Jaana Rönty - 8

Tylsästi hän täytti toimensa, tylsänä hän söi, joi ja meni levolle,
joka ei aina ollut vain unta varten. Hänelle oli jo kaikki
samantekevää. Ainoa, mikä vielä hiukan virkisti häntä, oli viina; hän
nautti sitä joka päivä synkän sydänalansa vahvistukseksi.
Olisi ollut väärin sanoa, että hän kärsi enää. Hän ei ollut onneton
eikä onnellinen. Hän ei toivonut mitään eikä enää surrut mitään. Hän
eli päivästä päivään niinkuin eläin, vailla tietoa hyvästä ja pahasta,
tyytyväisenä, kun sai lähimmät tarpeensa täytetyksi.
Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa.
Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa
toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa.
Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän
oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.
Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta
ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja
teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.
Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja
likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen
hiukan pukeutumaan.
Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt
odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.
Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta
sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua
itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.
Hän häpesi.
Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä
silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota
tuonnemmaksi.
Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.
Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat,
sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta.
Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.
Hän ei viitsinyt enää jatkaa toivotonta käyntiään. Tässä saisi hänen
loppunsa tulla. Kinokseen hän kuolisi, kuupertuisi. Siitä korjatkoot.
Lumihiuteet putoilivat hänen kasvoilleen, sulivat ja kattoivat pian
koko hänen ruumiinsa valkeaksi. Hän näki unta, että hän oli kuollut ja
tullut taivaasen. Siellä oli paljon väkeä, hienoja herraspoikia ja
tyttöjä, mutta myöskin talonpoikaisia, niiden seassa mummo. Jumala
istui lempeänä ja aurinkoisena salin perällä. Jaana tahtoi juosta,
langeta hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne itkullaan ja kuivata
jälleen pitkillä suortuvillaan. Mutta mummo ei päästänyt häntä.
Mummolla oli kädessään pitkä koivupiiska, jolla hän uhkasi Jaanaa.
--Sinä tottelematon tyttö! Mistä sinä tulet?
Jaana ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän tunsi luvattomilta retkiltä
tulevansa. Mummo kävi kohti ja tahtoi piiskata häntä. Jaana pelkäsi,
mutta häpesi vielä enemmän, että sen täytyi näin kaiken kansan ja itse
isä-jumalan nähden tapahtua.
--Ei paljaan päälle, hän rukoili. Ei paljaan...
Hän heräsi siitä, että joku pudisteli häntä. Se oli eräs maalaispappi,
joka sattumalta oli asioilla pääkaupungissa. Hän oli kulkenut puiston
läpi ja nähnyt valkean vaimon kinoksessa kyyröttävän.
Hänen sanansa olivat lempeät ja Jaana kuunteli häntä. Hän lupasi
hankkia yösijan hänelle ja Jaana tahtoi nousta. Mutta hän ei jaksanut
enää. Papin täytyi nostaa hänet ylös ja taluttaa häntä.
Jaana tunsi itsensä täysin turvalliseksi hänen käsipuolessaan. Ja kun
hän lähemmin katsoi, oli hänestä kuin hän olisi nähnyt joskus ennen
tuon hyväntekijänsä. Eikö se ollut hänen naapuripitäjänsä kirkkoherra
kaukaa pohjan periltä, sama, joka kerran kauppiaan pirtissä oli
kehoittanut laittomaan asevelvollisuus-kutsuntaan ja sitä ennen Herran
pyhällä ehtoollisella hänen huulilleen kalkin ja rippileivän ojentanut?
Mutta hän oli liian väsynyt muistaakseen mitään enää sen selvempään.
Tahdottomana hän antoi taluttaa itseään läpi yöllisen lumisateen, johon
he molemmat kuin kaksi valkeuden viatonta enkeliä hävisivät.