Jaana Rönty - 1

JAANA RÖNTY
Kirj.
Eino Leino

1907.


1.

Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat
liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.
Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin
välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti
toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi
kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman
päässä pohjoisemmasta kaupungista.
Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin
mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti
kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja
rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa
tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.
Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä
porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen
metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.
Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi,
Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen
pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria,
hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään
tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota
ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli
tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen
kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä,
missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin
ahdistetuille sydämille.
Mummo oli ankara kasvattaja.
Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut
paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento
kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen
tuonpuolisessa maailmassa.
Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja
hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin
paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut
olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös
lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää
tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon
hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä
ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
Jaana kuunteli silmät selällään.
Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina
juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin
läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä
täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi
kauhistumatta.
Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.
Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä.
Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen
takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa
saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää
eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei
mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka
onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät
kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään
taloon.
--Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.
--Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy
ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.
--Mitä se tahtoi mummosta?
--Mitä lie tahtonut.
Eikä Jaana tohdi tutkia enempää.
Mutta mummo myhähtää hetken perästä ikäänkuin jatkaen äskeistä
ajatusjuoksuaan:
--Minä olin siihen aikaan rippikoulu-ijässä, letti niin pitkä, että
pohkeita pieksi. Semmoisille se kuuluu kovin perso olevan.
Jaana laskee vuosia sormillaan. Suurella pelolla hän ajattelee sitä
aikaa, jolloin hän itse joutuisi rippikoulu-ikään ja jolloin hänen oma
palmikkonsa alkaisi pitkin pohkeita häilähdellä.
Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta.
Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea
ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.
Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi
muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa
karsta-kiiluvasta kodista.


2.

Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.
Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja
räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden
läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.
Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen,
jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet
monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset
toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.
Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.
Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden
ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia
kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki
ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.
Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.
Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet
rakkaudesta mitään.
Eräänä iltana kuuli Jaana aisakellon mäikävän maantiellä. Kamarin ovi
tempaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi kauppias Simo Luikarinen
Lentuan kylästä, saman maantien varrelta, suuressa susinahkaturkissaan.
--Hoi! Onko täällä ketä?
Hän oli erehtynyt ovesta ja yritti jo kääntyä takaisin. Mutta sitten
huomasi hän Jaanan kangaspuiden takaa. Hän saapasti sisälle ja ojensi
kätensä tuttavallisesti.
--Päivää, vaikka iltapa tuo taitaa ollakin. Siinä se on tyttö, joka yhä
vaan kasvaa ja komistuu.
Hän tuli yhä lähemmäksi. Hän palaili kauppamatkoiltaan etelästä ja
tuoksui vahvasti kaupunkiviinoille ja konjakille.
Jaana pakeni kangaspuiden taa.
--Ka, ka, kun pelkää. En minä purematta niele.
Syntyi todellinen kilpajuoksu heidän välillään.
Lopuksi sai kauppias kuitenkin kiinni hänet ja sulki suuren turkkinsa
sisään, samalla kuin hänen toinen kätensä pyrki tunnustelemaan, mitä
Jaanalla röijyn alla oli.
Silloin puri Jaana häntä sormeen.
Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle
korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi
ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.
Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.
--Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.
Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen
vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei
hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja
peittosi hänet pahanpäiväiseksi.
Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon
saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea
avaavansa.
Pidettiin yhteinen neuvottelu.
Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä
palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus
kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.
Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki
itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla
hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi.
Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.
Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.
Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät,
oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin
kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään.
Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.
Heikki lupasi lähettää Jaanan muuttokirjan.


3.

Jaana saapui Helsinkiin aamulla ani varhain. Päiväkauden käveli hän
pitkin outoja katuja ja toreja. Illalla rupesi häntä väsyttämään.
Evästä hänellä oli nyytissä, joten hänen ei nälkä tullut. Mutta hän ei
tiennyt, mistä hän saisi yösijan itselleen.
Hän kuuli ihmisten ympärillään puhuvan outoa kieltä, jota hän ei
ymmärtänyt. Jokainen suomen sana täytti hänen mielensä suurella ja
lämpimällä ilolla. Mutta jos hän jonkun suomeapuhuvan puoleen kääntyi,
tämä vain murahti ja meni menojaan.
Jaana päätteli, että ihmiset mahtoivat olla hyvin ylpeitä täällä.
Kaksi työmiestä seisoi Alpertin ja Eerikinkadun kulmassa. Jaana kuuli,
että he puhuivat suomea, ja lähestyi heitä.
--Iltaa, hän sanoi.
--Iltaa, iltaa. Mitäs tyttö asioi?
--Taitaa olla sulhanen kadoksissa?
--Tepä tuota ette näytä ylpeiltä, sanoi Jaana. Neuvokaa, hyvät ihmiset,
mistä minä saisin yösijan. Enhän minä osaa niihin keskievareihin mennä.
--Taidat olla maalta?
--Mistäs minä. Tämän päivää täällä kävellyt olen. Auttakaa nyt ihmistä
hädässä, sillä minä jään muuten hangelle. Ja olisi minulla rahaakin sen
verran, että voisin yhden yön maksaa.
Miehet katsoivat toisiinsa. Nähtävästi heitä liikutti Jaanan hätä.
--Otatko sinä vai otanko minä? virkkoi toinen heistä.
--Perhe on minullakin, mutta taitaa pienempi olla. Mennään sitten
meille, tyttö.
He erosivat. Mies vei hänet kotiinsa, joka oli jossakin hautuumaan
puolella. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Ne asuivat kaikki pienessä,
ahtaassa kamarissa pihan perällä.
--Maalta tullut tyttö, joka on yösijan tarpeessa, selitti mies
eukolleen. Sanoo maksavansa puolestaan.
Vaimo katsoi epäilevästi Jaanaan, mutta teki hänelle kuitenkin tilan
lattialle. Aamulla, kun he heräsivät, otti Jaana rahakukkaron
taskustaan ja kysyi, mitä yösija maksoi. Vaimo viivytteli vastaustaan.
--Anna, minkä annat. Tokkopa sinulla lie liikoja rahoja, tyttö rukka.
Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan
paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan
puheenpartensa.
--Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin
suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me
yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.
--Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.
--Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan
tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä
usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.
Jaana antoi kukkaronsa.
Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin
majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.
--Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa
itselleni.
--Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten
tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.
Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan
luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa
mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan
takaisin rahojaan.
Silloin kävi eukko äkäiseksi.
--Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä
kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan,
niin kursi keinoihisi!
Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.
--Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun
korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?
Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin
mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan
Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo
oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.
Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.
Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen
leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut.
Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että
tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.
Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti
arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut
tänne rahan-ansiolle.
Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.
--Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä
penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin
parhaan mustalaisjoukon luokse.
Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna
lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä
tiedustelemaan.
Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli
päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein
karatessaan kotoa.
--Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä
poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä
palvelukseensakaan?
Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä
lohduttamaan.
Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin
sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana
hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä
silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties
hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot
aivan toisellaiset.
--Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.
--Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.
Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän
katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.
--Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.
Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta
ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin
olisi hänen sulhasensa.
--Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.
--Kukaties kuitenkin, hymyili leski.
--Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen.
--Yksi kerrallaan, nauroi leski.
Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki
siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä
oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin
kahden tuolin väliin.


4.

Jaana nukkui nuoruuden sikeätä unta. Aamulla herätti leski hänet ja
selitti, että hän jo oli hankkinut paikan hänelle. Jaana tuli hyvin
iloiseksi.
Leski oli käynyt torilla. Siellä hän sanoi tavanneensa erään tuttavan
rouvan, joka juuri tarvitsi Jaanan tapaista tyttöä. Palkasta voisivat
he sitten tarkemmin sopia.
--Onko se oikein herrasväkeä? kysyi Jaana.
--Tietysti, nauroi leski.
--Tokko tuo tyytynee minuun?
--Se riippuu sinusta itsestäsi.
Rouva tuli puolenpäivän tienoissa. Hän oli suuri, roteva ja romoluinen
ihminen, ääni karhea, kasvot lihavat ja pöhöttyneet. Jaana tunsi heti
häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä.
--Tässäkö se on se tyttö? kysyi rouva osoittaen Jaanaa.
--Tässä, vastasi leski. Se vielä vähän ujostelee.
Rouva katsoi tutkivasti Jaanaan.
--Mennään, sanoi hän sitten.
He kulkivat eräitä katuja ja pistäytyivät porttikäytävästä sisälle.
Nousivat ylös portaita ja tulivat keittiöön.
--Oletko sinä syönyt? kysyi rouva, nyt jo paljon leppeämmin.
--En minä vielä tänä päivänä, vastasi Jaana.
Rouva pani ruokaa hänen eteensä pöydälle, toi lasin ja kaasi siihen
olutta. Täyttipä itsekin lasin ja kilautti Jaanan kanssa.
--Kippis sitten. Näytä nyt, että olet oikein kiltti ja tottelevainen
tyttö.
Jaana maistoi, mutta hän ei voinut juoda olutta. Rouva tyhjensi lasinsa
pohjaan, tyhjensi toisenkin lasin ja haukotteli.
--Minä menen vähän nukkumaan, hän sitten sanoi. En ole koko yönä
silmääni ummistanut.
Taisinpa sattua kovaan taloon, ajatteli Jaana. Jos ei täällä rouvat saa
nukkua, niin mitä sitten palkollinen.
Jaana oli syönyt. Hän nousi ja kiitti.
--Mitä minä tässä rupean työkseni ottamaan? hän kysyi. Kyllä rouvan
täytyy neuvoa minua, minä olen niin kovin tuhma ja taitamaton.
--Levähdä nyt tämä päivä, sanoi rouva. Hän meni menojaan.
Jaana jäi yksin keittiöön. Hän istui halko-arkun kannelle ja odotti.
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Hänestä tuntui hyvin merkilliseltä, että hän nyt todellakin oli saanut
paikan pääkaupungissa. Mitähän isä ja äiti siitä sanoisivat? Entä
Heikki sitten, joka oli ollut niin kiltti hänelle? Tottahan tämä toki
lienee ilmoittanut kotiin, että hän oli lähtenyt? Muistaisiko Heikki
muuttokirjan toimittaa?
Hän päätti heti kirjoittaa Heikille, kun olisi hiukan koteutunut tässä
talossa.
Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli.
Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli
paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin
puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita
elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä
mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?
Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja
iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa
siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan
rieskan vahvistavaa vaikutusta.
Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan
luo hiljaa lukemaan.
Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat
häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja
oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen
palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan,
joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa
ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.
Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei
muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista.
Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään.
Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon
tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä
pilkistivät.
Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös
mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös
päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias
Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään
vihaa hänelle.
Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina
olleet hyvät hänelle.
Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle.
Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.
Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.
Jaana rukoili pitkään ja palavasti.


5.

Hän sai olla kauan yksinään keittiössä. Vasta iltapäivällä ilmestyi
rouva sinne, tukka pörrössä ja silmät sikkaralla.
--Mitä sinä tahdot? hän kysyi Jaanalta.
Hän ei näyttänyt ollenkaan enää muistavan tätä.
--Rouvan pitäisi nyt neuvoa työtä minulle, sanoi Jaana. Hävettää tässä
toimettomana koko päivää istua.
--Niin, niin, sanoi rouva hajamielisenä. Pese sitten nuo astiat vaikka!
Hän meni jälleen menojaan. Jaana pesi astiat eikä taas tiennyt, mitä
työksi ottaisi. Kummallinen talo tämä, hän ajatteli. Pidetäänkö täällä
aina näin helpolla palkollisia?
Tuli hämärä ja pimeä. Vähitellen alkoi kuulua liikettä muista
huoneista. Auottiin ovia ja sulettiin. Keittiön läpi kulki eräs
yöpukuinen neiti pitkässä paidassaan. Jaana nousi halko-arkun kannelta
ja niijasi. Neiti meni ohitse häntä tervehtimättä.
Iltapäivällä ilmestyi sinne myös joku siivoojatar. Jaana koetti ryhtyä
keskusteluihin hänen kanssaan, mutta tämä ei häntä ymmärtänyt. Pudisti
vaan päätään ja sanoi:
--Förstår inte.
Jaana tiesi, että se oli ruotsia.
Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin
jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei
vieläkään neuvottu hänelle.
Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten
halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.
--Nukuttaako sinua? hän kysyi.
Jaana myönsi.
--Mene vain makuulle, sanoi rouva lempeästi. Jaksat paremmin sitten.
Keittiössä oli sänky. Jaana teki työtä käskettyä, riisuutui ja meni
levolle. Sitten siunasi hän itsensä ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Unensa läpi hän oli vielä kuulevinaan ääniä eteisestä ja kulkusten
helinää pihalta. Mutta sitten nukkui hän.
Hän heräsi siitä, että rouva pudisteli häntä.
--Nouse sukkelaan, tyttö! Saat mennä vieraille tarjoamaan.
Jaana kapsahti nopeasti ylös. Hänen omat vaatteensa olivat tuolilta
hävinneet. Siinä oli nyt vain punainen, väljä mekko ja pitkät sukat,
joissa oli reiät kantapäissä.
--Pue sukkelaan päällesi, sanoi rouva. Herrat odottavat.
Jaana kaipasi vaatteitaan.
--Minä nostin ne tuonne eteisen konttoriin. Et suinkaan sinä niissä
kotiryökyissäsi voi kauan kulkea.
Se oli Jaanan mielestä niinkuin ollakin piti. Kuinka hänen
maalaisvaatteensa olisivat kelvanneetkaan näin hienoissa paikoissa?
Jaana häpesi kovasti uudessa mekossaan. Se oli liian hieno ja kaunis
hänelle, pitsit hihansuissa ja röyhelys kaulan ympärillä. Sitäpaitsi
hän tunsi itsensä siinä tuiki alastomaksi.
Rouva katseli häntä nähtävällä mieltymyksellä.
--Sievä tyttöhän sinä olet, hän sanoi ja nipisti häntä tuttavallisesti
leuasta. Mutta muistakin, ettet heti juo itseäsi juovuksiin.
Tätä varoitusta ei Jaana ymmärtänyt.
Rouva antoi pöydältä hänelle tarjottimen käteen. Siinä oli paljon
laseja ja koreakylkisiä pulloja.
Täällä mahtaa olla suuret pidot, ajatteli Jaana.
--Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva viime hetkessä.
--Jaana.
--Eikö muuta?
--Rönty, Jaana Rönty.
--Fyi, sanoi rouva. Ei se kelpaa. Se on liian raaka ja kömpelö. Jos
sinulta kysytään, voit sanoa itseäsi vaikka Hilduriksi.
--Miksi? kysyi Jaana.
Rouva opetti hänelle sanan. Sitten hän avasi oven ja osoitti Jaanan
erääseen kamariin.
Siellä oli paljon herroja, joukossa yksi vanhempikin. Jaana pani
tarjottimen pöydälle ja aikoi mennä. Mutta herrat estivät häntä. Yksi
niistä kävi kiinni hänen ranteesensa ja pakotti hänet istumaan.
--Kaunis tyttö, he sanoivat. Mikä nimi?
--Hilturi, änkytti Jaana.
He kaasivat hänelle lasiin ja tahtoivat kaikki kilistää Hilturin
kanssa. Jaana muisti rouvan sanat eikä ryypännyt.
Ne olivat kaikki hyvin iloisia, puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja
pajattivat. Kaikki tahtoivat ne punnita kädessään hänen palmikkoaan ja
väittivät, että se oli tekotukka. Jaanan täytyi jo oikein nauraa
heille.
Mutta sitten halusi se nuori herra, joka ensin oli tarttunut Jaanan
ranteeseen, välttämättä suudella häntä. Jaana päätti poistua, sillä
hänen mielestään olivat herrat hulluja. Metelöivät niin, että oli
ikuinen ihme, kun ei rouvakaan tullut heitä suistamaan.
Se nuori herra sulki tien häneltä.
Kun Jaana kuitenkin tahtoi mennä hänen ohitseen, kävi herra käsiksi.
Jaana lähetti hänet niin menemään, että pöytä kaatui ja kaikki, mitä
siinä oli, pyörähti lattialle. Kuului särkyvien lasien kilinää. Nuori
herra kellahti pöydän taakse.
--Bravo! huusivat herrat.
Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä
hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti
käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan.
Herrat tulivat häntä lohduttelemaan.
--Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme.
Kivi putosi Jaanan sydämeltä.
Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.
--Ajakaa ulos se lunttu! hän sanoi.
Olisi Jaana toki mennyt ajamattakin.
Mutta ne toiset herrat eivät päästäneet häntä. Jaana itki ja pyysi
pois. Herrat tekivät piirin hänen ympärilleen ja tahtoivat istuttaa
hänet sohvaan heidän keskelleen.
Se vanha herra oli koko ajan katsellut Jaanaa tutkivasti.
--Antakaa tytön olla, hän sanoi. Ettekö näe, että hän on vain
sattumalta täällä?
Toiset nauroivat.
--Luuleeko setä, että hän on ensikertalainen?
--Minä pyydän, jättäkää minut hänen kanssaan kahden kesken.
Nyt nauroivat nuoremmat vielä enemmän, mutta lähtivät kuitenkin, sillä
se vanha herra näytti hyvin vakavalta. Jaana kuuli, että ne keskenään
nimittivät tätä jollakin hänelle oudolla arvonimellä.


6.

Jaana ei itkenyt enää. Mutta hän nyyhki vieläkin ja painoi kädellään
sydänalaa.
--Mikä sinun nimesi on? kysyi vanha herra.
Jaana tohti nyt jo ilmoittaa oikean nimensä.
--Mistä kotoisin?
Jaana mainitsi maakunnan nimen. Mutta vanha herra tahtoi tietää
tarkempaan.
--Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.
--Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet
joutunut maantielle?
Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen
poveaan.
Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen
vempeleessä.
Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi
ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.
--Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois
täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.
Vanha herra katsoi häneen terävästi.
--Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.
--Tänä aamuna tulin.
--Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!
Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.
--Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.
--Kuinka niin?
--Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.
Vanha herra mietti hetkisen.
--Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.
Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa
luullut, että vanha herra oli talon isäntä.
--Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.
Vanha herra näytti hämmästyvän.
--Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.
Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä.
Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.
--Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.
Vanha herra hymähti.
--Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?
--Tahdon minä.
--Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta
mihin sinä menet sitten?
--En tiedä.
--Oletko ennen ollut palkollisena?
--En ole.
--Tahdotko takaisin kotipuoleesi?
Jaana mietti.
--En minä vielä, hän vastasi epäröiden.
Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.
--Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.
--Kyllä se olisi kovin hyvä.
--Piian paikka?
--Niin. Ettekö te ottaisi?
--En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit
vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.
Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.
--Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin
hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.
Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli
Jaanalla.
--Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut.
Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se
rupesi häjyyttä tekemään.
--Minä maksan, sanoi vanha herra.
Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.
Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti
silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.
--Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.
Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin