Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 6

Korjan täyden luottehia!»
Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti,
ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o.
viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren
kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän
emännän muka vaivaloista elämää:
»Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
Vaahti-otsalle varaksi,
Sepon hurstin huuhtojaksi,
Sepon pään pesettimeksi!»[133]
Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua
vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä,
ettei siitä olisi mitään palkintoa:
»Mene en Wäinölän ukolle,
Ikivanhalle varaksi!
Vaiva vanhasta tulisi,
Ikävä iällisestä».[134]
Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei
koetakaan pakoittaa tytärtänsä.
Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan
neitoa »ikuiseksi ystäväksi», muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän
edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:
»Jokos sä venosen veistit,
Joko laait laivan suuren
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista»?[135]
Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei
ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä
neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei
tule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän
kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi.
Hän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen;
tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka
vastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella
tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska
hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä,
ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria
urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain
Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä
oli _miehen_ urhous ja _miehen_ voima. Mutta näiden ansiotöitten
toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa
sulhasensa uskollisna apuna.
Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille
laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista
ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä
riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa
pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla;
mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta
pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman
likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan
elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä
tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän
tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä
hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt
seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella
sekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä
tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta,
kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään
vaatisi.
Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole »kaduttu kauppa, ijän kaiken
itkettävä», jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen
suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:
»Mi oli sinun eleä
Näillä taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla,
Ahomailla mansikkana;
Ei ollut huolta ollenkana,
Annoit huolla honkasien,
Surra suolla suo-petäjän;
Itse liehuit lehtysenä,
Pyörähtelit perhosena».[136]
Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:
»Toisin siellä, toisin täällä;
Toisin siellä torvet soivat,
Toisin ukset ulvaisevat,
Toisin vierevät veräjät,
Sanovat saranarauat.
Et osaa ovissa käyä
Talon tyttären tavalla,
Et tunne puhua tulta
Talon miehen mieltä myöten».[137]
Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain
Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät
eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa
lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku
60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki
omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon
vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa
yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin
välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa.
Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin
toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden.
Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä
kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon
hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut
lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli
saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi
miniän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään.
Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa
miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa
kodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!
Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin
eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:
»Äskenpä olisit neiti
Miehelähän mennessäsi;
Oisit päätäsi pitempi,
Kun ois jalka kynnyksellä,
Toinen korjassa kosijan».
Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:
»Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa».
Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:
»En mä tuota tunnekana,
Mikä multa muutti mielen!
En lähe ilolla mielin,
Lähen hoikka huolissani,
Kuin syksyisen yön sylihin,
Kevähisen kierän päälle!»
Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä
on:
»Kuin keväinen päivän nousu,
Kevät-aamun aurinkoinen».
Mutta morsiamen oma sydän on nyt:
»Kuin pimeä pilven ranta,
Kuin syksyinen yö pimeä,
Talvinen on päivä musta;
Viel' on mustempi sitäkin!»[138]
Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo
kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin
eikä menisi orjuuteen. Mutta:
»Et sinä sitä totellut;
Käeten kävit tulehen,
Tieten tervan keittehesen».
Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:
»Niin neito ison kotona,
Kuin kuningas linnassansa,
Yhtä miekkoa vajoa.
Toisin tuon miniä raukan;
Niin miniä miehelässä,
Kuin vanki Venäehellä,
Yhtä vahtia vajoa».[139]
Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:
»Iso kutsui kuutamaksi,
Emo päivän paisteheksi,
Veikkosi vesivaloksi,
Siskosi siniveraksi».[140]
Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä
hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa
mielestä, jos hän töissänsä:
»Utuna ulos menisi,
Savuna pihalle saisi,
Lehtisenä lenteleisi,
Kipunoina kiiättäisi».
Vaan sehän on mahdotonta:
»Et ole lintu lentäjäksi,
Etkä lehti liehujaksi,
Et kipuna kiitäjäksi,
Savu saajaksi pihalle».[141]
Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:
»Huolet loppui, työt väheni,
Tämän illan istuimilla.»
Mutta nythän:
»Vasta valvoa pitääpi,
Vasta huolta hoivatahan;
Äsken huntu huolta tuopi.
Liina liikoja suruja».[142]
Kovin tulee tästä morsian paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa
katkerasti:
»Toisin tiesin, toisin luulin,
Toisin toivoin tuon ikäni:
Käkesin käkenä käyä,
Kukahella kukkuloilla,
Näille päivin päästyäni.
Enpä nyt käkenä käyne,
Kukahelle kukkuloilla;
Olen kuin alli aallokossa,
Tavi laajalla lahella,
Uiessa vilua vettä,
Vettä jäistä järkyttäissä!»[143]
Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä,
että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi
tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa
on nyt uusi otettava:
Ajatellen astuminen,
Tuumitellen toimiminen;
Ei kuin taaton tanterilla
Laaksoloissa laulaminen,
Kujilla kukahteleminen.[144]
Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä;
sillä:
Tapoja talo kysyvi,
Tapoja talo hyväkin;
Mies se mieltä koittelevi,
Mies mieltä ani paraskin.[145]
Senvuoksi varoitetaan neittä:
»Piä herkät hiiren korvat,
Terävät jalat jäniksen;
Niska nuori notkuttele,
Kaunis kaula kaarruttele,
Kuni kasvava kataja
Tahi tuore tuomen latva!»[146]
Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta
puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei
edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten
»tuiskuna» rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:
Eikä lausu lapsi parka,
Saata kieletön sanoa:
Onko vilu, vaiko nälkä,
Vaiko muu tapahtumainen,
Ennen kuin tulevi tuttu,
Kuulevi emonsa äänen.[147]
Sen jälkeen lattioita pestessä ja laastessa tulee miniän varoa, ettei
viskaa vettä lasten päälle:
»Nähnet lapsen lattialla,
Jos kohta kälynkin lapsen,
Nosta lapsi lautsaselle,
Pese silmät, pää silitä,
Anna leipeä kätehen,
Vuole voita leivän päälle;
Kun ei leipeä talossa,
Anna lastunen kätehen!»[148]
Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!
Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea
päällensä:
»Älä liiku liinasetta,
Älä kengättä kehaja!
Tuosta sulho suuttuneisi,
Mies nuori nuristuneisi».[149]
Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin
lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät.
Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa
puhkailla, ei ähkäillä:
»Ettei appi arveleisi,
Anoppi ajatteleisi,
Ä'issäsi ähkeävän».[150]
Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:
»Kuvoasi katselevan,
Itseäs ihastelevan,
Kauneuttas kaivosehen».[151]
Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:
»Käske vieras istumahan,
Lausuttele laaskavasti,
Syötä vierasta sanoilla,
Kunnes keitto kerkiävi».[152]
Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta
oman miehen mustasukkaisuutta:
»Taas kun lähtevi talosta,
Jäähyväiset jättelevi,
Ällös viekö vierastasi.
Ulkopuolelle ovea!
Tuosta sulho suuttuneisi,
Kaunosi kamaltuneisi».[153]
Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa,
varsinkaan ei anoppia:
»Kysyvät kylän miniät:
Antoiko anoppi voita,
Kuin ennen emo kotona? --
Sano aina annettavan
Kapustalla kannettavan,
Jos kerran kesässä saanet,
Senkin toisen talvellista».[154]
Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä
vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa
kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään
päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset,
yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on
huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa
kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia
yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista
osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja
keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä
ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä
monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui
vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen
velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä
uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan,
ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa
Nurkkihin nuhajamahan,
Soppihin sohajamahan.
Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:
Aina istui ikkunoissa,
Keikkui keskilattioilla.[155]
Älköön myös sulhanen häntä:
»Ikävällä itketelkö!
Jos tulisi tuhma tunti,
Saisi neiollen ikävä,
Pistä valko valjasihin,
Tuo neito ison kotihin,
Emon tuttavan tuville!»[156]
Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä
asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:
»Ällös liinalintustasi
Oletelko orjanasi;
Älä kiellä kellarista,
Älä aitasta epeä!»[157]
Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:
»Seiso seinänä e'essä,
Äl' anna anopin lyöä,
Äläkä apen torua,
Talon toisen soimaella!»
Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,
»Ethän raahi raukkaistasi,
Ethän henno herttaistasi!»[158]
Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:
»Neuvo, sulho, neitoasi,
Opeta oven takana;
Yksi vuosi suusanalla,
Toinen silmän iskennällä,
Kolmas on jalan polulla!»
Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi
totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:
»Tuopa turkin helman alla,
Talon toisen tietämättä!»
Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino
nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:
»Neuvo nelisnurkkaisessa,
Älä nurmella nukita!
Kuuluisi kumu kylähän,
Naisen itku naapurihin».
Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:
»Nauraisi kyläiset naiset:
Onko tuo sodassa ollut?
Vai susiko sulhasena,
Karhu kanssakumppalina?»[159]
Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja
varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö
edessä:
Erotuopit tyhjettynä,
Kohti korjat käännettynä,
Päin ulos, perin tupahan.
Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin
vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä
hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista
kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä
ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille,
jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:
»Jää nyt, pirtti, terveheksi,
Pirtti lautakattoinesi!
Jääpä piha terveheksi,
Piha pihlajaisinesi!
Jätän kaikki terveheksi
Maat ja metsät marjoinensa,
Kujavieret kukkinensa,
Kankahat kanervinensa,
Järvet saoin saarinensa,
Syvät salmet siikoinensa,
Hyvät kummut kuusinensa,
Korpinotkot koivuinensa!»[160]
Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä
virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän
nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii
morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti
humorillisella pilapuheella:
»Jää hyvästi, järven rannat,
Järven rannat, pellon penkat,
Kaikki maassa marjan varret,
Marjan varret, heinän korret,
Pajupehkot, kuusen juuret,
Lepän lehvät, koivun kuoret!»
Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian
pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon
lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo
helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla
sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton
Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan
erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta
erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia
ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin
kerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus
Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole
mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti
todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme
samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin
Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta,
itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui
hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin
taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden,
yhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me
näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden
poissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa
tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme
rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, »vasta tekee
neidon oikein täydeksi neidoksi».
Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona
vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin
perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven
leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin
tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin
hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti
todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden
ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin
sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme
kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti
sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä
pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden
silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin
kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat
orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä
salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat
siitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle
suovat tilaisuutta.


VI. Lemminkäinen.

»Aik' on Ahtia sanoa,
Veitikkata vieretellä!»
Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman
kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä
palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian
vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli
yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in
hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija,
ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin
puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku
ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan
milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen
veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi
olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka
rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.
Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään
harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme
esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi
tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos
hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme
kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_
Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut
haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut
liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja
puhaltaa elävän hengen luomaansa.
Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren
oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka
loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei
hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun
tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja
monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään
kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi,
kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas
Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän
luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä
»veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä
ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä
parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi
elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin
muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla
tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita
vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että
äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta
hilpeydestä ja uljuudesta.
Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne
ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan
on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti
siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on
Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu
olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki
Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat
rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan
Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,
josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille
ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin
kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä
tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö
viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että
Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa
yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?
Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.
Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja
Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin
Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista
voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:
Kunnepäin on päätä käänsi,
Siinä suuta suihkatahan;
Kunne kättänsä ojensi,
Siinä kättä käpsätähän.[161]
»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän
»suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto
voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.
Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,
huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei
suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee
kauneudellaan:
»Jos en oo koiltani korea,
Suvultani aivan suuri,
Mä valitsen varrellani,
Otan muilla muo'oillani!»[162]
Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian
muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei
ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä
olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen
kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä
suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi
hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä
leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän
suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,
arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan
ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä
lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:
»Kyllikki, syänkäpyni,
Minun maire marjueni,
En sua pahoin pitäne:
Sylissäni syöessäni,
Käsissäni käyessäni!»[163]
Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin
peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat
muka lehmiksensä:
»Ällös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla:
Yks on suolla Muurikkinen,
Toinen mäellä Mansikkinen,
Kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat;
Ei ole illoin kytkemistä,
Eikä aamuin laskemista,
Heinävihkon heittämistä.»[164]
Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa
tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:
»Jos en oo suvulta suuri,
Enkä korkea ko'ilta,
On mulla tulinen miekka,
Se onpi sukua suurta,
Onpi Hiiessä hiottu,
Jumaloissa kirkastettu;
Sillä suurennan sukuni!»[165]
Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään
kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi
kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,
käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu
avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan
tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin
vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.
Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos
kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166]
muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,
väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto»,
vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen
saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä
hänestä irti kunniallisella tavalla?
Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.
Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin
rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen
hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.
Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:
»Mieleni minun tekevi
Juomahan soan olutta,
Soan mettä maistamahan!»[167]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka
kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:
»En huoli koti-oloista!
Ennen juon joesta vettä,
Melan tervaisen terältä;
Makeamp' on juoakseni,
Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä
retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,
että kotona on
»Aittaan salvattu satoja,
Tuhansia tukkueltu».
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:
»En huoli koti-eloista!
Jos markan soasta saanen,
Parempana tuon pitelen,
Kuin kaikki kotoiset kullat,
Auran nostamat hopeat!»[169]
Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin
katsomaan:
»Onko neittä Pohjolassa,
Jok' ei suostu sulhasihin,
Mielly miehi'in hyvihin!»[170]
Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi
loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa
Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä
varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen
tehdä hänelle turmiota:
»Senpä hyötyivät minusta,
Min kirves kivestä saapi,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]
Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan