Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 5

neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren,
kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä
pilkkaa läskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan
jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin
vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle.
Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei
hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja!
Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on
myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin
tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä
aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä;
hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän
taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia
siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi
osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet
ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan
kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan
sopimattomain hänen ijällensä;
Siinä kielsi Wäinämöinen,
Epäsi Suvantolainen
Vanhan nuorta noutamasta,
Kaunista käkeämästä.[102]
Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateutta osaa
onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa
laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa
itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta
tarjoilee.
Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen
todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla
vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka
suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan
pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin
vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa
pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun
Vipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin
keinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että
tämän täytyy päästää hänet irti.
Tämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu
Wäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat
Sampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän
on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa
isänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet
yksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti
oli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut
paremmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin
esiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että
Wäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin.
Wäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi
vastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä
merimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu
retken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta,
hän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:
»Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin».[103]
Mestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin
tulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään
olevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,
mitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:
»Laulettihin laitettaissa
Saatavan sotivenettä,
Tuovan täyteni eloa,
Alustani aartehia;
Ei ole sotahan saatu,
Eloteillen ensinkänä».[104]
»Muut purret, pahemmatkin», jatkaa pursi vielä, »saavat yhä sotaa
käydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten
sammakkoin ja lintuin asuntona!» Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata
koko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon
yritykseen!
Kansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;
Wäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,
sekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja
Kalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka
kyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella
patriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä
sulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on
katsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa
vastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.
Tähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen
todisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta
todenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa
ovat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada
itselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan
luonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli
apua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt
on koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea
hetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä
osan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa,
kerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön,
tuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina.
Yhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden
heikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana,
jalompana.
Ennen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti
laivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen
kulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin
kiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin
nähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen
Lemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä
hirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen
ensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja
loiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä
ylös ja lausuu pilkkaellen:
»Kaikk' on mieheksi kyhätty,
Pantu parrankantajaksi,
Lisäksi sataluvulle!»[105]
Mutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen
sivaltaissaan
Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.
Vasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.
Hauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin
kumppaneilleen helistettäväksi.
Soitti nuoret, soitti vanhat;
Nuoret soitti, sormet notkui,
Vanhat soitti, päät vapisi;
Ei ilo ilolle noussut,
Soitto soitolle ylennyt.[106]
Lemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:
»Oi te pojat puol'älyiset,
Tekin tyttäret typerät,
Sekä muu katala kansa,
Ei ole teissä soittajata!»
Mutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel
vielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä
räminä:
Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Soitto julmasti sorisi.[107]
Tällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar
vasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen,
kaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta
tullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti
yhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka
runollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on
hänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän
sormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja
helähyttää soittonsa kieliä, silloin
Jo kävi ilo ilolle,
Tuntui soitto soitannalle,
Laulu laululle tehosi.[109]
Ei ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei
olisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä
jumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,
voidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat
syvästi liikutetut; ei ollut yhtään,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syäntä ei sulannut,
Kun oli ääni kummanlainen,
Ukon soitanto suloinen.[110]
Itsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne
vierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka
Wäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi
muuttunehet,
»Helmiksi heristynehet,
Kuningasten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi».[111]
Voikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta
lahjasta!
Paluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas
Wäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo
ennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on
kuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia
tuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua
vaarat. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen
säikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen
pelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet
ijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän
rajumyrskyn päälle hyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja
voivotella, niin Wäinämöinen asettaa elementtein raivon mahtavalla
loitsullaan.
Ilmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa
sotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat jousella
varustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt
Wäinämöinen kumppaleitansa:
»Soua, seppo Ilmarinen,
Soua, lieto Lemminkäinen,
Soutakatte, kansa kaikki,
Jotta juoksisi venonen,
Pursi eestä ennättäisi!»[112]
Huomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar
on nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että
mahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä
muistavat _kansassa_ piilevän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan
yhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa,
kun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että
miekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta
turha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella,
paljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.
Voitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa
kaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta
Wäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla
miehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet
todellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella
taidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän
tehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä;
ja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa,
menee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin
päitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä
vielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille
paikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren
pelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan, mitä uusia vaarallisia
hankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla, ja että hän
sitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen
ulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle
tuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[113]


IV. Ilmarinen.

Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut
Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen.
Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä
saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä
suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää,
antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.
Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus
oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen
oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen
lähdöstä kosioretkelle:
»Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Kulkeaksesi kosihin,
Päästäksesi Pohjolahan;
Jo nyt vievät viekkahammat,
Ottavat sinun omasi!»[114]
Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva
haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu
voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko
tuo hankittu työ ylimalkain lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä
kehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan
miellytä:
»En sinä pitkänä ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoille!»[115]
Eipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja
kehuu palkaksi luvatun Pohjolan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin
Wäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero
Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,
mahdottomaksi yritykseksi:
»Viikon on Vipunen kuollut;
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana!»[116]
Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen
Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan
mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana -- todellakin
kummallinen seikka _sepän_ epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun
Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain
teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:
»Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasta kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan.»[117]
Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on
sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja
sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen
ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta
päästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä
on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen
kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[118]
Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; kerran liikkeelle
pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia
liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä
uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin
_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_
vaata oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin
lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään
epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli
näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,
kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään
sepän asetta.
»Akatpa epäelköhöt,
Herjat kesken heittäköhöt;
Eipä mies pahempikana,
Uros untelompikana!»[119]
Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä
ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta
täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon
taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki sisar on hänet tuumista tekoon
herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,
suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös
kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten
sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.
Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan
ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme
nähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei
verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties
sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties
ei hän kerinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo
oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin
on hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa
tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan
istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti »heitäksen
Jumalahansa», rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen
oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä
vaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olisi tarvis silmin nähdä.
Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen
vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta
Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä
Pohjolaan:
»Lempo menköhön merelle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
Saisi sormet soutimiksi,
Kämmenet käsimeloiksi.»[120]
Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden
harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes
sukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,
joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän oli
pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin
yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei
sankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan
verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailman. Missä vaan
jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta
tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka
kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä
melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala
sekä Pohjola. Lyhyet sanat ja rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat
tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen
todenteolla ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän,
ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[121]
Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta
myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti
hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään
siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti
voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien
voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että
Kivet kasvoi kantapäihin,
Vahat varvasten sijoille.
Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna
lietsojiksi.
Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskään runoutta; siinäkin
on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on
valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,
kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen
yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama
runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen
epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.
Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen
määrään, ettei hän aavistakaan toisten voivan sanoissansa siitä
poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin
helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,
Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen
ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi
Wäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen
latvassa ovat oikeat taivaan valot.
Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä oli kuitenkin hiukkanen
lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa
liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös
pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan
kehuu, että _tämä_ neitonen
Ei ole suuri suun piolta,
Kovin leu'oilta leveä.[122]
Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[123]
Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja
vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei
Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee
sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.
Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties
voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma
kovin kipeästi hänen sydämeensä:
Tunkihe sepolle tuska,
Rautiolle raskas tunti;
Kirposi pihit piosta,
Vasara käestä vaipui.[124]
Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa
pois-menosta:
Se on seppo Ilmarinen,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.[125]
Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää,
oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon
valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen
vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä
parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:
»Sinne mieleni tekisi:
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan!»[126]
Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu
sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen
periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar
taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista
poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.


V. Pohjolan neito.

Minkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo »maan kuulu, veden valio»
kaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen
rakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin,
vaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään
uhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut
loistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa
meille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:
Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risoitti,
Otavainen olkapäiltä,
Seitsentähtinen selältä.[127]
Tämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä
onnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.[128] Kummako siis,
jos ukko heti paikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi:
»tule, neiti, korjahani!»
Mutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan
viattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän
kysyy vaan: »miksi neittä korjahasi?» Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen,
ettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan,
peittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:
»Mesileivän leipojaksi,
Oluen osoajaksi,
Joka lautsan laulajaksi,
Ikkunan iloitsijaksi
Noilla Väinölän tiloilla».
Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka
hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan
laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja
näin oli kuulunut rastahaisen laulu:
»Valkea kesäinen päivä,
Valkeampi neitivalta;
Vilu on rauta pakkasessa,
Vilumpi miniävalta.
Niin on neito taattolassa,
Kuin marja hyvällä maalla;
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa;
Harvoin saapi orja lemmen,
Miniä ei milloinkana!»[129]
Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri
päinvastoinhan:
»Lapsi on tytär kotona,
Vasta neiti naituansa!»
Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein
käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:
»En ole mitätön miesi,
Uros muita untelompi».
Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta
epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi.
Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi
toimeen:
»Sitten sun mieheksi sanoisin,
Urohoksi arvoaisin».[130]
Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää
epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta
antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo
»ehkä» tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet.
Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti
paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen
tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen
kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain
ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi
suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa
vähemmän mahdoton. Kumma kyllä jääpi yhtähyvin juuri tämä
veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä kesken,
täyttämättä.
Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies,
kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä
pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin
ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin
halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan.
Pohjolan neito
Viitiseikse, vaatiseikse,
Pääsomihin suoritseikse.
Näin koristettuna tulee hän tupaan
Silmistänsä sirkeänä,
Kasvoiltansa kaunihina.
Poskilta punehtivana;
Kullat riippui rinnan päällä,
Pään päällä hopeat hohti.[131]
Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla
mahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan »poskensakin
punottanut», ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi
uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy,
että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin
ihastuttaa.
Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon
taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? »Kukapa», kysyy
tyttö veitikka puolestansa:
»Käkiä kukutteleisi,
Lintusia laulattaisi,
Jos minä menisin muunne,
Saisin marja muille maille?
Kaikkipa käet katoisi,
Ilolinnut liikahtaisi
Tämän kunnahan kukulta![132]
»Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:
Marjat on maalla poimimatta
Lahen rannat laulamatta,
Astumattani ahoset,
Lehot leikin lyömättäni!»
Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä
ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen
kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta
yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon
ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten
olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan
se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian
helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo
leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus
kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka
jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.
Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa
runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän
lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:
»Kummallenko mielit mennä,
Kun tulevat tahtomahan
Ikuiseksi ystäväksi,
Kainaloiseksi kanaksi?»
Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä
»Tuopi laivalla eloa,
Aluksella aartehia»,
jota vastaan Ilmarinen vaan
»Tuopi tyhjeä valetta,