralla pysähtyy Nousiaisten kirkon
paikalle.
Tässäkin, samoin kuin kuin edellisessä, tavattavat suomenkieliset
säkeet:
"Custa Lalli Lakin saanut,
Häijy Mies Hyvän Hytyrän?"
viittaavat siihen, että kertomus ainakin osaksi on ollut alkukielellä
runomitallinen.
Varsinainen todistuskappale suomalaisen runon olemassaolosta ilmestyi
kuitenkin vasta Gregorius Halleniusen maisteriväitöksessä Mynämäen
kihlakunnasta 1741.[203] Se sisältää ne sanat, joilla piispa Henrik
ennen kuolemaansa puhuttelee seuralaistansa eli tulkkiansa:[204]
Minun piltin piscuhuni,
Ot' mun luuni lumelda,
Pane silki säckihin.
Ot' sitt' vähäiset häriät,
Jotc' eij ijkän ikes ollet,
An vapana vaelda,
Äl' heit' estä erhetyxist,
Cuhung' ensist seisatt[a]vat,
Sijhen risti rakettackon;
Toisen cusa tavottawat,
Cappel caunis tehtäkön;
Colmannen cusa Kerran,
Kirco coconans coottacon,
Mina sisälle pandacon.
Selityksessä sanotaan härkien toisen kerran pysähtyneen Moision kylän
läheiselle mäelle ja kolmannen kerran Nous-Mäelle.
Samat säkeet tavataan myös toisessa runonkatkelmassa, joka löytyy
käsikirjoituksena Porthanin jälkeenjääneitten paperien joukossa.[205]
Niiden edellä käy pyhän Eerikin varoitus:
"Minun velien Henrich,
Älä mene maalle Suomen!
Kyll sin on monda menny,
Mutt ei ole jälle tullu,
Eikä paljo palainut;"
(johon pyhä Henrik vastaa):
"Osotan liha Jumalani,
Näytän kalkin Kaunin,
Eiköst he hävene häjy."
Vielä on tässä kirjaanpanossa säilynyt Lallin emännän panettelu:
"Täsä olli ruotzi, trani sax[a],
Hän otti leippä u[u]ni pääld,
Heitti lastuja sian,'
Otti olta tynyrist,
Paiskais mulda tapill,
Otti heiniä ladost,
Heitti lastuja sian,"
ynnä kuvaus Henrikin takaa-ajosta:
Lalli otti Laakaris,
Benti pitkän keihäs,
Ja Ouleva ison otas.
Ruotsinkielisessä alkuselityksessä luetellaan niinikään Lalli, Bendt,
Oloff veljeksinä, jotka ovat kotoisin Nousiaisten Alakylästä Rankilan
tilalta. Lopuksi mainitaan kolmeviikkoisen lapsen lausuneen nuo sanat:
"Mistä Lalli -- --?"[206]
Ensimmäisen jotenkin täydellisen kirjaanpanon piispa Henrikin
surmarunoa julkaisi Porthan selityksissään Paavali Juustenin piispain
kronikkaan.[207] Sille omituisista piirteistä on huomattavin, että
Lallin emännällekin on annettu nimi: Kerttu (Chertu). Hänen
panetellessaan Lallille "Hämehen Heinirichiä", sanoo paimen patsahalla
hänet valehtelijaksi. Sama paimen on Lallin vastassa, hänen palatessaan
kotiin piispan lakki päässä ynnä sormus sormessa, joita molempia
koettelee irti kiskoa. Tämän ilmoitetaan olevan Hämäläis-Suomalaisille
tunnetun runon,[208] jota vastoin kaikki edellä mainitut runokatkelmat
ovat varsinaisesti länsisuomalaisia.
Tämä kappale oli myös ainoa, joka oli Lönnrotilla käytettävänä
Kanteletarta kokoonpannessaan (III. n:o 7). Mutta 1856 vuoden
Suomi-kirjaan painatti Lönnrot kaksi uutta toisintoa, jotka ylioppilas
T. Reinius oli muutamaa vuotta ennen löytänyt runonkeräysmatkallansa
Etelä-Pohjanmaalla. Ne ovat viime vuosisadan käsikirjoituksia,
Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin tallentamia. Toinen,
lyhyempi niistä on tämän isän Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin
omalla kädellä muiden kokoomainsa runojen joukkoon kirjoittama; toinen
täydellisempi on jonkun talonpojan painokirjaimien mukaan paperille
piirtämä.[209]
Jälkimmäiselle löytyy yliopistomme kirjastossa siinä määrin yhtäpitävä
vastine, että molemmat voivat olla ainoasti jäljennöksiä samasta
alkuperäisestä, Viimeksi mainittu, prof. E.N. Setälän ensi kerran
julkaisema,[210] on Andreas Israelinpojan Kampin eli Heikkilän kopioima
v. 1739 joulunpyhinä Heikkilän talossa jossain Vaasan puolella
Pohjanmaalla. Toisiinsa vertailemalla saamme niille seuraavan yhteisen
äänneasun.
Kaksi oli pyhää miestä,[211]
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljestä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Pian kasvoit pinnelliset,
Yksin voilliset ylenit.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki;
Vaan joka Ruotsisa yleni, 10
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikillen veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maallen,
Maallen ristimättömällen,
Paikallen papittomallen,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappelita rakennuttamahan."
Sitten Eerikki ritari 20
Sanoin lausui, suin puheli:
"Veikkoseni, vaimon poika!
Paljon on sinne mennehitä,
Ei paljon palannehita,
Enämpi evännehitä." --
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehen,
Maan kuningas kaattanehen,
Toinen jäänevi jälillen."
Sitten herra Henterikki 30
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohdallensa,
Perällensä pienikirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isoilihainen.
Maatajouhi maltaisilta. 40
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavaamiset,
Harman kaulan kahden puolen.
Pane luokka kynnäppäinen
Harjallen hyvän hevoisen."
Sitten herra Henterikki
Ajella karuttelepi.
Virman peuroja viritti 50
Jälisänsä juoksemahan,
Latoi se lauman laulajita
Päänsä päällen lentämähän,
Otsaansa virvottamahan;
Karhu oli rautakahlehisa,
Teeri rautainen kukersi;
Karhun rautaisen kidasa;
Jänöin valkoisen hypitti
Edesänsä filtin päällä.
Sanoi piltti pikkuruinen, 60
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo minun tulepi nälkä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian taloi tulepi
Lalloila takaa lahden.
Ota kyrsä uunin päältä
Ota olutta kellarista,
Heitä penninki sijahan;
Heinät heinähuonehesta,
Kaurat kaurahinkaloista, 70
Heitä penninki sijahan."
Paha vaimo pannahinen,
Satasyöjä sappehinen,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Lahka Lalloi kotihin saapi,
Vielä se luunsi luistelepi,
Vielä päänsi päristelepi,
Suonensi sirottelepi!"
Sitten herra Henterikki 80
Kiiruhti taloista poies.
Lalloi kuin tuli kotihin,
Valehteli vanha naara:
"Poikaiseni nuorempani!
Jopa on täsä sitten käynyt
Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa!
Otti kakun uunin päältä,
Otti olutta kellarista,
Heitti tuhkia sijahan;
Heinät heinähuonehesta, 90
Kaurat kaurahinkaloista,
Heitti tuhkia sijahan."
Sivui Lalloi lahtarinsa,
Piilun pitkän kirvehensä,
Lykkäisi lylyn lumellen,
Kuin oli vuoltu, vuoleskeltu;
Syöksi kalhun kaljamallen
Kuin on talvisen jänöisen.
Lalli hihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinhiästi, 100
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon sijasta.
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Lalloi hihtäin tulepi
Pitkä keihäs kainalosa.
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päällen saavan:
"Pilttiseni pienoiseni,
Vantti vaaksan korhuhinen! 110
Katsokkos kiven takaa --
Ei ole kilpiä kivesä --
Katsokkos takaa tammen,
Varjosta hyvän hevoisen,
Kuhunka luuni lentelepi,
Suoneni sirottelepi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihista,
Aseta oroin rekehen. 120
Kuhunka orit tauvonnevi,
Siitä härkä pantakohon;
Kuhunka härkä tauvonnevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Herran Hentrikin nimehen.
Tosa on härkä tauvonnunna
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki 130
Ensimmäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla,
Ennen kuin kesäsydännä, 140
Kuin kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulannut, --
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jäänpalaisen päällä
Tuuli aalloisa ajeli
Sormia pyhän urohon.
Kultasormuksen keralla,
Ihmisillen nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja, 150
Eikä sallinut Jumala,
Veden alle vaipumahan,
Eikä hukkahan tulemahan,
Pyhän miehen peukalota,
Sormia isoin isännän,
Kultasormuksen keralla.
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Pispan herran Henterikin, 160
Otti korkian kypärän
Pyhän miehen, pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkiähän,
Meni kiltinä kotihin.
Vaimo kehräis tortillansa,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Mistä on Lalloi lakin saanut,
Mies häjy hyvän kypärän?"
Lalli nosti lakkiansa, 170
Hiukset lakkihin imevyit,
Kaikki kamara keralla,
Luikois luusta irrallensa,
Kaikki kallosta erannui.
Loppuosa runoa, niinkuin professori Setälä huomauttaa, on myöhempi
liite, jonka runomitan äkillisestä ontumisestakin voi eroittaa.
Tuli turpa turvattomaksi,
Pää paha paljahaksi,
Nahattomaksi kuin naudan pää,
Paljahaksi pahan panna.
Sen teki suuri Luoja,
Salli väkevä Jumala, 180
Imeheksi isoiksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi.
Nyt on pispa ilosa,
Lalli piinasa pahasa.
Pispa enkelein kansa laulelee,
Ilon virttä veisailee.
Lalli Hiidesä hihtelepi,
Lylyinensä luistelepi,
Piinan savuhun sakiähan,
Sauvallansa satuttelee. 190
Pirut pahoin pistelevät,
Helvetin heltehesä
Sielu parkaa vaivailevat,
Piinailevat hirmuisesti.
Varjele sieltä meitä vaka Jumala,
Ja estä totinen Luoja,
Saata salihin taivahasa,
Ilohon ijankaikkisehen,
Päästä häjystä mailmasta.
Mutta muussa runossa ei ole monta virheellistä säettä. Paitsi neljää
säettä (vv. 132, 157, 159, 172), joissa samoin kuin muutamissa
Helka-virsienkin säkeissä on lyhyt pääkorollinen tavuu nousussa, on
ainoasti toiset neljä (vv. 18-19, 54, 153), jotka eivät mitenkään
näy runomittaan mahtuvan. Merkillistä on, että näissä kaikissa
esiintyy kolmannen infiniitivin illatiivi -mahan, joka Hämeen ja
Etelä-Pohjanmaan murteissa esiintyy myös lyhennettynä _-h-n_
päätteisenä. Mainitut säkeet ovat siis mahdollisesti korjattavat:
v. 54: Otsa'ansa virvottahan;
v. 153: Eikä hukkahan tulehen;
vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan
tai:
Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.
Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei
voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu
kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä,
että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä
legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300.
Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa,
että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista,
viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on
runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi
perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa
edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon
kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu
myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet
Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki
ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin
voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se
tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki"
sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon
säkeessä: "Kusta Lalli -- --".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei
tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi
ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä
korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla;
tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai
muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]
Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300
jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale
sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin _Piae cantiones_ nimisen
keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v.
1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen
Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:
suomeksi:
Jäi tännä pyhä Piispa Henrich
Pakanoit opettaman.
Jollen pahoin palcan maxoi
Lalli paha pacana,
Pyhän Piispan murhalda tapoi,
Vuodhatt veren viattoman.
latinaksi:
Sanctus praesul hic Henricus
Comes fit exilij.
Subit poenas patienter
Palmam per martyrij,
Adest lictor vehementer
Potum dans exitij.
Niinkuin näkyy on säe:
Lalli paha pacana,
jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu
eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:
Lalli pahin pakanoista (v. 157).
Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun
runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin.
Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon
syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana,
emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi
keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se
myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun
eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet
kuuluvat.
Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla
tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt.
Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat
Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin
valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi
alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen
hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa
eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]
Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin
epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia
säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole
ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.
Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja
107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]
Tuonne tuuli tuuvitteli
Pimeähän Pohjolahan
_Paikoille papittomille,
Maille ristimättömille_.
Jouvuin puulle pyörivälle,
Varvalle vapisevalle,
_Jo tunnen tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan_.
Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se
on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan
otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se
kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy
nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan,
Marjatan) runossa:[218]
See tundis tusad tulema,
Hädäpäevad peale kaima,
Pani poja põesaaie j.n.e.
Hän tunsi tuskain tulevan,
Hätäpäiväin päälle käyvän,
Pani pojan pensahasen.
Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa
käynnin yhteydessä:[219]
Äiä on sinne mennehiä,
Ei paljo palanneina.
Vähä sieltä tullehia.
Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä
sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]
Varjele vaka Jumala,
Sorkista sotahevoisten --
Äiä on sinne mennehiä,
Vaan vähän palannehia.
Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven
hiihtorunossa:[221]
Lykkäsi lylyn lumelle
Kuin on voina vuolakkeena,[222]
Kantoi kalhunsa sivulle
Kuin on kiitävän havukan.
Lykkää lylyn lumelle,
Solahutti suopetäjän,
Kuin on ruskean reposen
Eli valkean jäniksen.
Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi
lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee
luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet
ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]
Tuli suihki suksen alta,
Savu sauvani nenästä.
Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään
"Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena
seuraavalla tavalla:[224]
Joka kasvoi kaupungissa,
Se kasvoi kanan munilla;
Joka Suomessa sikisi,
Suomen suurilla härillä.
Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon
muistiinpanossa Soikkolasta:[225]
Untoi Suomessa yleni,
Söi Suomen sianlihoja;
Kaukoi kasvi Kaarostassa,
Kaarostan kananmunilla.
Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet
siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne
ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä,
niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain
kolmannesta runosta lainatut.
Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata
sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]
Kuus' oli kullaista kakoista
Vempelillä kukkumassa,
Seitsemän siniotusta,
Länkilöillä laulamassa.
-- -- --
Oliko ruskea reponen
Eessä tietä noutamassa,
Vai oli valkoinen jänönen
Jälessäsi juoksemassa,
Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.
Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä
olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa
tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee
etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin
kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on
karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on
opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai
onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös
sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on
käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa
-- talvella?
Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin