Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 4

Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa
kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon
kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme
vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein
naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä
suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin
helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa
kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee
Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:
»Mit' itket, ihana koivu,
Puu vihanta vierettelet,
Vyöhyt valkea valitat?»
Siihen vastaa surullinen koivu:
»Vajauttani valitan,
Kun olen osaton raukka,
Tuiki vaivainen varaton
Näillä paikoilla pahoilla.
Osalliset, onnelliset
Tuota toivovat alati:
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän.
Toisin vaivainen varoan:
Kuoreni kolottavaksi,
Lehtivarvat vietäväksi.
Useinpa minun utuisen,
Usein utuisen raukan
Lapset kerkeän keväimen
Luokseni lähenteleikse,
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani;
Paimenet pahat kesällä
Vievät vyöni valkeaisen,
Ken lipiksi, ken tupeksi,
Kenpä marjatuohiseksi!
Use'in minun utuisen,
Use'in utuisen raukan
Tytöt allani asuvat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat!
Use'in minä utuinen,
Use'in utuinen raukka
Kaadetahan kaskipuiksi,
Pinopuiksi pilkotahan;
Kolmasti tänä kesänä
Miehet allani asuivat,
Kirvestänsä kitkuttivat
Mun poloisen pään menoksi,
Heikon henkeni lahoksi.
Se oli ilo kesästä,
Riemu suuresta suvesta;
Ei ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi.
Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Pääni painuvi pahaksi,
Kasvot käypi kalveaksi,
Muistellessa mustat päivät,
Pahat ajat arvellessa.
Siitä tuuli tuskat tuopi,
Halla huolet haike'immat;
Tuuli vie vihannan turkin,
Halla kaunihin hamehen;
Niin minä vähävarainen,
Minä koito koivu raukka
Jään aivan alastomaksi,
Varsin vaattehettomaksi
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan.»[83]
Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä
Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas
kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia
luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista
fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!
Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet
kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi
kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda
etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva
kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota
ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen
toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,
kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto
toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,
on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää
pitkäveteisyyttä.
Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa
tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä
soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin
lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin
verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi
pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on
myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen
kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen
tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu
yhteen. Tällä tavoin »runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät,
väliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin
näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka
riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa
luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista».[84] Tämän kautta saapi
vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän
asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna
vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,
säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä
väsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]
Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista
kauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla
alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme
ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä
nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla
lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme
kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut
ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi
Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla
ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut
katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä?
Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme
nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi
taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta
päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin
myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin,
vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä
muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi
tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa,
joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle
käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin
outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä
vieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on
katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on
keksinyt Kalevalalle nimen »_loitsu-epos_». Yliluonnollisuuksia ja
loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa,
yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera
lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme
Odysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi
useampia Odysseyn kumppaleita »alakärsiksi». Mutta kaikki nämä ihmeet
ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja
moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa
tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat
yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja
loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[86]
Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella
mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on
vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kuin syntyi, venyi vuotta
seitsemänsataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa
Pohjolassa taas on niin avara, että:
Kukko kun laessa lauloi,
Ei sen ääni maahan kuulu;
Penin haukunta perässä
Ei kuulu ovelien asti.[87]
Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella;
Päivän lenti pääskyläinen
Härän sarvien väliä;
Kuun juoksi kesä-orava
Häpähältä hännän päähän,
Eikä päähän päässytkänä,
Ensikuussa ennättänyt.[88]
Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia.
Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti,
päivän pimensi; niinikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja
Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka
vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin
ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan
ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessaan
pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[89] Onpa
myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme
todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen
yliluonnollisessa mahtivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen
takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[90] Tuon
jättiläislinnun lentäessä:
Yksi siipi vettä viisti,
Toinen taivasta tapasi;
Kourat merta kuopaeli,
Nokka luotoja lotaisi.
Hau'illa taas oli:
Kieli kahta kirvesvartta,
Hampahat haravan varren,
Kita kolmen kosken verta,
Selkä seitsemän venehen.
Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti
kuvattu, kotka
Kivastihe vielä kerran --
Siivet välkkyi valkeana,
Silmät selvänä tulena --
Saipa hau'in kynsihinsä,
Nosti suuren suomuhau'in
Alta aaltojen syvien.
Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei
vielä asettunut samassa:
Ei vesi ve'elle tullut
Hau'in suuren suomuloista;
Ilma ei ilmalle hajaissut
Kokon suuren höyhenistä.
Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden
nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan
ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä
hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman,
syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä
porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen
viskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva
rikkoutuu -- niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin
lapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan
emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa
parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, »laulamisen», vaikutus hyvin
useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla
pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se
käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen
panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen,
Osmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun
ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia
toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle
sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan
täyttää teljot »laulamallansa», siis olemattomalla väellä -- niin
menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan
viehättäväisyydestään.
Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa
loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan
päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä
ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on
se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä
Joukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan
manaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on
jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen
metsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä
jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu,
edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on
paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen
tehtävään.
Oikeastaan, »jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet
pitämään kauniina», ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan
käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu
Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun
jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön
muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen
pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja
oikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on
heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat
yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen
käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas
ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus
on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa.
Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin
määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä,
samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen
oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian
vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli
jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa
vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista
periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan
siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,
enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos
perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,
vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin
tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän
useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten
itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta
suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa
suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.
Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,
itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,
niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä
Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin
käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään
hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan
erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa
muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan
uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin
orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu
käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja,
joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]
Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei
loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa
kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä
yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain
sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia
juuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen
katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme
semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta
muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,
suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei
Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta
runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse
tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa;
vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten
seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan
niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen
on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy
sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka
viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta
yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin
saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin
lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa
keralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea
kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste
mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.
Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin
tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja
juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin
tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,
jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat
kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen
huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,
mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä
muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa
puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.


III. Wäinämöinen.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan
siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon
pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja
runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus
hengen voimaan.
Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko
luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa
Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit'ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.
Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita
jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus
ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota
me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti
hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka
hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä
Tuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa
Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten
viisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja
samaksi personaksi.
Tämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa
vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät,
eivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin
luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein
taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat
väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se
luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista
on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka
luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen?
Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin tuokin ilmi
yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti
vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.
Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä
ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle
nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta,
ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi
vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän
tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita,
tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti
hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi
taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan
merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin
tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi
kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta
osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnöstään lähettää
kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on
ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi
hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on
raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää
kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta
kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua
vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän
mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis
siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron
oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä
keskenkasvamattomilla siivillään.[100]
Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli.
Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa
peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka
Laulelevi, taitelevi
Noita syntyjä syviä,
Muinaisia muisteloita,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.
Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille
verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen
lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja
varmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta,
ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon
satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista
tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä
syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä
ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --
»Vähä on mielien nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhuuesta;
Kumpi on tieolta parempi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!»
Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä
tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:
»Mitäpä minusta onpi
Laulajaksi, taitajaksi?
Ain' olen aikani elellyt
Kotipellon pientarilla».
Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.
Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia
seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta
vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:
»Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä!»
Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia.
Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin,
luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii
viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.
Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa
ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on
korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään
tyydytä Wäinämöistä:
»Muistatko vielä enemmin,
Vai jo loppuivat lorusi?»
Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle
geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä
maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman
vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna
maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka
ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu
kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi
valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä
voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva
nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:
»Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Oi sie vanha Wäinämöinen,
Lähe miekan mittelöhön!»
Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä
todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda
niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:
»En noita pahoin pelänne,
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuuriasi, tuumiasi;
Vaan kuitenkin, kaikitenkin
Lähe en miekan mittelöhön
Kerallasi, kehno raukka!»
Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen
alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa
maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt
alkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan
kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen
toimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen
suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä
masentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä
peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa,
vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka
Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä »ihastui ikihyväksi» ja päästi
Joukahaisen jälleen irti.
Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan
voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian
luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,
Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä
häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen
lupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt
sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi,
samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa,
ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan
kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään
»hienohelmaa», ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.
Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,
vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä
vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka
hänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä
aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi,
häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista,
että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu
jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon
onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee,
kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku
piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka
kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä
Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino
hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa,
vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että
päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen
käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa
Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä
ole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä
uiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan
vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen
vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin
loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia
itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:
»Enkä tuota tunnekana,
Arvoa, älyäkänä,
Kumpi kuoloksi tulevi:
Nälkähänkö nääntyminen,
Vai vetehen vaipuminen!»[101]
Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on
hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt
siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä
aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja
itkee, parkuu sitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva
tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta
emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa,
kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman
kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta
ei tällä tarjouksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen
vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne
viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä
kosimaan.
Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan