Kantelettaren tutkimuksia 1 - 5

runoissa "Saari" tarkoittaa nimenomaan Kronstadtia eli Retusaarta.
Uuden Turun puolustukseksi voisi myös viitata inkeriläiseen säkeesen:
Turun uudessa tuvassa.
Mutta pääasia on, että Hansa-kaupan varsinainen valta-aika Suomessa oli
1300 ja 1400 luvulla. Ja toisiin Helka-virsiin nähden on luultavampi
että jälkimmäinen vuosisata on Annikaisen virren syntymäaika.
Sekä aiheeltaan että kokoonpanoltaan on Annikaisen virsi täydesti
itsenäinen. Tosin löytyy ruotsalainen ballaadi,[159] joka hyvin
muistuttaa sen loppuosaa. Nuorukainen ja neitonen ulkosaarella
heittävät arpaa siitä, kumpi heistä kauvemmin eläisi. Sekä
ensimmäisellä että toisella kerralla voittaa neitonen. Silloin
nuorukainen työntää veneen rannasta. Neitonen rannalta huutamaan: "auta
minua täältä pois, olenhan morsiamesi!" -- "Jos et huoli uida, niin
uppoa, kyllä minä saan kauniimman!" Neitonen ui liki maata ja kivelle
istahtaen rukoilee Kristusta nostamaan tuulen. Tuuli nousee
pohjoisesta, nuorukaisen vene kaatuu kumoon. "Auta minua, olenhan
sulhasesi!" -- "Jos et huoli uida, niin uppoa, kyllä minä saan
kauniimman!"
Yhtäläisyys molempien runojen välillä on kuitenkin ainoasti yksityiseen
piirteesen rajoittuva, että se saattaa olla aivan satunnainen. Yhtä
hyvin voisi Annikaisen virren loppusäkeitä verrata erääsen kohtaan
Tegnérin Frithiofin sadussa, jossa Frithiof valittaa:[160]
Blåa bolstrar bäddar
Ran i djupet åt oss
Men mig bida dina
Bolstrar, Ingeborg.
Sinipatjat pöyhii
Meille merehen Ran,
Mutta mua vartoo
Patjas', Ingeborg.
Luonnollisesti on mahdoton olettaa todellista yhteyttä, jo siihen nähden
että suomalainen runo oli Tegnérin aikana ihan tuntematon. Mutta
muutenkin on tästä esimerkistä helppo nähdä, kuinka vähän
todistusvoimaa on yhdellä ainoalla yhteisellä piirteellä, tässä
tapauksessa yhteisellä vertauskuvalla. Sillä erilaisuus vertauskuvan
esittämisessä on siksi ilmeinen: Frithiofin suussa se on epämiehekäs ja
äitelä, vaan Annikaisen ivallisessa mielenpurkauksessa on sillä
katkeran huumorin kärki, joka yksin tekee runollisesti mahdolliseksi
koko vertauskuvan käyttämisen.
Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virsillä on kaikilla oma
tarkoituksensa niitä esittäviin neitosiin nähden. Ne muistuttavat heitä
olemaan elämässä puhtaita, uskollisia ja varovaisia. Selvä
kasvatuksellinen eli pedagooginen silmämäärä on siis huomattavana
näissä virsissä, joita määrättiin nuorten tyttöjen laulettaviksi
katolisessa pyhäkulkueessa.
Näillä runoilla on myös kaikilla kolmella eri syntyperänsäkin:
hengellisen, ritarillisen ja porvarillisen elämän ajatuspiiristä. Ne
siis puolestansa todistavat, että keskiajan loppupuolella Suomen
papisto ja aatelisto sekä kaupunkien väestö käyttivät suomenkieltä,
eivätkä ainoastaan jokapäiväisessä puheessaan, vaan myös ilmaistessaan
runollisempia tunteitansa, Siihen aikaan oli suomalainenkin kansanlaulu
sanan täydessä ja oikeassa merkityksessä kansan laulu.

9. Helka-virsien loppusäkeet.

Keskeneräisen Annikaisen virren jälkeen lauletaan vielä joukko säkeitä,
joiden ajatus ei ole minkäännäköisessä yhteydessä sen sisällyksen
kanssa. Näissä säkeissä voi eroittaa kaksikin eri ajatusjaksoa.
Edellinen säejakso sisältää kertomuksen hirvestä, jonka vaahdosta ja
karvasta kasvaa onnea tuottava puu.
Hikos hirvi juostuansa,[161]
Joi hirvi janottuansa,
Heränteestä lähtehestä; 30
Siihen kuolansa valutti,
Siihen heitti haivenensa.
Siihen kasvoi tuomu kaunis,
Tuomuhun hyvä hedelmä;
Karkas siihen kataja kaunis, 35
Katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
Se otti ikäisen onnen;
Joka siitä lehvän leikkas,
Se leikkas ikäisen lemmen. 40
Muodoltaan nämät säkeet hyvin muistuttavat loitsua eli n.k. syntyrunoa.
Jonkunlaiseen lemmen taikaan ne viittaavatkin. On kevätkesä, tuomen
aika. Tosin on katajastakin puhe, mutta se voi olla myöhempi lisäys.
Paitsi runomitan virheellisyyttä ja kaunis sanan epärunollista
toistamista, on huomattava, että tässä on kysymys lehtevän oksan
taittamisesta -- muuksi kuin lehvän t. lehden on käsikirjoitusten
lemmen vaikea lukea jo alkusoinnun vuoksi.
Yhtäläisiä piirteitä ei olekaan vaikea keksiä loitsurunoissamme.
Ensimmäiselle kahdelle säkeelle tavataan selvät vastineet pienessä
Karjalan kannaksella lauletussa runossa:[162]
Kaari on kaunis taivahalla,
Kaaressa vesipisara,
Pisarassa pieni l. Luojan lampi,
Lammissa vene punainen,
Venehessä miestä kolme.
Mitä miekkoiset tekevät?
Hiien hirviä sukivat,
Petran poikia pesevät:
"Juokse, juokse, Hiien hirvi,
Pure varpa _juostuasi_,
_Juo_ järvi _janottuasi_."
Tämä tosin ilmoitetaan "tanssi"-lauluksi. Mutta paitsi alkusäkeitä,
jotka ovat yleisestä loitsusta, esiintyvät myös kysymyksessä olevat
loppusäkeet Varsinais-Inkerissä loitsurunoon kuuluvina. Koska tämä runo
on hyvin harvinainen eikä ennen julkaistu, sopinee se painattaa tähän
täydellisenä kolmen kirjaanpanon mukaan, jotka kaikki ovat
Hevaalta.[163]
Juoksi hirvi Hiien maalta,
Potki Puolan kankahalta,
Puri varvan juostessahan,[164]
Joi järven janosissahan.
Juoksi uutehen tupahan,
Saksan suurehen salihin,
Herran herkkuhuonehesen.
Näki kyyn oloa juovan,
Maon vierrettä vetävän;
Iski kyytä kylkiluihin,
Ala maksojen matoa.
Kyy itki kylkiähän,
Mato kaljui maksojahan.
Kuka on kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen?
Se on kyien lypsäjäinen.
Ken meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta.
Marketan emo mokoma,
Tuo meren lukut lumovi,
Saapi saatanan avaimet,
Saapi salvat saatanalta;
Tuo oli kyien lypsäjäinen,
Matojen valuttajainen.
Kyy lypsi punaisen maion,
Mato valkean valutti,
Ra'intahan rautaisehen,
Vaskireunahan vatihin.
Sekalutta seulottihin
Seulalla teräksisellä,
Kipeille voitehiksi,
Haavoille parantehiksi.
Enimmin vastaavia säkeitä on kuitenkin löytynyt itäsuomalaisesta Ison
tammen synnystä.[165] Muuan Kajaanin kihlakunnassa muistiin pantu
kappale sisältää selvästi kuvauksen hirven juoksusta ja karvansa
kadottamisesta:[166]
Vilja ennen maata juoksi,
Kave muinen kankahia,
Jopa villat siitä vieri,
Karvat kantahan repesi,
Tuohon kasvoi kaunis tammi.
Toisessa kappaleessa, joka on saatu Ilomantsista, on tuomi
säilynyt:[167]
Kuutar itki kultiahan,
Päivätär hopehiahan,
Vierähti vesipisara
Kaunihille kasvoillensa,
Kaunihilta kasvoiltahan
Riveälle rinnallensa,
Tuosta vierähti norohon,
Tuosta kasvoi kaunis tuomi,
Yleni rutimon raita.
Kolmannessa, Pielisjärveläisessä katkelmassa, tavataan loppuponsi aivan
semmoisenaan:[168]
Puu kasvoi pyhälle maalle,
Tammi virran vieremälle,
Raita maalle rautaiselle;
Kuka siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Kuka siitä lehen leikka[s],
Se leikkas ikuisen lemmen.
Viimeksimainitut säkeet ilmaantuvat myös useassa Venäjän Karjalan
tammenrunossa, esim. Latvajärvellä:[169]
Kenpä siitä oksan otti,
Se otti ikuisen onnen;
Ken on lehvän leikkaeli,
Se taittoi ikuisen taian;
Ken on siitä latvan taittoi,
Leikkasi ikuisen lemmen.
Sopii siis ajatella, että nämät Helka-virren säkeet edustavat
länsisuomalaista loitsuntapaista "Tuomen syntyä", joka Itä-Suomeen
levitessään yhtyi Virosta vaeltaneesen Ison tammen runoon, sitten kuin
tästä alkuansa kertovaisesta runosta oli Itä-Karjalassa laitettu
loitsu. Tuomen synty hengästykseen juosseen hirven kuolasta vastaa
täydellisesti Käärmeen syntyä juostessaan uupuneen Juutaksen
kuolasta,[170] joka on niinikään länsisuomalainen ja silminnähtävästi
kristillinen loitsuluku.
Pakanuuden-aikuisina ei missään tapauksessa ole pakko
pitää tutkittavina olevia säkeitä. Puitten pyhittäminen oli
katolisuskoistenkin tapana, jotka niihin myös pyhimyskuvia
kiinnittivät. Ja suomalaisista lemmenloitsuista huokuu kauttaaltansa
katolinen henki. Yleisesti käännytään niissä rukouksella Neitsyt
Maarian puoleen. Tosin on suoranainen lemmennosto-pyyntö harvinainen,
niinkuin säkeissä:[171]
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen!
Nouse lemmen nostantahan,
Kunnian kuku[ta]ntahan. --
Vaan tavallisesti tahdotaan häneltä puhdistus- ja kaunistusvettä,
esim.:[172]
Neitsyt Maaria emonen!
Tuo pullo puhasta vettä,
Kannu kullankarvallista.
Mistä vettä, kusta mettä?
Vettä Juortanan joesta,
Pyhän virran pyörtehistä,
Joll' on Ristus ristittynä,
Kastettuna kaikkivalta;
Jolla neito pestänehen j.n.e.
Joskus vielä anotaan lisäksi koristeita, "kultia kulmille ja päälle
hyviä hopeita":[173]
Jotta kirkko kiitteleisi,
Kaikki kansa katseleisi;
Paras on pappi kirkossahan,
Minä vieläkin parempi.
Silloinkin kun Neitsyt Maarian nimi puuttuu, on lemmennosto-runoilla
enimmiten selvästi kristillinen leima, kuten seuraavassa:[174]
Nouse lempi liehumahan,
Kunnia kupahumahan,
Yli kuuen kirkkokunnan,
Yli seitsemän pitäjän.
(Tai: Yli kappelin kaheksan.)
-- -- --
Kun mä taitan taikavastan,
Lempivastan liekahutan,
Justihin Juhannus-yönä,
Pienen Pietarin välillä;
Mik' on lehtien luku,
Niin on luku sulhasien j.n.e.
Yllämainitut Helka-virsien säkeet selvästi osoittavat, että
laulajaneitoset, sen yleisen siunauksen ohella, jonka Helan
huutamisesta uskoivat maan kasvulle olevan, itselleen vielä erikseen
toivottivat lempionnea. Ja miksi eivät olisi sitä toivoneet?
Esiintyiväthän he keskellä kukkivaa luontoa, lehviä ja kukkasia
kantaen, itse kukkeimmassa ijässään ja äänen heleinnä kaikuessa.
Helka-virsien viimeiset säkeet kuuluvat:
Jeesuksen jätän sijahan',[175]
Maarian hyvän majahan',
Hyvä on toiste tullakseni,
Parempi palatakseni,
Ennen tehdyille teloille,
Aiotuille anturoille.
Kenenkä telat tekemät,
Kenenkä anturat alomat?
Jeesuksen telat tekemät,
Maarian anturat alomat.
Ylläolevia säkeitä on Lönnrot Kantelettaressaan koettanut sovittaa
Annikaisen virteen, jolloin ne saisivat melkein pilkallisen
merkityksen: Kesti heittää petetylle neidolle valepyhät jäähyväiset ja
lupaa palata takaisin entistä suhdettansa jatkamaan.[176] Mutta kaksi
kaikkein viimeistä säettä osoittavat sovituksen peräti mahdottomaksi.
Laulajain, hurskasten katolisten neitosten, omaksi lausumaksi
sitävastoin hyvin soveltuu ajatus: "Jumalan haltuun! Näkemään asti!
Tulemme toistekin pyhäkulkueessa samaa tietä, jota Jeesus ja Maaria
ovat edellämme kulkeneet."
Tämän vähäisen loppuvirren ensimmäiset säkeet ovat idempänäkin
säilyneet. Sakkulassa tiedetään lauletun häiden lopussa:[177]
-- -- --
Jätän tänne jäähyväiset,
Jätän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan.
Samoin muutamassa Pielisjärvellä muistiinpannussa jäähyväisrunossa
lopetetaan:[178]
Pois lähen talosta tästä,
Heitän Jeesuksen sijahan,
Maarian tähän majahan,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kapsutellakseni.
Helka-virren viimeiset säkeet siis lienevät katolisella ajalla
yleisesti käytettyjä, runomuotoon puettuja hyvästelysanoja.

10. Helka-juhlan alkuperä.

Olemme jo nähneet, että Helka-virret, samoin kuin niiden sävelmäkin,
kauttaaltansa ovat katolisperäisiä, vieläpä myöhäkatolisia. Mutta
voimmeko siitä päättää, että itse Helka-juhlan menot ovat näiden
runojen kanssa samanikäisiä.
Uusimmassa tämän aineen tutkimuksessa t:ri Niemi vastaa kysymykseen
kieltävästi. Hänen esiintuomansa perusteet ovat lyhyesti
seuraavat.[179]
1. Jos juhla olisi katolisen papiston alkuunpanosta syntynyt, olisi
siihen pitänyt jäädä kirkollinen leima; mutta mitään jälkiä litanioista
tai hengellisistä virsistä ei siinä tavata, päinvastoin ovat juhlassa
esitetyt laulut tavallisia kansanrunoja.
2. Jos papisto olisi tahtonut panna juhlakulkueen toimeen, olisi toinen
lähempänä Sääksmäen kirkkoa oleva iso kylä, Huittula, soveltunut paljoa
paremmin siihen tarkoitukseen, kuin kaukaisempi Ritvala.
3. Jos tapa olisi kirkon synnyttämä, pitäisi sen olla yleinen.
4. Itse papistosta on lähtenyt se käsitys, että Helkajuhla "vanhana
pakanallisena menona" olisi hävitettävä, niinkuin Gottlundin
kertomuksesta näkyy.[180]
5. Myös kansa väittää, että juhla on ollut olemassa "maailman alusta"
tai ainakin kylän perustamisesta saakka.
6. Se kansan käsitys, että pellot lakkaavat kasvamasta, jos näitä
menoja ei ylläpidetä, viittaa pakanuuden aikuiseen kevät-uhrijuhlaan
maanviljelyksen menestykseksi.
Viimeksi mainittua väitettä kuitenkin vastustaa t:ri Niemen
tiedonanto toisesta epäilemättömästi katolisaikuisesta ja papiston
toimeenpanemasta juhlakulkueesta meidän maassamme. Oravaisissa
Pohjanmaalla muistellaan olleen tapana hyvän vuodentulon
saavuttamiseksi kulkueessa kantaa ympäri pitäjän entisessä kirkossa
säilytettyä pyhän Martin kuvaa, silloin kun lähinnä olevat pellot
olivat kylvetyt, samalla messuten ja litaniaa laulaen.[181] Aivan
luonnollista onkin, että katolisena aikana, yhtä hyvin kuin
pakanallisena, maata viljelevän kansan pyhät menot etupäässä
tarkoittivat maankasvun menestystä. Huomattakoon tässä yhteydessä myös
pieni piirre eräässä Mataleenan virren tanskalaisessa toisinnossa, joka
päättyy säkeihin:[182]
Mataleena nyt istuvi taivaassa,
Ja rukoilee kaikkien puolesta:
Jyvän puolesta, joka on oraana,
Että hyvin se kasvaisi pellolla j.n.e.
Mitä tulee kansan omiin arveluihin juhlastansa, niin on huomattava että
kansan muisti tapahtumien suhteen yleensä rajoittuu pariin, kolmeen
sataan vuoteen ja että se etenkin kaukaisempiin ajanmääräyksiin nähden
on pettäväinen.
Yhtä vähän luotettava on 1700 luvun papiston käsitys siitä, mikä on
pakanuudenaikuisena pidettävä. Että he selvästi katolisiakin muistoja
vainosivat muka "pakanallisina", on aivan ilmeistä. Tähän nähden myös
vaatimus, että Helka-juhlan pitäisi olla yleisemmin säilynyt,
ollaksensa kirkon synnyttämä, kadottaa merkityksensä.
Samoin raukeaa kysymys, miksi ei kirkkoa lähempänä olevassa Huittulan
kylässä ole Helan huutamisen tapaa säilytetty. Ettei sekään aikoinaan
liene aivan osaa-ottamaton ollut, osoittanee kukaties Lönnrotin kuulema
sananlasku, jossa Ritvalan Helka ja Huittulan vainio rinnatusten
mainitaan.
Ritvalassa vietetyn juhlan katolista alkuperää ei myöskään vastusta,
että sen virret ovat kansanrunoja. Milloin kansan keskiaikaisissa
pyhäkulkueissa sallittiin ottaa osaa lauluun, sai se laulaa omalla
kielellään ja omia sävelmiään. Läheisenä esimerkkinä kansanlaulun
käyttämisestä rukouksenkin tavoin mainittakoon pyhän Yrjänän virsi
(_sancti Örjans visa_), jota Ruotsalaiset lauloivat ennen Brunkebergin
taistelua 1471; siinä voitettuaan Tanskalaiset Sten Stuure vanhempi
vielä rakensi pyhälle Yrjänälle erityisen alttarin Tukholman
Isoonkirkkoon 1488.
Mutta pääasia on, että Helka-juhlan menoihin on jäänyt kirkollinen
leima. Sitä eivät todista ainoastaan alku- ja loppusanoihin jääneet
viittaukset: "Jumalan joukossa" kuljettamisesta, "Jumaloihin menosta",
kukkien siroittamisesta ja tuomen lehvien taittamisesta, joita on
edellä koetettu selittää, vaan ennen kaikkea niinkuin professori Eliel
Aspelin on suullisesti huomauttanut, itse juhlan menoissa kulkueen
edestakaisin käydessään muodostama risti.
Mutta, muistuttaa t:ri Niemi, mitenkä on tältä kannalta käsitettävä se,
että juhlakulkue lopulta nousee mäelle kokkoa polttamaan yötä vasten?
Kirkkoko olisi ohjannut kansaa mäille, joilla juuri pakanuudenaikuiset
pyhät paikat sijaitsivat? Tähän voi tosin huomauttaa, että katolinen
kirkkokin mielellään valitsi näkyviä paikkoja kappeleitansa ja
ristinkuviansa varten. Vaan myönnettävä on, että Hela-valkeitten
polttaminen -- vaikkei sitä vielä ole perinjuurin tutkittu -- hyvin
saattaa olla pakanuuden ajoilta johtunut tapa.
Solmu ei liene tässäkään tapauksessa ratkaistava muulla kuin
yksinkertaisesti poikkipanemalla: katolinen pyhäkulkue virsineen ja
menoineen, joka samoaa vuoren ohitse, on eroitettava vanhemmasta
vuorella pyhitetystä kokkovalkeasta, jonka ympärillä ei näitä virsiä
enää laulettu.
Alkuperäiselle pyhäkulkueelle täytyy ajatella ainoasti yhtä määrättyä
päivää vuodessa ja semmoiseksi soveltuu Helka-juhlan pääpyhä Helluntai,
joka on samalla koko Sääksmäen pitäjän vanha kirkkopyhä. Oliko
aikoinaan pyhäkulkuekin yhteinen kaikelle pitäjälle vai ainoasti
erityiselle kylälle, ja kulkivatko jälkimmäisessä tapauksessa
Ritvalaiset "jumaloihin" aina kirkolle asti vai oliko heillä pienempi
pyhäkkö omassa kylässään, ovat kysymyksiä, joihin tuskin voitaneen
toivoa täyttä selvitystä. Mutta epäilemätöntä on, että pyhäkulkueen
yhdistäminen Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla vielä
tavattavaan "Hela-valkeitten" polttamiseen on juuri säilyttänyt tämän
kulkueen menoineen ja lauluineen viime aikoihin asti Sääksmäen Ritvalan
kylässä.

11. Hämäläisen runon rakenne.

Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja
kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen,
kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän
kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.
Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme
nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska
runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken
lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää
karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen,
sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin
osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä
eivät voi täyttää.
Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan,
voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:
Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa _kahdeksan_ kesää,
Ynnä _yhdeksän_ suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).
Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa
paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin
Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt
joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:
Kiesuksen jalat _pesevi_;[184]
Pane minua, minnes _tahot_;
Kanssa _kaheksan_ keseä, --
Ynnä syksyä _yheksän_;
Niin sä _lähe_ lentämähän.
Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan
ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan
aivan yhtä hyvin suoriutuu.
Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa
tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja
loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin:
Inkerin virressä _voit'tu_ (= voitettu, v. 19) ja _an'ttu_ (= annettu,
v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.
Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes
(Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2)
voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas
siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:
Karkasi kataja kaunis,
jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava
todistusvoima.
Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa:
elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses
(Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy
kerran -si pääte:
Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).
Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin
säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann.
19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen
kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta
hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin:
veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15),
kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14),
siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.
Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole
löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä.
Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:
Sano kaikki, _mitäs_ tiedät (Mat. 48);
Siit _olis_ pappi paras tullut (Mat. 58);
Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]
Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä.
Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata
alkuaan kuuluneen:
Jos lienet kalainen parvi.
Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja
ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla
Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan
itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta
virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan,
esim.
Kolmannen kaivoit karkehesen (Mat. 52)
ja
Se muuttui neiden l. Kestin haaksi (Ann. 8, 10).
Vaan siinä onkin sitten melkein kaikki, mitä voi muistuttaa
Helka-virsien runomittaa vastaan.
Mitä alkusointuun tulee, niin säe semmoinen kuin
Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),
edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys
Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:
Hänen kulta-ruunullansa,
sen selvästi osoittaa.
Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä
muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran
(Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan
tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on
vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen
vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä,
jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois
joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että
Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään
todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on
kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.
Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret
edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla.
Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.
Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä
länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin
verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema
sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen
Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että
virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten
omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko
tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden
Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko
sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei
kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin
idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten
suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan
kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka
ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin
Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja
Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva
runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien
ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten
tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve
on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun
erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä
aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma
Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin
voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä
sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.


II.
Historialliset runot.

1. Suomen kansan historiallinen käsitys.

Kuuluisa italialainen oppinut _Domenico Comparetti_ on tunnetussa
Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan
runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla
on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto
sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin
maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja
vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on
jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset
germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista
kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen
skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja
suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös
Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa,
Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä
Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä
Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset
kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan
runostossa. -- -- Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat
Lappalaiset. -- -- Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua
entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän
tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on
ehdottomasti hylättävä."[191]
Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole
mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen _kilpailu
loitsutaidossa_, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen
puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka
kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille
oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.
Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin
yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta
Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja
ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei
missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon
liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri
Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse,
alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei
Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain
historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny
useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa,
kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]
Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se
historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja
Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka
perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.
Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös