Jaana Rönty - 1

  
  JAANA RÖNTY
  Kirj.
  Eino Leino
  
  1907.
  
  
  1.
  
  Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat
  liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.
  Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin
  välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti
  toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi
  kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman
  päässä pohjoisemmasta kaupungista.
  Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin
  mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti
  kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja
  rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa
  tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.
  Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä
  porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen
  metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.
  Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi,
  Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen
  pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria,
  hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään
  tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
  Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota
  ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli
  tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen
  kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä,
  missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin
  ahdistetuille sydämille.
  Mummo oli ankara kasvattaja.
  Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut
  paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
  Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento
  kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen
  tuonpuolisessa maailmassa.
  Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja
  hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin
  paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut
  olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
  Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös
  lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää
  tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon
  hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä
  ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
  Jaana kuunteli silmät selällään.
  Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina
  juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin
  läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
  Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä
  täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi
  kauhistumatta.
  Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.
  Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä.
  Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen
  takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa
  saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää
  eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei
  mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka
  onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät
  kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään
  taloon.
  --Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.
  --Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy
  ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.
  --Mitä se tahtoi mummosta?
  --Mitä lie tahtonut.
  Eikä Jaana tohdi tutkia enempää.
  Mutta mummo myhähtää hetken perästä ikäänkuin jatkaen äskeistä
  ajatusjuoksuaan:
  --Minä olin siihen aikaan rippikoulu-ijässä, letti niin pitkä, että
  pohkeita pieksi. Semmoisille se kuuluu kovin perso olevan.
  Jaana laskee vuosia sormillaan. Suurella pelolla hän ajattelee sitä
  aikaa, jolloin hän itse joutuisi rippikoulu-ikään ja jolloin hänen oma
  palmikkonsa alkaisi pitkin pohkeita häilähdellä.
  Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta.
  Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea
  ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.
  Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi
  muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa
  karsta-kiiluvasta kodista.
  
  
  2.
  
  Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.
  Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja
  räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden
  läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.
  Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen,
  jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet
  monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset
  toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.
  Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.
  Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden
  ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia
  kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki
  ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.
  Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.
  Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet
  rakkaudesta mitään.
  Eräänä iltana kuuli Jaana aisakellon mäikävän maantiellä. Kamarin ovi
  tempaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi kauppias Simo Luikarinen
  Lentuan kylästä, saman maantien varrelta, suuressa susinahkaturkissaan.
  --Hoi! Onko täällä ketä?
  Hän oli erehtynyt ovesta ja yritti jo kääntyä takaisin. Mutta sitten
  huomasi hän Jaanan kangaspuiden takaa. Hän saapasti sisälle ja ojensi
  kätensä tuttavallisesti.
  --Päivää, vaikka iltapa tuo taitaa ollakin. Siinä se on tyttö, joka yhä
  vaan kasvaa ja komistuu.
  Hän tuli yhä lähemmäksi. Hän palaili kauppamatkoiltaan etelästä ja
  tuoksui vahvasti kaupunkiviinoille ja konjakille.
  Jaana pakeni kangaspuiden taa.
  --Ka, ka, kun pelkää. En minä purematta niele.
  Syntyi todellinen kilpajuoksu heidän välillään.
  Lopuksi sai kauppias kuitenkin kiinni hänet ja sulki suuren turkkinsa
  sisään, samalla kuin hänen toinen kätensä pyrki tunnustelemaan, mitä
  Jaanalla röijyn alla oli.
  Silloin puri Jaana häntä sormeen.
  Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle
  korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi
  ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.
  Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.
  --Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.
  Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen
  vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei
  hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja
  peittosi hänet pahanpäiväiseksi.
  Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon
  saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea
  avaavansa.
  Pidettiin yhteinen neuvottelu.
  Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä
  palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus
  kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.
  Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki
  itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla
  hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi.
  Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.
  Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.
  Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät,
  oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin
  kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään.
  Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.
  Heikki lupasi lähettää Jaanan muuttokirjan.
  
  
  3.
  
  Jaana saapui Helsinkiin aamulla ani varhain. Päiväkauden käveli hän
  pitkin outoja katuja ja toreja. Illalla rupesi häntä väsyttämään.
  Evästä hänellä oli nyytissä, joten hänen ei nälkä tullut. Mutta hän ei
  tiennyt, mistä hän saisi yösijan itselleen.
  Hän kuuli ihmisten ympärillään puhuvan outoa kieltä, jota hän ei
  ymmärtänyt. Jokainen suomen sana täytti hänen mielensä suurella ja
  lämpimällä ilolla. Mutta jos hän jonkun suomeapuhuvan puoleen kääntyi,
  tämä vain murahti ja meni menojaan.
  Jaana päätteli, että ihmiset mahtoivat olla hyvin ylpeitä täällä.
  Kaksi työmiestä seisoi Alpertin ja Eerikinkadun kulmassa. Jaana kuuli,
  että he puhuivat suomea, ja lähestyi heitä.
  --Iltaa, hän sanoi.
  --Iltaa, iltaa. Mitäs tyttö asioi?
  --Taitaa olla sulhanen kadoksissa?
  --Tepä tuota ette näytä ylpeiltä, sanoi Jaana. Neuvokaa, hyvät ihmiset,
  mistä minä saisin yösijan. Enhän minä osaa niihin keskievareihin mennä.
  --Taidat olla maalta?
  --Mistäs minä. Tämän päivää täällä kävellyt olen. Auttakaa nyt ihmistä
  hädässä, sillä minä jään muuten hangelle. Ja olisi minulla rahaakin sen
  verran, että voisin yhden yön maksaa.
  Miehet katsoivat toisiinsa. Nähtävästi heitä liikutti Jaanan hätä.
  --Otatko sinä vai otanko minä? virkkoi toinen heistä.
  --Perhe on minullakin, mutta taitaa pienempi olla. Mennään sitten
  meille, tyttö.
  He erosivat. Mies vei hänet kotiinsa, joka oli jossakin hautuumaan
  puolella. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Ne asuivat kaikki pienessä,
  ahtaassa kamarissa pihan perällä.
  --Maalta tullut tyttö, joka on yösijan tarpeessa, selitti mies
  eukolleen. Sanoo maksavansa puolestaan.
  Vaimo katsoi epäilevästi Jaanaan, mutta teki hänelle kuitenkin tilan
  lattialle. Aamulla, kun he heräsivät, otti Jaana rahakukkaron
  taskustaan ja kysyi, mitä yösija maksoi. Vaimo viivytteli vastaustaan.
  --Anna, minkä annat. Tokkopa sinulla lie liikoja rahoja, tyttö rukka.
  Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan
  paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan
  puheenpartensa.
  --Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin
  suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me
  yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.
  --Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.
  --Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan
  tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä
  usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.
  Jaana antoi kukkaronsa.
  Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin
  majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.
  --Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa
  itselleni.
  --Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten
  tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.
  Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan
  luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa
  mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan
  takaisin rahojaan.
  Silloin kävi eukko äkäiseksi.
  --Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä
  kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan,
  niin kursi keinoihisi!
  Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.
  --Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun
  korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?
  Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin
  mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan
  Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo
  oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.
  Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.
  Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen
  leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut.
  Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että
  tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.
  Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti
  arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut
  tänne rahan-ansiolle.
  Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.
  --Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä
  penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin
  parhaan mustalaisjoukon luokse.
  Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna
  lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä
  tiedustelemaan.
  Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli
  päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein
  karatessaan kotoa.
  --Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä
  poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä
  palvelukseensakaan?
  Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä
  lohduttamaan.
  Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin
  sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana
  hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä
  silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties
  hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot
  aivan toisellaiset.
  --Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.
  --Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.
  Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän
  katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.
  --Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.
  Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta
  ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin
  olisi hänen sulhasensa.
  --Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.
  --Kukaties kuitenkin, hymyili leski.
  --Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen.
  --Yksi kerrallaan, nauroi leski.
  Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki
  siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä
  oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin
  kahden tuolin väliin.
  
  
  4.
  
  Jaana nukkui nuoruuden sikeätä unta. Aamulla herätti leski hänet ja
  selitti, että hän jo oli hankkinut paikan hänelle. Jaana tuli hyvin
  iloiseksi.
  Leski oli käynyt torilla. Siellä hän sanoi tavanneensa erään tuttavan
  rouvan, joka juuri tarvitsi Jaanan tapaista tyttöä. Palkasta voisivat
  he sitten tarkemmin sopia.
  --Onko se oikein herrasväkeä? kysyi Jaana.
  --Tietysti, nauroi leski.
  --Tokko tuo tyytynee minuun?
  --Se riippuu sinusta itsestäsi.
  Rouva tuli puolenpäivän tienoissa. Hän oli suuri, roteva ja romoluinen
  ihminen, ääni karhea, kasvot lihavat ja pöhöttyneet. Jaana tunsi heti
  häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä.
  --Tässäkö se on se tyttö? kysyi rouva osoittaen Jaanaa.
  --Tässä, vastasi leski. Se vielä vähän ujostelee.
  Rouva katsoi tutkivasti Jaanaan.
  --Mennään, sanoi hän sitten.
  He kulkivat eräitä katuja ja pistäytyivät porttikäytävästä sisälle.
  Nousivat ylös portaita ja tulivat keittiöön.
  --Oletko sinä syönyt? kysyi rouva, nyt jo paljon leppeämmin.
  --En minä vielä tänä päivänä, vastasi Jaana.
  Rouva pani ruokaa hänen eteensä pöydälle, toi lasin ja kaasi siihen
  olutta. Täyttipä itsekin lasin ja kilautti Jaanan kanssa.
  --Kippis sitten. Näytä nyt, että olet oikein kiltti ja tottelevainen
  tyttö.
  Jaana maistoi, mutta hän ei voinut juoda olutta. Rouva tyhjensi lasinsa
  pohjaan, tyhjensi toisenkin lasin ja haukotteli.
  --Minä menen vähän nukkumaan, hän sitten sanoi. En ole koko yönä
  silmääni ummistanut.
  Taisinpa sattua kovaan taloon, ajatteli Jaana. Jos ei täällä rouvat saa
  nukkua, niin mitä sitten palkollinen.
  Jaana oli syönyt. Hän nousi ja kiitti.
  --Mitä minä tässä rupean työkseni ottamaan? hän kysyi. Kyllä rouvan
  täytyy neuvoa minua, minä olen niin kovin tuhma ja taitamaton.
  --Levähdä nyt tämä päivä, sanoi rouva. Hän meni menojaan.
  Jaana jäi yksin keittiöön. Hän istui halko-arkun kannelle ja odotti.
  Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
  Hänestä tuntui hyvin merkilliseltä, että hän nyt todellakin oli saanut
  paikan pääkaupungissa. Mitähän isä ja äiti siitä sanoisivat? Entä
  Heikki sitten, joka oli ollut niin kiltti hänelle? Tottahan tämä toki
  lienee ilmoittanut kotiin, että hän oli lähtenyt? Muistaisiko Heikki
  muuttokirjan toimittaa?
  Hän päätti heti kirjoittaa Heikille, kun olisi hiukan koteutunut tässä
  talossa.
  Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli.
  Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli
  paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin
  puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita
  elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä
  mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?
  Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja
  iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa
  siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan
  rieskan vahvistavaa vaikutusta.
  Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan
  luo hiljaa lukemaan.
  Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat
  häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja
  oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen
  palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan,
  joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa
  ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.
  Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei
  muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista.
  Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään.
  Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon
  tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä
  pilkistivät.
  Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös
  mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös
  päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias
  Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään
  vihaa hänelle.
  Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina
  olleet hyvät hänelle.
  Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle.
  Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.
  Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.
  Jaana rukoili pitkään ja palavasti.
  
  
  5.
  
  Hän sai olla kauan yksinään keittiössä. Vasta iltapäivällä ilmestyi
  rouva sinne, tukka pörrössä ja silmät sikkaralla.
  --Mitä sinä tahdot? hän kysyi Jaanalta.
  Hän ei näyttänyt ollenkaan enää muistavan tätä.
  --Rouvan pitäisi nyt neuvoa työtä minulle, sanoi Jaana. Hävettää tässä
  toimettomana koko päivää istua.
  --Niin, niin, sanoi rouva hajamielisenä. Pese sitten nuo astiat vaikka!
  Hän meni jälleen menojaan. Jaana pesi astiat eikä taas tiennyt, mitä
  työksi ottaisi. Kummallinen talo tämä, hän ajatteli. Pidetäänkö täällä
  aina näin helpolla palkollisia?
  Tuli hämärä ja pimeä. Vähitellen alkoi kuulua liikettä muista
  huoneista. Auottiin ovia ja sulettiin. Keittiön läpi kulki eräs
  yöpukuinen neiti pitkässä paidassaan. Jaana nousi halko-arkun kannelta
  ja niijasi. Neiti meni ohitse häntä tervehtimättä.
  Iltapäivällä ilmestyi sinne myös joku siivoojatar. Jaana koetti ryhtyä
  keskusteluihin hänen kanssaan, mutta tämä ei häntä ymmärtänyt. Pudisti
  vaan päätään ja sanoi:
  --Förstår inte.
  Jaana tiesi, että se oli ruotsia.
  Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin
  jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei
  vieläkään neuvottu hänelle.
  Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten
  halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.
  --Nukuttaako sinua? hän kysyi.
  Jaana myönsi.
  --Mene vain makuulle, sanoi rouva lempeästi. Jaksat paremmin sitten.
  Keittiössä oli sänky. Jaana teki työtä käskettyä, riisuutui ja meni
  levolle. Sitten siunasi hän itsensä ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
  Unensa läpi hän oli vielä kuulevinaan ääniä eteisestä ja kulkusten
  helinää pihalta. Mutta sitten nukkui hän.
  Hän heräsi siitä, että rouva pudisteli häntä.
  --Nouse sukkelaan, tyttö! Saat mennä vieraille tarjoamaan.
  Jaana kapsahti nopeasti ylös. Hänen omat vaatteensa olivat tuolilta
  hävinneet. Siinä oli nyt vain punainen, väljä mekko ja pitkät sukat,
  joissa oli reiät kantapäissä.
  --Pue sukkelaan päällesi, sanoi rouva. Herrat odottavat.
  Jaana kaipasi vaatteitaan.
  --Minä nostin ne tuonne eteisen konttoriin. Et suinkaan sinä niissä
  kotiryökyissäsi voi kauan kulkea.
  Se oli Jaanan mielestä niinkuin ollakin piti. Kuinka hänen
  maalaisvaatteensa olisivat kelvanneetkaan näin hienoissa paikoissa?
  Jaana häpesi kovasti uudessa mekossaan. Se oli liian hieno ja kaunis
  hänelle, pitsit hihansuissa ja röyhelys kaulan ympärillä. Sitäpaitsi
  hän tunsi itsensä siinä tuiki alastomaksi.
  Rouva katseli häntä nähtävällä mieltymyksellä.
  --Sievä tyttöhän sinä olet, hän sanoi ja nipisti häntä tuttavallisesti
  leuasta. Mutta muistakin, ettet heti juo itseäsi juovuksiin.
  Tätä varoitusta ei Jaana ymmärtänyt.
  Rouva antoi pöydältä hänelle tarjottimen käteen. Siinä oli paljon
  laseja ja koreakylkisiä pulloja.
  Täällä mahtaa olla suuret pidot, ajatteli Jaana.
  --Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva viime hetkessä.
  --Jaana.
  --Eikö muuta?
  --Rönty, Jaana Rönty.
  --Fyi, sanoi rouva. Ei se kelpaa. Se on liian raaka ja kömpelö. Jos
  sinulta kysytään, voit sanoa itseäsi vaikka Hilduriksi.
  --Miksi? kysyi Jaana.
  Rouva opetti hänelle sanan. Sitten hän avasi oven ja osoitti Jaanan
  erääseen kamariin.
  Siellä oli paljon herroja, joukossa yksi vanhempikin. Jaana pani
  tarjottimen pöydälle ja aikoi mennä. Mutta herrat estivät häntä. Yksi
  niistä kävi kiinni hänen ranteesensa ja pakotti hänet istumaan.
  --Kaunis tyttö, he sanoivat. Mikä nimi?
  --Hilturi, änkytti Jaana.
  He kaasivat hänelle lasiin ja tahtoivat kaikki kilistää Hilturin
  kanssa. Jaana muisti rouvan sanat eikä ryypännyt.
  Ne olivat kaikki hyvin iloisia, puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja
  pajattivat. Kaikki tahtoivat ne punnita kädessään hänen palmikkoaan ja
  väittivät, että se oli tekotukka. Jaanan täytyi jo oikein nauraa
  heille.
  Mutta sitten halusi se nuori herra, joka ensin oli tarttunut Jaanan
  ranteeseen, välttämättä suudella häntä. Jaana päätti poistua, sillä
  hänen mielestään olivat herrat hulluja. Metelöivät niin, että oli
  ikuinen ihme, kun ei rouvakaan tullut heitä suistamaan.
  Se nuori herra sulki tien häneltä.
  Kun Jaana kuitenkin tahtoi mennä hänen ohitseen, kävi herra käsiksi.
  Jaana lähetti hänet niin menemään, että pöytä kaatui ja kaikki, mitä
  siinä oli, pyörähti lattialle. Kuului särkyvien lasien kilinää. Nuori
  herra kellahti pöydän taakse.
  --Bravo! huusivat herrat.
  Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä
  hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti
  käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan.
  Herrat tulivat häntä lohduttelemaan.
  --Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme.
  Kivi putosi Jaanan sydämeltä.
  Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.
  --Ajakaa ulos se lunttu! hän sanoi.
  Olisi Jaana toki mennyt ajamattakin.
  Mutta ne toiset herrat eivät päästäneet häntä. Jaana itki ja pyysi
  pois. Herrat tekivät piirin hänen ympärilleen ja tahtoivat istuttaa
  hänet sohvaan heidän keskelleen.
  Se vanha herra oli koko ajan katsellut Jaanaa tutkivasti.
  --Antakaa tytön olla, hän sanoi. Ettekö näe, että hän on vain
  sattumalta täällä?
  Toiset nauroivat.
  --Luuleeko setä, että hän on ensikertalainen?
  --Minä pyydän, jättäkää minut hänen kanssaan kahden kesken.
  Nyt nauroivat nuoremmat vielä enemmän, mutta lähtivät kuitenkin, sillä
  se vanha herra näytti hyvin vakavalta. Jaana kuuli, että ne keskenään
  nimittivät tätä jollakin hänelle oudolla arvonimellä.
  
  
  6.
  
  Jaana ei itkenyt enää. Mutta hän nyyhki vieläkin ja painoi kädellään
  sydänalaa.
  --Mikä sinun nimesi on? kysyi vanha herra.
  Jaana tohti nyt jo ilmoittaa oikean nimensä.
  --Mistä kotoisin?
  Jaana mainitsi maakunnan nimen. Mutta vanha herra tahtoi tietää
  tarkempaan.
  --Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.
  --Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet
  joutunut maantielle?
  Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen
  poveaan.
  Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen
  vempeleessä.
  Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi
  ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.
  --Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois
  täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.
  Vanha herra katsoi häneen terävästi.
  --Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.
  --Tänä aamuna tulin.
  --Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!
  Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.
  --Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.
  --Kuinka niin?
  --Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.
  Vanha herra mietti hetkisen.
  --Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.
  Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa
  luullut, että vanha herra oli talon isäntä.
  --Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.
  Vanha herra näytti hämmästyvän.
  --Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.
  Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä.
  Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.
  --Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.
  Vanha herra hymähti.
  --Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?
  --Tahdon minä.
  --Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta
  mihin sinä menet sitten?
  --En tiedä.
  --Oletko ennen ollut palkollisena?
  --En ole.
  --Tahdotko takaisin kotipuoleesi?
  Jaana mietti.
  --En minä vielä, hän vastasi epäröiden.
  Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.
  --Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.
  --Kyllä se olisi kovin hyvä.
  --Piian paikka?
  --Niin. Ettekö te ottaisi?
  --En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit
  vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.
  Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.
  --Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin
  hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.
  Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli
  Jaanalla.
  --Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut.
  Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se
  rupesi häjyyttä tekemään.
  --Minä maksan, sanoi vanha herra.
  Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.
  Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti
  silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.
  --Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.
  Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin