Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta - 1

KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA
Kirj.
Julius Krohn

Suomal. Kirjall. Seuran kilpapalkinnon saanut teos.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:
Esipuhe
Johdatus
Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta
I. Kalevalan yhtenäisyys
II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan
III. Wäinämöinen
IV. Ilmarinen
V. Pohjolan neito
VI. Lemminkäinen
VII. Kullervo
VIII. Aino
Viiteselitykset


Esipuhe

_Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja
suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Näitä varten olin tarkemmin
tutkinut Kalevalaa niin hyvin sen kaunotieteelliseen arvoon kuin myös
syntymisen historiaan nähden. Edellinen tutkimus on ollut ensimmäisenä
alkuna nyt yleisön eteen astuvaan kokeesen, jälkimmäinen vielä tekeillä
olevaan teokseen. Akatemian hajottua täytyi tämän mielityöni monien
muitten tointen tähden väistyä syrjään, niin että siihen ainoasti
harvoina lomahetkinä saatoin palata. Vasta 1880, sen jälkeen kun Suom.
Kirj. Seura oli palkintonsa haettavaksi julistanut, ryhdyin jälleen
siihen täydellä voimalla. Näin valmistui määrä-ajan kuluessa nyt
käsillä oleva kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa tieteellisestä
tutkimuksesta. Palkinnon saatuani oli tietysti minun velvollisuuteni
mitä pikimmin toimittaa koko teos valmiiksi; mutta kova taudinkohtaus
syksyllä 1881 esti minut kaikista kirjallisista toimista koko vuoden
ajaksi. Sen jälkeen on työ taas jatkunut, mutta hitaasti, aineen
äärettömän laveuden ja vaikeuden tähden. Nyt huomatessani, etten
vieläkään ennen kuin myöhemmin talvella 1884 voi saada loppua
käsistäni, olen siis päättänyt päästää kaunotieteellisen osan erikseen
julkisuuteen, täten toki edes osaksi suorittaakseni velkaani Suom.
Kirj. Seuralle.
Se seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi
painettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä
mielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. -- --
Yhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka,
jota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa,
sitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt
epäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen
rantaan. -- -- Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus
Kullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu
Cygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut,
vaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.
Viimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala
on kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa,
semmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen
pikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan
huoli, kun vaan neidot hyvin elää -- taikka se osa Pohjolan neidon
vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta
kuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin
kansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos
kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus
kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää
aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita
toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.
Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka
puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta
nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että
pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla
tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.
Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.
J. Krohn._


Johdatus.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,
tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen
uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se
suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät
kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän
tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,
liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,
kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä
semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme
ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee
otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat
kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta
läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties
pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.
Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan
kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?
-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin
lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä
myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita
kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa
luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,
koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on
mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu
valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,
kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta
kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto
kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen
virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja
suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että
ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa,
ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa.
Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä
on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä
tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina,
ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys,
todistaen, että
Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!
Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota
jaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään
tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä
jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_ satalatvaisena,
pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena;
lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana
kukkasketo.



KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.


I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle
haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas
runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,
Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha
kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai
ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä
keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen
kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta
riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän
kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen
monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja
muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.
Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen
kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen
eriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin.
Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai
jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten
syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.
Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan
Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin
urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset
kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut
Eddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen
yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä
itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien
pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja
maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä
maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin
vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin
kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa
luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä
lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin
myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran
esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat
vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi
tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus
höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten
syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon
kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen
kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman
eri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään.
Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin
sikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä
ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut
yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä
kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,
syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä
täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja
Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo
vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten
laulu Rolandista.
Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi
luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä
aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään
yhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin
suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan
»kentiesi», olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan
pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin
vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän
sitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen
sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee
vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo
Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,
paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on
Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme
mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen
läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka
Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi
voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä
estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten
esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on
nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin
valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja
täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen
kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä
perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut
vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]
Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän
piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole
läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi kutouneen
toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa
syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut
esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse
runoelmasta.[9]
Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha
sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan
pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse
yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä
suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot
ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään
suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin
kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän
laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun sanoja»
(vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus
kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa
virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin
yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin
sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja
Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä
yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen
samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;
kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka
puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan
laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11] Useimmiten
lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin
tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin
meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on sangen harvoja
runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä
yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki luulisi
ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen
olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon
yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin
vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät
vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä
ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta
kokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti
kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät
laulajat välistä viittauksen: »siitä se lähtee tavallista raudanluvun
jälkeä», taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte
naisilta».[13]
Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin
todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja
varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa
jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on
havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa,
tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen
itse vastaa.
Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen
tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko
on, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis
esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja
jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä
johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on
välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailmankokonaisuudessa: siitä
syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko
joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas
luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja
heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren
hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka
myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin
elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu
kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi
kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa
sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,
että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen
itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua
jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa
oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa
jollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon
tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin
piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan
astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;
kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.
Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinoin
voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että
näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään
taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,
määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset
ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.
Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi
sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää
syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on
silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan
omaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten
pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein
yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,
että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.
Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet
näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee
Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;
se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin
kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä
kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen
salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla
syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta
tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa
hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen
väkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan
toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä
hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla
piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen
tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen
vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin
synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi?
Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä
voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on Sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvu kaikellainen,
Siinäpä ikuinen onni!
Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,
joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä
seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä
Sammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja
kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta
alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.
Eposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,
täydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii
suurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret
kertomarunoelmat oikeastaan _sankari-runoelmia_. Useimmissa
(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse
niiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,
vaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi
Achilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan
sodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista
turmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.
Samaten on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana
henkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana
haamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,
koska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja
maailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä
olisi sille nimi »Wäinämöinen» voinut tulla, sillä tämän mahtavan
laulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena
ja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.
Tämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella
tavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen
voisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon
kunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.
Olisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,
takoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä
tarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys
saada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla
sivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa. Wäinämöinen oli luotu
suurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli
ainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken
voimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä
yksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen
koulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli
hän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --
Samallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,
jonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä
syövästä, urohia upottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen
kallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti
olla, jos ei jumala, niin kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta
epillisen runouden luonne vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen
mainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella
kertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää
kokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti
ensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan
likeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt
sankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommin voimin,
ottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan
kaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät
ainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin
päätapauksen ensimmäisenkin alun edellä; ne näkyvät siis olevan
ulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea
kaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen
johdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia
tosin saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja,
joissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä
sitä vastaan on myöskin yksi runo Siegfriedin synnystä ja kasvatuksesta
ennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan
loppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin
päätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin
syntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa
loppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä
kerran kepeämmin »huoahtaa», ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan
varsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.
Iliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös
Wäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt
mielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä
oikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen
ajan esirippua, ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle
mainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.
Yhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.
Taannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin
ilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta
löytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo
sitoo sen kiinteästi itse Sammon syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,
taitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa; sen kautta
runotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka
suuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen
kautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli
mahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka
maailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen
enentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon
lisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin
paikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman
tuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa.
Näin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen
piiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolan-retkensä on taas toinen side
hänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka
hetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli
ulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos
en erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä
toisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, siinä käyttäen
välikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan
silloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina
tupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä
siitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt
hetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit
Saaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas
ovat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman
niitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas
Kullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla
silmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan
ainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa
välttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö
Ilmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan
puhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mieli-alaa peittävän kuoren.
Ilman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään
yhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos
Patroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän
pahateko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme
tietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös
niin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren
pojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon
luonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.
Osoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja
merkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä
toiminnan kulkua, jälkimäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti
estävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen
tehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään
suhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas, enemmän kuin mikään
muu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen
ylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman
yhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta,
hienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän
kaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma
ilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka
oloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen