Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 7

lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin
rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;
iloisella ylpeydellä hän lausuu:
»Mies on luustossa lujempi,
Rautapaiassa parempi,
Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]
Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,
Jok' oli Hiiessä hiottu,
Jumaloissa kuuraeltu.
Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,
henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein
mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,
Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan
semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse
toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen
turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti
sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,
kenenkään arvaamatta.
Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen
tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven
pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä.
Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa
uhitellen:
»Eipä ilmalla Jumalan,
Tämän taivon kannen alla,
Löytyne sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Kut' ei näillä yllätetä,
Kainuilla Kalevan pojan,
Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]
Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä
myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin
edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:
»Mi lienee Lapissa miestä,
Kaikki hirven kannantahan;
Mi lienee Lapissa naista,
Kaikki kattilan pesohon;
Mi lienee Lapissa lasta,
Kaikki lastun poimintahan;
Mi Lapissa kattilata,
Kaikki hirven keitäntähän!»[174]
Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;
vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada
pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla
hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,
Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa
paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,
voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä
lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän
aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla
sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu
oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin
saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne
olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:
»Susi ei syö minun sukua,
Karhu ei kaada Lemminkäistä;
Sormin sortavi sutoset,
Käsin karhut kaatelevi!»[175]
Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy
sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän
lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari
sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes
rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka
surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin
puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».
Sanoi lieto Lemminkäinen:
»Viel' olen äijeä vajoa!
Tuollapa syämykseni,
Tuolla tuntoni makaapi,
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko
Eipä anna tyttöänsä,
Joutsenen osoamatta
Tuosta Tuonelan joesta!»[176]
Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt
ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa
lepäilee suuren vaaransa perästä.
Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.
Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,
että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.
Siinä Kauko katselevi;
Silmä karsas Kaukon päässä,
Silmä karsas, toinen kiero,
Suu vähiten väärällänsä.
Virkki viimein katsellessa:
»Oi armas anoppiseni,
Pohjan ehtoisa emäntä,
Laitapa olutta paljon,
Keitä kaljat kelvolliset
Juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenkin
Noissa häissänsä omissa
Kera nuoren tyttäresi!»[177]
Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.
Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito
voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt
kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä
melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon
osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli
yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen
miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei
siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei
edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut
pois huuhtoa! Lemminkäinen
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa;
Veret vierähti pahaksi
Poloisilta poskipäiltä.[178]
Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti
toiselle Pohjolan retkelle.
Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän
huomauttaa:
»Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkoin tahotakana!»
Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen
sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä
noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:
»Kurjat kutsuen menevi;
Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]
Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän
kutsumatta sinne tuli, niin on
»Tuossa kutsut kuun-ikuiset,
Airuhut alin-omaiset,
Miekassa tuliterässä,
Säilässä sakenevassa!»[180]
Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain
surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,
ylpeästi:
»Ain' on surmia akoilla,
Kaikin paikoin kuolemia;
Ei uros hätäille noita.
Ei varsin varannekana!»[181]
Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.
Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:
Miekkanen käessä kääntyi,
Kuni tuore tuomen latva
Tahi kasvava kataja.[182]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:
»Tuskin on Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa
Tämän miekan miettijäistä,
Tämän kalvan katsojaista!»[183]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:
»Sen mä mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Joka jouseni vetäisi,
Kiveräni kiinnittäisi
Noilla Pohjolan tuvilla,
Sariolan salvoksilla!»[184]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi
hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.
Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,
että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin
tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti
rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:
»Poikueni, ainueni,
Lapseni, vakauteni!
Jos sä jou'ut juominkihin,
Juopa puoli tuoppiasi,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli;
Mato maljassa venyvi,
Toukka tuopin pohjukassa!
Istu puolella sijoa,
Astu puoli-askelella,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman pahempi puoli!»[185]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen
jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät
korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme
suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu
uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan
poljennalla, että
Silta liekkui lehmuksinen,
Tupa kuusinen kumahti.[186]
Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:
»Terve tänne tultuani,
Terve tervehyttäjälle!»[187]
Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,
olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa
pahasti loukkaavaisen vastauksen:
»Jos olet siivolla tuvassa,
Oven suussa seisomassa,
Oven suussa, orren alla,
Kahen kattilan välissä,
Kolmen koukun koskevilla.»[188]
Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan
sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti
vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan
tuvassa:
Siitä siirtihe ylemmä,
Pyörähtihe pöyän päähän,
Istuihe rahin nenähän,
Petäjäisen penkin päähän.[190]
Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt
myös istahti koko voimallansa, että:
Rahi vastahan rasahti,
Petäjäinen penkki notkui.
Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään
merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi
Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:
»Enpä liene lempivieras,
Kun ei tuotane olutta
Tulevalle vierahalle!»[191]
Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa,
mutta minkälaista!
Luut lihoista, päät kaloista,
Vanhat naatit naurihista,
Kuoret leivistä kovista.[192]
Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun
Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn
vastauksen:
»Mitä sie tulitkin tänne;
Ken sinua koolle kutsui?»
Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa.
Nämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se
oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut
täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei
maitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee
hänet ulos suorilla sanoilla:
»Ei tässä piot parane,
Jos ei vierahat vähene;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäkin juomingista!»[193]
Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa
seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli
suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa
Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys
selvästi paistaa läpi:
»Mitä minun on miekastani,
Kun on luissa lohkiellut,
Pääkasuissa katkiellut!
Vaan kuitenkin, kaikitenkin,
Kun ei nuo piot parane,
Mitelkämme, katselkamme,
Kumman miekka mieluhumpi!»[194]
Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse,
josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:
»Min teki pahoa orret,
Kamana tihua työtä,
Jotta orsia osoitat,
Kamanata kapsuttelet?»[195]
Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä
yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:
»Tuo vettä, vihainen piika,
Käsiäni pestäkseni
Veristä pahan isännän,
Häijyn miehen hurmehista!»[196]
Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin
kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys
ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean
Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa
välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti
neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.
Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää
turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.
Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin
ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen
laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä
suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti
nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,
petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois
Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,
saattanut pitää puoltansa
Päälle saadessa satojen,
Tuhansien tunkiessa.
Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä
vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä
Saaren immet; he kysyvät:
»Mitä läksit, Lemminkäinen?
Läksitkö piikojen pyhyyttä,
Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]
Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;
olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin
sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä
vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:
»Lähe en piikojen pyhyyttä,
Enkä vaimojen vähyyttä;
Saisin jos satakin naista,
Tuhat piikoa piellä;
Vaan tuli kova ikävä,
Ikävä omia maita,
Oman maani mansikoita,
Oman niemen neitosia!»[198]
Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:
Sini itki Saaren immet,
Niemen neiet voikerrehti,
Kunnes purjepuu näkyvi,
Rautahankki haimentavi;
Ei he itke purjepuuta,
Rautahankkia haloa,
Itki purjepuun alaista,
Hankkinuoran haltijata.[199]
Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.
Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen
poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee
katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen
suruunsa:
Ei hän itkenyt tupoa,
Eikä aittoa halannut;
Itki tuttua tuvassa,
Aitallista armastansa.[200]
Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja
pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa
vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä
ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen
koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota
sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan
synkille tuville. Hän vaikeroipi:
»Jo olet kuollut, kantajani,
Mennyt, ehtoinen emoni!
Kostohon minäkin koito,
Kostohon kova-osainen
Mittaelin miekkojani
Noilla Pohjolan tuvilla,
Surmaksi oman sukuni,
Kateheksi kantajani!»[201]
Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen
jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta
piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä
arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen
rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän
uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki
vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten
takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut
Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen
voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:
»Hyvä oli siellä ollakseni,
Armas aikaellakseni;
Siitä oli paha elämä:
Pelkäsivät piikojansa,
Luulivat lutuksiansa
Pahasti piteleväni.
Minä piilin piikasia,
Varoin vaimon tyttäriä,
Kuin susi sikoja piili,
Havukat kylän kanoja!»[202]
Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen
viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun
sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:
»Tokko muistat muinaistamme,
Entistä elämätämme,
Kun ennen kahen kävimme
Suurilla sotatiloilla?
Ei ollut sitä kyleä,
Kuss' ei kymmenen taloa,
Ei ollut sitä taloa,
Kuss' ei kymmenen urosta,
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä melkeätä,
Kuta emme kaatanehet
Ja kahen kapistanehet!»
Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa
Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista
mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa
kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee
kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän
tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne
on entisellään:
Sylkytteli keihoansa,
Sylkytteli, nyrskytteli,
Sylen syöksi keihäsvartta
Peltohon saviperähän.
Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis
kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]
Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan
elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen
ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän
vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.
Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot
eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa
vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni
meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka,
siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt
olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa
maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin
vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa.
Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa
noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat
kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:
»Vaan en huoli huolimahan,
Suuresti sureksimahan,
Jos immet hyvin eläisi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Mesimielin morsiamet!»[204]
Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen
takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:
»Viel' ei meitä noiat noiu,
Noiat noiu, näe näkijät
Näille teille kuolevaksi,
Matkoille masenevaksi!»[205]
Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän
voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen.
Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä;
mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi
syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta
silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.


VII. Kullervo.

Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on
siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa:
Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen,
melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat
luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä
periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa.
Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on
luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan
selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta
Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen
professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja
sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen
Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen
olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle
karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus
näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu
yllämainituista teoksista.
Kullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että
luonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän
on syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa
täydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on
samassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa
pakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi
viaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada
rakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä
armottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten
heltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti
käsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja
koko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin
Kaksi kattilarania,
Kolme koukun puoliskoa,
Viisi viikatekulua,
Kuusi kuokan kuoliota.[208]
Kohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä
yliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee
kätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat
ympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut
sukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan
herättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai
vasikan huomattu kunto. Untamo toivoo
Tätä tästä kasvavaksi,
Mieltyväksi, miestyväksi,
Oikein urostuvaksi,
Saavaksi sataisen orjan,
Tuhantisen turpuvaksi.[209]
Mutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:
Jopa kuuna kolmantena,
Poika polven korkeuisna
Alkoi itse arvaella:
»Kunpa saisin suuremmaksi,
Vahvistuisin varreltani,
Kostaisin isoni kohlut,
Maksaisin emoni mahlat».[210]
Tämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:
»Tästä saa sukuni surma,
Tästä kasvavi Kalervo!»
Koko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin
neuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin
hävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he
hirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia
tammen tyveen:
Siinä miehet, siinä miekat,
Siinä keihä'ät sivulla.[211]
Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun:
suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!
Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista
vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen
sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla.
Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee
vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään
siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät
halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä
lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle
korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan -- antakaa minulle
suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa
tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole
omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka
hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan
on mahdollinen -- se on _kosto_.
Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi»,
myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan
Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos
Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan
kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan
eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa
mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta
noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin
seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan
kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät.
Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista
kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin
töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin
alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi
Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän,
suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä
olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen
taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa.
Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa.
Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin
tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.
Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä
virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli
Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä,
turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka
katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution
salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa
miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.
Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen,
että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin,
vaikeroimisiin:
»Voi minä poloinen poika!
Jo minä johonkin jou'uin,
Jou'uin joutavan jälille,
Härän hännän paimeneksi,
Joka suon on sotkijaksi,
Maan pahan matelijaksi.»[212]
Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen
tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite
Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja
orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava,
karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa
auringolle:
»Paistapa Jumalan päivä
Poloiselle paimenelle,
Älä Ilmarin tuville,
Emännälle ensinkänä.
Emäntä hyvin elävi,
Vehnäsiä viiltelevi,
Voita päälle vuolaisevi;
Paimen parka kuivan leivän,
Kuivan kuoren kurskuttavi,
Petäjäisen peiputtavi,
Veen lipillä luikkoavi,
Märän mättähän nenästä.»[213]
Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä
esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on
vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee
leipäänsä ja virkkaa:
»Moni on kakku päältä kaunis,
Kuorelta kovin sileä,
Vaan on silkkoa sisässä,
Akanoita alla kuoren.»[214]
Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen
merkki.
Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran
epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli
pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä;
mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa
vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein
perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo,
vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata.
Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan
kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei
siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:
»Yksi oli veitsi veikkoutta,
Yksi rauta rakkautta.»[215]
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa
rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut
ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt
hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois
talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.
Läksi soitellen seposta,
Ilon lyöden Ilman mailta.[216]
Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman
aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa
vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on
vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on