Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 3

Yhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä
nosti Sammon ryöstäjiä vastaan:
Nousi tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan;
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoetuuli tuikutteli,
Enemmän etelätuuli,
Itä inkui ilkeästi,
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjoinen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
Havupuut havuttomaksi,
Kanervat kukattomaksi,
Heinät helpehettömäksi;
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.[46]
Olkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska
Louhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:
Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen:
Lyllyivät melat lylyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä,
Perä koskena kohisi,
Vesi kiehui kelloloissa,
Vaahti palloissa pakeni.[47]
Joskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,
mutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko
kirja. Niin esim. kerrotaan, kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:
Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä;
Alta lattiat lahovi,
Päältä peite märkänevi.[48]
Samoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:
Ve'en velliksi seoitti,
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Kalat liivaksi litsotti.[49]
Toisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla
näin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta
eläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti
kutoo, istuen taivaan kaarella:
Suihki sukkula piossa,
Käämi käessä kääperöitsi,
Niiet vaskiset vatisi,
Hopeinen pirta piukki,
Neien kangasta kutoissa,
Hopeista huolittaissa,[50]
Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä;
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Jalas koivuinen kolasi,
Vemmel piukki pihlajainen.[51]
Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin
aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa
liikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia
ihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:
Pani vanhat soutamahan,
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti, päät vapisi,
Eipä matka eistykänä.
Pani neiot soutamahan,
Sulhot ilman istumahan;
Neiot souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykänä.
Pani sulhot soutamahan,
Neiot ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykänä.
Viimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:
Jopa joutui puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui;
Loitos kuului airoin loiske,
Kauas hankojen hamina.[52]
Ilmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia
palkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet
hänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän, niin että
Tuli tuiski ikkunasta,
Säkehet ovesta säykkyi,
Tomu nousi taivahalle,
Savu pilvihin sakeni.
ja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]
Enennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa
paikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun
asian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan
vasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä
ollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee »pienen pilven
pohjosessa»; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:
Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä haamottavi;
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjakoppeloita.
Viimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa
suuruudessa:
»Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi;
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa».[54]
Toisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti
kuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova
Joukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän
odottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei
levottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan
vajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä
vainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,
tulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]
Vaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa
ei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi
asettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on
kaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen
astu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa
kaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus
kerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti
välikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä
olekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin
omituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus
mitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin
»sanoi ja nimesi» y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet
välilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan
draamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä
paikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat
puheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä
määrässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin
ilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan
lähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä
viimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo
vuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa
monesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, »ilveilty» kansan huviksi.
Syynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti
välikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin
kääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan
tahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös, että
runollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain
henkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa eivät
Kreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän
runottaremme luomille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa
omituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi.
Agamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor
urhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä
ei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset
sangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa
toisistansa. Diomeeden teot aivan hyvin sopisivat Ajaxinkin tehtäviksi
j.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman
kuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa
sitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja
luonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen
töihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi
hetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
keskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan
piirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla
eripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla
saman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis
kreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä,
suomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia
yksilöitä.[56]
Likeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron
lauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä
huomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä
tunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti.
Tämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin
jälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle; Kalevalassa
taas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen ihanata, herttaisen
suloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka
paljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin
harvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja
välitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.
Voikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa
kuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa
runossa kanteleen synnystä!
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla;
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin iloinnutkana;
Ilman lauloi itseksensä,
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.[57]
Vastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru
kadonneesta rakkauden-onnesta:
Sanoi seppo Ilmarinen:
»En tieä poloinen poika,
Miten olla, kuin eleä;
Istun yön eli makoan,
Äijä on yötä, tunti tuhma,
Vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni,
Apeat on aamuseni;
Ei ole iltoja ikävä,
Ei apea aamujani:
Ihanaistani apea,
Apeainen armaistani,
Mure mustakulmaistani.
Jo vainen ijällä tällä
Use'in minun utuisen
Keski öisissä unissa
Koura tyhjeä kokevi,
Käsi vaalivi valetta
Kupehelta kummaltakin!»[58]
Vielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä
rakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen
kesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti
liikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen
vaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:
Pian juoks' matkan pitkän,
Pian juoksi, jotta joutui:
Mäet mätkyi mennessänsä,
Norot nousi, vaarat vaipui,
Yiähäiset maat aleni,
Alahaiset maat yleni.[59]
Mikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa
kaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla
huolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:
Kivet syrjähän sysäsi,
Kannot käänti kallellehen,
Risut siirti tien sivuhun,
Haot potki portahiksi.[60]
Ei voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen
kuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin
on saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet
jälleen virkoamaan kuoleman unesta.
Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa
tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia
luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.
Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta
syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous
on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,
kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen
syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois
inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:
Ȁitiseni, armaiseni,
Minun kaunis kantajani!
Itketkös sinä minua,
Koska kuulet kuolleheksi?»
Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava
vastaus:
»Et älyä äidin mieltä,
Arvoa emon sydäntä!
Itkenpä minä sinua,
Kun sun kuulen kuolleheksi;
Lumet itken iljeniksi,
Iljenet suliksi maiksi,
Sulat maat vihottaviksi,
Vihottavat viereviksi.
Mit'en itkeä ilenne,
Itkeä inehmisissä,
Itken saunassa saloa,
Saunan lauat lainehille!»[61]
Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin
johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen
ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee
puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen
rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten
pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa
viimeisessä neuvossa:
»Kuules vielä, kun sanelen,
Kerran toisen kertoelen!
Kun menet talosta tästä,
Tulet toisehen talohon,
Emoa elä unoha!
Emopa sinun elätti,
Imetti ihanat rinnat
Ihanasta itsestänsä;
Monet yöt unetta vietti,
Monet atriat unohti,
Tuuvitellessa sinua,
Vaaliessa pienoistansa».[62]
Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin
esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun
seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös
yleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.
Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.
Germanein taruissa tuo »kotkan piirustaminen» vihollisen selkään,[63]
tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes
kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä
raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin
laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64]
Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,
että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä
aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti
vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka
12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen
muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan
puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)
kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta
tappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat
kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan
humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.
Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten
rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole
yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla
tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin
muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan
eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä
vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia
Pohjolan rannalla:
»Onpa syytä itkeäni,
Vaivoja valittoani;
Kauan oon meriä uinut,
Lapioinut lainehia.
Tuota itken tuon ikäni,
Kun ma uin omilta mailta
Näille ouoille oville;
Kaikki täällä puut purevi,
Kaikki havut hakkoavi,
Joka koivu koikkoavi,
Joka leppä leikkoavi;
Yks on tuuli tuttuani,
Päivä ennen nähtyäni».[65]
Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän
yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[66] ja johonkin määrään myös Kullervon
valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen
talosta.[67] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys
silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut, oikeastaan toiseen tarkoitukseen
sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.
Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa
näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen
pilanteko.[68] Tämä osoittautuu meidän runoissamme kahdessa
erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee
sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim.
Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä
kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös
Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti, hurjasti kulkien, ajaa
rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän
Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja
vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria
toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen
veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle.
Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on
soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä
luonteenkuvauksessa.
Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla
Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita,
asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksimainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme
jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi
kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin
täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpasetkin yhtähyvin, noudattaen
todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset
ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös
liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena
mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus
luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka »verevä», Kullervo
on »hivus keltainen korea», Tuonen ukko on »kolmisormi», Tuonen akka
»koukkuleuka», Manalan tyttö, »matala ja musta». Toiselta puolen taas
saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän
»kultaisille kutrisille», samoin että hänen silmänsä ovat »meren vaahen
valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset», silloin kun Pohjolan emäntä,
hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen
Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan »mursi
mustoa haventa».
Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita.
Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen siinä tilaisuudessa,
kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan
kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen,
sitä myöten kuin hän niillä somistaa itseänsä Ilmarisen tullessa Sammon
taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska
hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä
saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille
sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja
koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat
koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin
Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas
seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli
kuvapiirroksilla kaunistettu:
Heponen sulalla seisoi,
Varsa vaapui lappealla,
Susi ulvoi suoverolla,
Karhu karjui naulan tiessä.[69]
Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja,
vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on »havuhattu, naavaturkki», hänen
puolisonsa Mimerkki »siniviitta, punasukka»; Kullervo on »sinisukka»,
»kullan solki», »kengän kanta kaunokainen». Joskus harvoin vaan on
ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä.
Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä
esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä
jatketut sanoilla:
Tinatuppi, vyö hopea,
Parta kullan palmikoissa,
Pää kullan ripalehissa.[70]
Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies,
joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin
silminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän
Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa
sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo
kääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.
Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken
hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:
Pani haalien haljakkahan,
Punaisehen pursipuolen,
Kokat kullalla kuvasi,
Hopealla holvaeli.
Nosti päälle purjepuunsa,
Veti puuhun purjehia,
Veti purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen.[71]
Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:
Pani kuusi kukkulaista,
Seitsemän sini-otusta
Vempelille viekumahan,
Rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan,
Istuaksensa isännän,
Toip on toisen turskan taljan
Kirjokorjan katteheksi.[72]
Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se
valmistetaan häitä varten.[73]
Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen
kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita.
Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja
keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan
pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen
verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin;
jopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia.
Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten
pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein
voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka
todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä
enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären
kehreämät».
Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän
luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin
Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu
luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden
kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein
vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen,
metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja,
luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen
luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla;
sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen
seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen
luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto
Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot
yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja
hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös
Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne
Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon
yhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen
tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan
neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat
omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät
luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt
muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän
laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa
tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:
Ohoh kultaista kyläistä!
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta,
Rannassa rakas vetonen;
Se sopivi sorsan uia,
Vesilinnun vieretellä.[74]
Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut
ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä
piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka
silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja
taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä:
ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä
täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:
Kasvoi otso kaunihiksi,
Yleni ylen ehoksi:
Lyhyt jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Pää levyt, nenä nykerö,
Karva kaunis röyhetyinen.[75]
Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin
vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa eivät
ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei
suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista,
paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan
vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden
kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon
kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:
Rauta _vellinä_ viruvi,
Venyi _vehnäisnä tahasna_,
_Rukihisna taikinana_.[76]
Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa
viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvaannollisia
lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron
lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se
puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän
luonnonkäsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden
kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin
semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:
Kieli laski lausehia,
Kuin on sälkö sääriänsä,
Ratsu jalkoja jaloja.[77]
Morsiamen kutomista kehutaan häävirsissä:
Niin sen piukki pirran ääni,
Kuin käki mäellä kukkui;
Niin sen suihki sukkulainen,
Kuin on portimo pinossa;
Niin sen käämi käännähteli,
Kuin käpy oravan suussa.[78]
Vieraitten vaatteuksesta on häälauluissa sanottu:
Kaikk' on kansa haljakassa,
Niinkuin metsä huutehessa,
Alta niinkuin aamurusko,
Päältä niinkuin päivän koite.[79]
Itse morsian puolestansa:
On kuin puola puolikypsi,
Niinkuin mansikka mäellä,
Tahi kuin käkönen puussa,
Pieni lintu pihlajassa,
Koivussa koreasulka,
Valorinta vaahterassa.[80]
Saajanaisen kauneutta taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:
Saajanaisen sirkut silmät,
Niinkun tähet taivahalla;
Saajanaisen kuulut kulmat,
Kuni kuu meren-ylinen.[81]
Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:
Niin on mieli miekkosien,
Autuaallisten ajatus,
Kuin on vellova vetonen
Eli aalto altahassa;
Niinpä on poloisten mieli,
Kuin on hanki harjun alla,
Vesi kaivossa syvässä.[82]
Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvaannolliset lempisanat,
joissa erittäin nuoria tyttöjä mainitaan kaikellaisilla rakasten
elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi,
perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on
tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska
esim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin
niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin
heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni
Jesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi.
Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin
aristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä,
kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista
luonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan
Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,
milloin pässeiksi.
Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa
hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen
sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,
vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on
tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä
puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he
sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin
osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi,
kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis
herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan
samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa
myös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen