Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 8

vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla
katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa
tilassa, niin aivan armotonna:
»Mikä lie minunkin luonut,
Kuka kurjaisen kuvannut,
Kuuksi, päiväksi kululle,
Ijäkseni ilman alle!
Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat;
Mull' on korvessa kotini,
Tuulessa tulisijani!
Päivä pääskyille tulevi,
Ilo ilman lintusille,
Ei minulle milloinkana,
Ei ilo sinä ikänä!
Iso kuoli, äiti kuoli,
Kuoli mun sukuni suuri,
Jätti jäisille jälille,
Pyöriville portahille,
Joka suohon sortumahan
Likahan litistymähän.»[217]
Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin
ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta, huudahtaa kohta jälleen
ylpeästi ja rohkeasti:
»Vaan en vielä jouakana
Silloiksi likasijoille,
Enkä sinnes suohon sorru
Kunnes kannan kahta kättä,
Viittä sormea viritän!»[218]
Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon
päätöksensä: kostaa Untamolle,
»Kostoa sukuni surma,
Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]
Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen
arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan
joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen
piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo
näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on
äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä
luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin
sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän
yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt
-- liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian
villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin
rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle
pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin
ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin
hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan
ruvetessa, kysyy:
»Veänkö väen mukahan,
Tarvonko olan takoa,
Panenko miehuuen nojassa,
Vai panen asun mukahan,
Tarvon tarpehen takoa?»[220]
niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen
voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen
sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden
vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi.
Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä
hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä
verorahaa viemään.[221]
»Lienet matkassa parempi,
Taipalella taitavampi»,
arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen
toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä
palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen»,
jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon
tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä
matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista
hänet saavuttava.
Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa,
hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja
tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen
kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta
jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja
kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä
pakahduttavan vaikutuksen.
Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:
Löysi turvan Tuonelassa,
Armon aaltojen seassa.
Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut,
puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:
»Voi, poloinen, päiviäni,
Voipa, kurja, kummiani!
Voi isoni, voi emoni,
Minnekä minua loitte,
Kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Ilmahan sikiämättä!»[222]
Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se
muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää
sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä
semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan
tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka
jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän
menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän
näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei
myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken
anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan
menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa
vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,
Kunnes aika armon tuopi,
Vuoet huolen huojentavi.
Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis
kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen
elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä.
Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan.
Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää
päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän
päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida
ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon
ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi.
Hän huutaa:
»Enkä lähe piilemähän,
En paha pakenemahan!
Lähden surman suun esille,
Suurille sotasijoille,
Miesten tappotanterille!
Viel' on Unto oikeana,
Mies katala kaatamatta,
Kostamatta taaton kohlut,
Maammon mahlat maksamatta,
Itseni hyvin piännät».[223]
Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia
sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin
kuolemasta:
»En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Korppien kotisijoille,
Variksien vainioille,
Kun sorrun sotatiloille,
Vaivun vainotanterille!
Somap' on sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen:
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi!»[224]
Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle
hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:
»Mitä jääpi maammollesi
Vanhan päivänsä varaksi?»;
hän vaan jääkylmästi vastaa:
»Kuolkohon kupo sylihin,
Läävähän läkähtyköhön!»[225]
Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan.
Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he
surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä
ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä
käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös
kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt
lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme,
kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu
vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan
kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa
sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se
kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin
taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on
ennen huomautettu.[226]
Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen,
että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen
palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin
talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen
jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.
»Jos on kuollut, kuolkahansa!
On meillä kotona ruuna,
Millä maahan vietäkähän.»[227]
Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta.
Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen
runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä
yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan
ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla
tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi
hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita
katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen
sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:
»Voi minä poloinen poika,
Kun kuoli emo minulta,
Enk' ollut luona luopuessa,
Läsnä hengen lähtiessä.
Lie kuollut kovin viluhun,
Vaiko leivän puuttehesen!»[228]
Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella
mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne
hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka
viimeinkin on suoritettava.
Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa
kaiken tuon vihatun kansan:
Joukon Untamon hävitti,
Tuvat poltteli poroksi,
Kivet jätti kiukahista,
Pitkän pihlajan pihoista.[229]
Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin.
Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä
kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen
oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja
havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen
siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä
tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä
menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon,
joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt
toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen
koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että
ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja
kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä
erilleen muusta ihmiskunnasta.
Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän
äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän
ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään
jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:
»Oi on ehtoinen emoni,
Mitäs mulle tänne heitit,
Eläessä tällä maalla?»[230]
Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.
Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?
»Et kuule emo minua,
Jos ma silmillä sinerrän
Eli kulmilla kujerran!»
Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen
sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo
sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut
hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan
kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää
huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee
hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle
orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.
Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo
metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa.
Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen
rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella
kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä
vielä itki tuota luonnotonta tekoa.
Siin' itki ihana nurmi,
Aho armahin valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Ruikutti kukat kanervan
Tuota piian pillamusta,
Emon tuoman turmelusta;
Eikä noussut nuori heinä,
Kasvanut kanervan kukka,
Tuolla paikalla pahalla.[231]
Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet
Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä
kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka
siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka
hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on
myrkylliseksi saastuttanut?
Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa
tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:
»Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa?»[232]
Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:
»Miks' en söisi mielelläni,
Söisi syyllistä lihoa,
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänkin,
Juon verta viattomankin».[233]
Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli
uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko
Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!
Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen
ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat
riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle
maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki,
joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi
vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja
surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi
osaksi oli toisten syytä.
* * * * *
Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille,
niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä
haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä
yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole
oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa
päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin _verikosto_. Tämä koston
halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa
ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi -- niinkuin
professori Cygnaeus selittää -- se jo on syntynyt hänen kanssansa; se
ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän
Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava
professori Perander'in ansioksi.
Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja,
että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen
surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset
vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo,
joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä
päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma,
häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.
Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin
tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa
ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman
järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii
välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo
kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo
kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen
täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia
lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei
saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä
tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.
Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen,
työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa,
joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään
kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki
luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen
ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän
siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa
ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja
turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen
kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa
kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää
hän syntisen olentonsa jäljet.
Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa
surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille;
siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.
Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on
kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy
itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut,
himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.
Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi
käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia
taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa
rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta
käsityksestä henkiseen.


VIII. Aino.

Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että
Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen
kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen
puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan
koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä
on ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei
olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on
meille _Aino_-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta
kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien
sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä,
elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen
surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän
lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan.
Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan
kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että
hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä
leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.
Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa
vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen
suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian
toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo
lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu
siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että
hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren
miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan,
kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon
kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin
ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista
asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin
tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.
Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan
itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin
äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia
miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine
ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden
rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle,
jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä
neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus
on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat
velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.
Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa
Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän
pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä
hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:
»Äläpä muille, neiti nuori,
Kuin minulle, neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä,
Rinnan ristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä nivusta!»[234]
Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä
Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois
kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin.
Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä
seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä
merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä
varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen
mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli
yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne
eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin
ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.
Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,
hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:
»Kirpoi kullat kulmiltani,
Hopeat hivuksiltani,
Sinisilkit silmiltäni,
Punanauhat pääni päältä.»
Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa.
Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen
muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti
äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian
todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,
karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.
Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee
Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen
koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen
hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa
sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät
koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen
lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis
kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen
hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän
maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö
missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä,
yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti
tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä
itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian
kallista äidin rakkaudelle!
Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole
apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:
»Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta
Näille parville pahoille,
Ilmoille ilottomille!
Öisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan
suruhun, sanoo tytär:
»Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan:
Kun annoit minun poloisen,
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolelle iloksi!
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien
Sisareksi Siikasille,
Veikoksi veen kaloille!»[236]
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä
surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole
mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi
semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,
valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun
surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman
omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää
selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja
pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.
Siitä astui aittamäelle,
Astui aittahan sisälle,
Aukaisi parahan arkun,
Kannen kirjo kimmahutti:
Löysi kuusi kultavyötä,
Seitsemän sinihametta.
Ne hän päällensä pukevi,
Varrellansa valmistavi,
Pani kullat kulmillensa,
Hopeat hivuksillensa,
Sinisilkit silmillensä,
Punalangat päänsä päälle.[237]
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt
valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on
omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären
lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta
-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan
ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä
minne.
Läksi siitä astumahan
Ahon poikki, toisen pitkin,
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
Virkkoi vieriellessänsä:
»Syäntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinkin,
Katkeaisinkin katala
Näiltä suurilta suruilta,
Ape'ilta miel'-aloilta.
Jo olisi minulla aika
Näiltä ilmoilta eritä;
Ei mua isäni itke,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa,
Vaikka vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien murien.»[238]
Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää
voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä
ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,
epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.
Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt,
ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon
haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä,
oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla
näkee:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä;
Aino neiti neljänneksi.[239]
Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään
ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo
meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä
ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman
toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän
heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä.
Mutta tämä paasi petti:
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni;
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.[240]
Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi
hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa
pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan
ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.
Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,
siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin
hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös
raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.
Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,
turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli
yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka
hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä
kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme
luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja
sen latvaan kolme kultaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
Kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui lemmen, lemmen!
Sepä kukkui kuuta kolme