Kantelettaren tutkimuksia 1 - 10

"Akka on vanha kiukahalla,
Kuiva reisi kuorrallettu,
Iivanalle iltaseksi" j.n.e.
Iivana meiän isäntä,
Meiän kuuluisa kuningas,
Murti suuta, murti päätä,
Pani pyssyt pyykämähän,
Jäntehet järäjämähän,
Avokurkut ammomahan,
Alla Viipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.
Ampui päivän, ampui toisen,
Jo päivänä kolmantena
Kivet on kirkkoa jälellä,
Patsahat papin tupoa,
Räystähät rämyin menevi,
Torit maahan torkahteli.
Lausui Matti Laurin poika,
Viisas Viipurin isäntä,
Pani avaimet kultaiselle luoalle,
Siitä noin sanoiksi virkki:
"On kaikkia linnassa" j.n.e.
Lausetapa "torit torkahteli" johtuu selvästi Jaakko Pontuksen runosta,
vaikka se välillä olevasta Petrin virrestä on pois jäänyt; on kuitenkin
mahdollista, että se jonkun muun runon välityksellä olisi tähän
paikkaan tullut. Sitä vastoin ei ole satunnaista, että lihaa pyydetään
"ilman härän tappamatta",[323] joka vie meidät Varsinais-Inkeriin asti,
siis runon leviämis-alueen vastaiseen päähän. Alkuperäinen voi kukaties
myös olla, vaikk'ei sitä missään muualla tavata, kuin tässä ainoassa
toisinnossa, oluen kysyminen, sillä siihen viitannevat Jaakko Pontuksen
runon loppusäkeet, jotka Lönnrotin muistiinpanossa Kesälahdelta
eheimpänä esiintyvät.[324]
On olutta juoaksesi,
Saatu mettä syöäksesi,
Ei mesi merestä puutu,
Olut Riian kaupungista.
Jaakko Pontuksen runoa täytyy ajatella välittömästi syntyneeksi
Riian linnan valloituksen johdosta eli 1620 luvulla, muuten ei voi
selittää liivinmaalaisten paikannimien säilymistä kansan muistissa.
Helppotajuisena lauluna se tietysti nopeasti levisi Itä-Suomessa ja
tuli kreikanuskoistenkin Karjalaisten kuuluville, jotka sen viipymättä
mieleiseksensä muodostivat niiden tietojen mukaan, joita vanhuksilla
vielä siihen aikaan oli Iivana Julmasta ja Viipurin linnan isännästä,
Matti Laurinpoika Kruusista. Tämä muodostus levisi Vienan lääniin asti,
jossa se semmoisenaan pysyi. Mutta etelämpänä Raja-Karjalassa kehittyi
Pietari Suuren aikana uusi toisinto, jossa Iivana nimen tunnetumpi
Petri syrjäytti, vaan Matti Laurinpoika siitä huolimatta jäi
paikoilleen.
Viimeksi on mainittava, että yhdessä Vienan läänin kappaleessa Iivana
suorittaa sotaoritta ei ainoastaan "alle suuren Suomenniemen, alle
Viipurin vihannan, Ruotsinmaahan rohkeahan", vaan samalla:[325]
Inarehen ilkeähän,
Kuolan linnahan kovahan.
Myös eräässä Pohjois-Aunuksen kappaleessa esiintyy Matti "viisas
Viipurin isäntä, herra suuri Suomenniemen", vielä arvonimellä:[326]
Kova herra Kuolan linnan.
Mainitut säkeet ovat näet jäännöksiä toisesta Jaakko Pontuksen runosta,
jota tunnettu runonkerääjämme Taneli Europaeus on löytänyt yhden
ainokaisen kappaleen, luultavasti Ilomantsista.[327]
Jalo herra J[aakko Puntus],
Vii[sas Viipurin isäntä],
Savon mahtava majori,
Jok' oli vahva tappelija,
Sorea soan kävijä,
Joka voitti Venäin vallan;
Yks oli jäänyt Koolan linna
Etähällä itämaalla.
Sanoi tuonkin saa'aksensa,
Jopa joutui kulkemahan;
Käkesi välehen käyä,
Tulla jälen tuntuessa.
Tuonnepa viipyi viikommaksi,
Katoi kaikeksi ijäksi.
Tuolla Jaakko jaksettihin,
Herra suuri surmattihin,
Koolan linnahan kovahan,
Ilärihin ilkeähän.
Tämä runo nähtävästi kuvaa niitä onnistumattomia yrityksiä, joita
Jaakko De la Gardien ja jo hänen isänsäkin Pontuksen aikana tehtiin
Venäjän Lapin valloittamiseksi. Lähinnä sopinee ajatella sitä
sotaretkeä, joka Pohjanmaalta käsin tehtiin talvella 1611 Vienan meren
rannalle ja Kuolan suuhun; vaan täällä torjuttiin hyökkäys ja itse
retki yli tunturien näkyy olleen kovin turmiollinen etenkin
ratsuväelle.[328]
Se historiallinen kansanrunous, joka Jaakko Pontuksenpojan nimeen
liittyy, täyttää niin muodoin kaikki tämmöisen runouden vaatimukset.
Sen perustuksena ovat tositapaukset, joilla on yleiskansallinen
merkitys, se on välittömästi niiden vaikutuksesta syntynyt ja se on
puhtaasti kansanomainen. Siinä on lisäksi persoonallisena keskuksena
isänmaallinen sankari, jonka ympärille jo useampia sekä runomitallisia
että suorasanaisia tarinoita alkaa kiertyä. Mahdollisuus kehittyä
yhtenäisemmäksi historialliseksi kertomarunoksi ei siitä enää ole aivan
kaukana. Ja kukapa tietää, mitä Karjalan kansan vilkas mielikuvitus ja
kieltämätön kokoonpanokyky vielä olisi voinut luoda, jos kansanruno
olisi saanut häiritsemätönnä elää ja kasvaa, eikä Ison Vihan viikate
olisi orastavaa kansallista itsetuntoa rahvaassakin maata myöten
tasoittanut.

6. Kaarlo kuningas.

Kaarle XII:n verinen jättiläishaamu ei kuitenkaan ole ohitse kulkenut
jättämättä varjoa kansanrunoutemme kuvastimeen, jos kohta Suomen
puolella oli kuvaamattomissa kärsimyksissä kyynellähde ehtynyt ja
runosuoni kuivunut. Myös rajantakaisiin, Venäjän puolta pitäviin
Karjalaisiin vaikuttivat Ison Vihan tapaukset mieltä järkyttävästi ja
löysivät vastakaiun heidän vielä elinvoimaisessa runoudessaan.
Lönnrotin Mehiläisessä 1836 vuoden Kesäkuun numerossa tapaamme "Kaarlo
kuningas" nimisen runon, joka on pantu kokoon useammista Vienan
läänissä muistiinpannuista toisinnoista;[329] myöhemmin se on painettuna
myös Kantelettareen (III. n:o 12) nimellä "Kaarlon sota". Se alkaa:
Läksi Kaarlo kaupungille,
Verolle verikäpälä,
Ruotsin murha murkinalle,
Pillomus on Piiterille.
Venäjän väki häntä odottaa tulevaksi yhtä hartaasti, kuin Kalevalassa
Joukahainen Väinämöistä väijyessään:
Illoin ammuin vuotetahan,
Kerran keskipäivälläkin;
ja hänen varalleen, samoin kuin Ilmarisen emäntä Kullervolle:
Ne leipoi kivisen leivän,
Kakun paistoi kallioisen.
Sillä välin on jo Kaarlo kuningas ilmestynyt sinisessä
sotilaspuvussaan:
Kaarlo kaukoa näkyvi,
Sinisorkka sinnempätä,
Kahen luotosen lomatse,
Päällitse satamasaaren.
Lihan ja oluen vaatiminen hänen puoleltaan ei oikeastaan kuulu tähän
runoon, vaan lienee Lönnrotin sovittama Iivanan virrestä, joka siihen
joskus on sekaantunut.[330] Sitä vastoin on runossa oleellinen piirre
Venäläisten vastarinta:
Ei ne anna ampumatta,
Eikä syötä syöksemättä,
Ampumalla antelevi,
Syöksemällä syöttelevi.
Tykkitaistelu käy pian Kaarlon laivastolle tuhoisaksi ja hänen itsensä
tulee niin kuuma, että hän pyytää kurkkunsa jäähdykkeeksi saada
ostaakseen vettä. Kun hänelle vastataan, että laivan alla on sitä
kylliksi, hän selittää, että meren vesi on kaikki verellä, ja vannoo,
jos vaan hengissä pois pääsee, olla ikänään takaisin palajamatta.
Runo nähtävästi kuvailee Kaarle XII:n Suomeen lähettämän ylipäällikön
_Yrjö Juhana Maydellin_ onnistumattomia yrityksiä vasta perustetun
Pietarin kaupungin ynnä Kronstadtin, "satama saaren", varustuksien
takaisin valloittamiseksi vv. 1704-1706. Siihen on kuitenkin myös
yhdistetty suuren Pohjan sodan loppupäätös, niin että sen voi arvella
syntyneen, niin pian kuin tämä alkoi olla tunnettu ja kansallekin
selvä.
Kysymys on vaan vielä siitä, missä runo on sepitetty? Etteivät Vienan
läänin asukkaat ole voineet viehättyä niin kaukaisia tapauksia
kertomaan, lienee itsestään ymmärrettävä. Meidän täytyy etsiä runon
alkukoti siinä mainittujen paikkojen lähiseuduilta, ja todella
löydämmekin Hevaalla Varsinais-Inkerissä toisinnon ilmeisesti samaa
runoa.[331]
Venäen kuningas viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Hiutti vuoen hilpulia,[332]
Sata vuotta saapelia,
Tuhat pyssyjä puhasti,
Tälle maalle tullessahan,
Ihalalle, korealle.
Kulki Kuippanan selälle,
Sai hän Saaren kulmaiselle,
Mittasi meren syvyttä,
Katsoi kaivon korkeutta.
Sanan Saarehen lähetti,
Sanan Saaren vanhemmille,
Teki kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Saako tulla Saarenmaalle,
Saako Saarehen sukua,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta?
Annatko avaimiasi,
Lupaelet lukkujasi?"
Vahatukka linnan vanhin
Katsoi kiusin kirjan päälle, Pahasti paperin päälle,
Kirjan vastahan lähetti:
"En anna avaimiani,
En lupaa lukkujani,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta,
Vaskipallon paukkamatta."
Venäen kunervo viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Pani pyssyt pyrkimähän,
Tinaluoit loiskamahan,
Vaskipallon paukkamahan.
Niin siellä linnan alla,
Siell' on verta päälle polven,
Tahnaa jalan tasan j.n.e.
Paitsi tätä kappaletta on Hevaan puolella vielä kirjaanpantu pari
katkelmaa, joissa Saaren eli Kronstadtin ohella on Pietarinkin nimi
säilynyt. Toisessa se kohta kuuluu:[333]
Tahtoi tulla tälle maalle,
Tahtoi Saarehen salaa,
Petoksella Petteriin,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Ilman luoin loiskamatta,
Vaskipallon palkkamatta.
Selviä jälkiä siitä, että tämä runo todella on kulkenut tuon pitkän
matkan Inkerinmaalta Venäjän-Karjalaan, on säilynyt edellä esitetyssä
Petrin virressä. Jo Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa esiintyy sekä
kiireinen kirjan ja pakollinen paperin lähetys että vaatimus päästä
sisään ilman pyssyn pyryämättä,[334] jotka eivät kumpikaan saa
selitystänsä Jaakko Pontuksen runosta. Jälkimmäinen piirre tavataan
myös Pohjois-Aunuksessa vielä enemmän inkeriläisen mukaisena: paitsi
"pyssyn pyrkimättä", myös "tinapallin paiskamatta". Hyvin huomattavaa
on, että nämät säkeet eivät esiinny Vienan läänissä Iivanan, vaan
Kaarlon nimen yhteydessä, joka myös puolestaan todistaisi, että Petrin
virsi on kehittynyt Iivanan virrestä. Sitä vastoin on edellinen piirre
säilynyt, paitsi Keski-Aunuksessa, vielä Vienan läänissä Uhtuella,
jossa sekä Petri että Iivana ynnä molemmat yhdessä esiintyvät.[335] Jos
mainitulla verrattain yleisellä säeparilla, jolle tavataan vastine myös
Kaarle herttuan runossa (B. vv. 47-48):
Lähetti _kirjan kijruhusti_,
Varhain paperin rahdun,
on todistusvoimaa ja jos tahdomme pitää kiinni Iivana nimen
vanhemmuudesta Petriin nähden, niin on runojen keskinäinen suhde
seuraava. Suomen Raja-Karjalassa on Jaakko Pontuksen runo 1600 luvulla
muutettu Iivanan nimelle ja semmoisena kulkeutunut Vienan lääniin.
Sitten on 1700 luvulla Kaarlon virsi vaeltanut Inkerinmaita asti saman
matkan päähän. Mutta Itä-Karjalassa on Iivanan ja Kaarlon runon
sekoituksesta sekä muutamista suorasanaisista muistelmista[336]
muodostunut uusi Petrille omistettu runo, joka vuorostaan on lähtenyt
liikkeelle pohjoista kohti, tavoittanut Vienan läänissä sekä Iivanan
että Kaarlon virret, ja niihin toisinaan uudestaan sekoittunut,
voimatta niitä kuitenkaan enää, niinkuin etelämpänä, kokonaan
syrjäyttää.
Jälkenä Kaarlon virren kauttakulusta lienee lisäksi Pohjois-Aunuksen
Petrin virressä loppu, jossa kuvataan Matti Laurinpojan pakoa ja
Ruotsin "tasapäitten l. lieri-päitten" ruhjomista. Samantapaisia
mainesanoja Ruotsin sotureille tavataan näet Kaarlon virren
toisinnoissa, vaikkei Kantelettaren kokoonpanossa, esim.[337]
_Myssypäit' on myllistetty,
Pyöräpäitä pyöritetty,
Lakkipäitä langetettu_.
Tai:
Lankeavi lakkipäitä,
Pyöräpäitä pyörittävi;
Kehräpäitä kellittävi.
Paitsi tätä Kaarlon virttä löytyy Varsinais-Inkerissä vielä toinen
historiallinen runo, joka luultavasti on samoilta ajoilta.[338] Sitä
lauletaan aivan yleisesti Soikkolassa ja vaikka vaillinaisemmin myös
Narvusissa; mutta Hevaalla on siitä enää hyvin vähän jälkiä, niin että
sitä, samoin kuin Elinan surmarunoa Vesilahdella, voi pitää
paikallisena lauluna, joka ei ole syntymäsijoiltaan ulommaksi
siirtynyt.
Alkusäkeistä ei heti saa selkoa, kumpainen sotapuolue on
päällekarkaajana, niissä näet esiintyvät rinnan:[339]
Venäjän kuningas viekas,
Herra viekas Venhäläinen
ja:
Ruotsin rohkea isäntä t. kuningas,
joskus sekaisinkin:[340]
Ruotsin viekas Venhäläinen.
Milloin jompikumpi kansallisuuksista yksin esiintyy, niin se on aina
Venäläinen. Runon jatko kuitenkin myöhemmin osoittaa, että tässä täytyy
olla puhe ruotsalaisesta päällikköstä, joka:[341]
Hypitti hevosiahan,
Kankaroitti kaarojahan,
Hallia hevosiahan,
Ruskehia ruuniahan,
Valkehia varsojahan,
Meiän maalle tullessahan,
Meiän maalle mairehelle,
Iloiselle Inkerelle,
Leveälle leipämaalle,
Kaunihille kakkumaalle,
Soreahan Soikkolahan.
Sitten kuvataan, kuinka hän täällä:
Mittoi meret miekkoillahan,
Arvoi arsinaisillahan,
Tempoi tervanuorillahan,
Tuon sai syvää merta,
Tuon syvää, tuon hyvää,
Kolkanpään kylän kohalta,
Väärnojan kylän väliltä,
Harjavallan hartialta,
Nenovehen niemyeltä.
Tuohon leirinsä levitti,
Tuohon laati laakerinsa.
Tuossa seisoi seitsen vuotta,
Katseli kaheksan vuotta;
Söi lehmät levätessähän,
Lampahat lamoessahan.
Pitkällinen odotus ja katseleminen on joskus seuraavilla säkeillä
esitetty:[342]
Katsoi ilmat, katsoi kalmat,
Katsoi mättähät merestä,
Katsoi Iivanan mäelle,
Katsoi Narvan kallahille;
Iivanan mäki iloisa,
Narvan kaunis kallahainen.
Vielä kerrotaan mitenkä:[343]
Tuohon saivat Saksan laivat,
Vierivät Viron venoset,
Tuossa ohrat ostettihin,
Tuossa kaurat kaupattihin,
Rukihit lunastettihin;
Kauravakka kaksin ruplin,
Ruisvakka yhdeksin ruplin.
Mutta vihdoin saapui vihollinenkin:[344]
Jouduit Moskovan molotsat,
Kaaduit Kaprion kasakat,
Iivanlinnan isvossikat.
Tuoss' alkoi sota sotia,
Tuohon leiri leikottihin,
Alkoi tappelu tasoa;
Laakeri laotettihin.
Että voitettu oli Ruotsalainen, ilmoitetaan nimenomaan yhdessä
Narvusin puolen toisinnossa:[345]
Vasta Ruotsi voitettihin,
Sotajoukko saatettihin.
Lopussa on kuvaus hirveästä verilöylystä:[346]
Äijä heitä leikattihin,
Viel' enemmin ammuttihin,
Paljo virtaa pakeni,
Enemmin jokea juoksi;
Niin tytyi joki mokoma,
Selvä virta seisattaigi.
Sai kuulu kuninkahille,
Linnan herroille helinä,
Paljon tietä pappiloille;
Alkoi kurtella kuningas,
Linnan herra henkäellä,
Pappi paljo huokaella:
"Jo väsy väkemme meiän,
Katoi kallis armiomme."
Välistä esitetään sodan yleinen päätöskin:[347]
Venäen kuningas viekas,
Otti suotta Suomen linnan,
Kiusin Viipurin kivessä,
Nauruin otti Narvan linnan.
Että runo on Länsi-Inkerissä ja nimenomaan Soikkolan niemekkeellä
syntynyt, osoittavat selvästi siinä esiintyvät paikannimet. Tänne
vievätkin meidät sotatapaukset v. 1708. Maydellin sijaan asetettu uusi
perin kykenemätön ylipäällikkö _Yrjö Lybecker_ oli tehnyt
hyökkäysretken Länsi-Inkeriin ja vallannut muun muassa Kaprion linnan.
Mutta siellä sai hän onnettomuudekseen käsiinsä myös erään
suunnitelman, joka ilmaisi Venäläisten muka olevan hankkeissa suurilla
sotajoukoilla katkaista hänen paluumatkansa. Asiasta enempää selkoa
ottamatta hän kiiruhti pikamarsseissa Kolhanpään eli Harjavallan
niemekkeelle, jonka läheisyydessä tiesi ruotsalaisen laivaston olevan.
Täällä piti hänen kuitenkin viipyä kokonainen kuukausi, ennen kuin sai
väkensä laivoihin sijoitetuksi. Mutta kaikki hevosensa, 5000
luvultansa, täytyi hänen teurastuttaa, kun ei voinut niitä mukanaan
kuljettaa. Sitä paitsi jäi häneltä myrskyn tähden rannalle vielä 800
saksilaista sotamiestä; nämät todella joutuivat taisteluun vihollisten
kera, jossa he mitä urhokkaimmin pitivät puoliansa ylivoimaa vastaan
yhdeksän tuntia, kunnes heidät voitettiin sekä suurimmaksi osaksi
surmattiin.[348]
Mainittu kansaa hämmästyttävä hevosten paljous kuvastuu heti runon
alussa. Ja sitä seuraava meren mittaaminen viittaa laivastonkin
ilmaantumiseen paikalle. Jälkeen jääneiden soturien verinen ottelu
paikalle vihdoin saapuvain Venäläisten kanssa esitetään hyvinkin
elävästi. Ainoa tositapaukseen soveltumaton piirre on seitsemän,
kahdeksan vuoden aika leirin pidossa. Mutta sehän on kansanrunon
omaista; ja kuukauden aika tuntui sotaväen rasittaman kansan mielestä
kylläkin pitkältä.
Kuvaavinta molemmissa Kaarle XII:n aikuisissa runoissa on se, ettei
niissä kerrota voitollisen Venäjän yrityksistä, vaan tappiolle joutuvan
Ruotsin hyökkäyksistä, vaikka laulajat olivat edellisen vallan
puoltajia. Eroituksen molempain taistelevain välillä on kansa
osoittanut hyvin oivaltavansa antamillaan mainesanoilla "viekas" ja
"rohkea". Ja ne olivat jälkimmäisen viimeiset ponnistukset, jotka
karjalaisissa Inkerikoissa herättivät halun omintakeiseen ja
välittömään historialliseen runoiluun.

7. Loppukatsahdus historiallisiin runoihin.

Nyt voimme uudistaa kysymyksen: osoittavatko Suomen
kansan tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta?
Ainesten jakautuminen eri aikakausille: kristinuskon maahan tuonnin,
Nuija-sodan ja Kaarle herttuan, Kustaa Aadolfin ja Jaakko de la Gardien
sekä Kaarle XII:n ja Pietari Suuren ajoille, ei ainakaan todista, että
Suomen kansan runoudessa peräti puuttuisi historiallinen käsite.
Entä ainesten laatu? Sitä oikein arvostellaksemme on meidän
luotava vertaileva silmäys läheisen ja yhtäläisissä oloissa eläneen
Ruotsin kansan samanaikaisiin tuotteihin.[349] Ruotsalaisissa
ritariballaadeissa esiintyvistä historiallisista aiheista
huomattavimmat ovat, paitsi (sivulla 140) mainittua kahta naisen
ryöstöä, Birger Jarlin pojan kuningas Waldemarin ja hänen tanskalaisen
puolisonsa Sofian perheelliset välit ynnä niistä johtuvat selkkaukset.
Näiden ohella voidaan osoittaa joitakuita samantapaisia seikkoja
vähempiarvoisista ylimyksistä runoon pannuksi. Niitä esittäväin
ballaadein rinnalla, jotka lisäksi ovat paremmin tanskan- kuin
ruotsinkielisinä säilyneet, ei Elinan surmarunon yksinäisenäkään
tarvitse hävetä; historiallisen tapahtuman laatu on kaikissa aivan
sama, yksityistä elämää kosketteleva. Mutta suomalaisella puolella
painaa vaa'assa myös Piispa Henrikin surma, jonka tapaista
legenda-runoa ei Ruotsin pyhimyksistä paljoa rikkaampi tarusto ole
luonut.
Vielä on Ruotsalaisilla useampia lauluja ratkaisevista tappeluista
keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, niinkuin Brunkebergin 1471,
Brännkyrkan 1518 ja Stångebron 1598.[350] Näiden kansanomaisuus on
kuitenkin enimmiten vielä epäilyttävämpi kuin Kaarle herttuan runon,
joka on lähimpänä vastineena Suomessa. Niin tarinantapaista ja
kuitenkin täysin historiallista kansanrunoa, kuin Jaakko Pontuksen
Riian-retki, ei niiden joukossa ole ainoatakaan.
Jos taas ainesten lukua tahdomme koneellisesti laskea, niin saamme
suomalaisista runoista kokoon kymmenkunnan. Ruotsalaisten ainesten
määrää ei ole aivan helppo tarkalleen sanoa; saammeko sen nousemaan
kaksinkertaiseksi suomalaisiin verraten, riippuu siitä, missä määrin
otamme lukuun ruotsinkielellä luultavasti löytyneet, vaan yksistään
tanskankielellä säilyneet ainekset, sekä miten asetamme rajan
kansanrunon ja yksityisen sepittämän välille.
Vertaus Ruotsin ja Suomen kansan historiallisten runojen kesken,
etenkin jos vielä otamme huomioon, että edellinen on ollut
suhteellisesti johtavassa asemassa, ei siis suinkaan ole Suomalaisille
masentava. Kaikista vähimmän voi huomata minkäännäköistä eroitusta
näiden kansojen historiallisessa käsityksessä.
Loppupäätökseksi täytyy tulla, että Suomen kansa, sen
maantieteelliseen, valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsoen,
on runollisesti käsitellyt historiallisia aiheita sen verran, kuin
kansanrunolta yleensä voi odottaa. Suuremman historiallisen
kertomarunon vaatiminen niissä oloissa, joissa se on elänyt, menee yli
mahdollisuuksien.
Kykyä ei ainakaan voi väittää Suomen kansalta puuttuneen laajemmankin
kokonaisuuden käsittämiseen ja luomiseen. Sillä tämän työn se on
todellisuudessa suorittanut ilmankin historiallisia aiheita. Siitä ovat
todistuksena ne runojaksot Väinämöisestä ja Ilmarisesta sekä
Lemminkäisestä, jotka se pelkistä mielikuvituksen aineksista on osannut
yhteen kutoa. Ja näiden Kalevalan-aineisten ohella löytyy vielä yksi
yhtenäinen runojakso, Suomen kansan raamatun-aineisista runotiedoista
koottu Luojan virsi, joka seuraavassa tutkimuksessa tulee
esitettäväksi.