Jaana Rönty - 7

Total number of words is 3457
Total number of unique words is 1838
22.6 of words are in the 2000 most common words
33.0 of words are in the 5000 most common words
36.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Mutta alhaalta kadulta kuului askeleita. Näkyi sieltä täältä salalyhty
välkähtävän.
Ketä ne olivat, jotka kulkivat siellä yössä? Mitä siellä tehtiin ja
mitä suunniteltiin? Oliko tämä vallankumous? Jos oli, miksi ei
raikahtanut ratkaiseva huuto:
»Aux armes, citoyens! Formez vos bataillons!----»
Silloin olisi asema ollut selvä parooni Manfeltin mielestä. Salama
olisi valaissut yön, ihmiset olisivat nähneet toisensa ja yhtyneet.
Mahdollisesti se olisi ollut epätoivoinen taistelu. Mutta oliko tämä
pimeys toivorikkaampi?
Silloin se olisi ollut hänen mielestään vallankumous. Silloin hän
kenties itsekin olisi vielä vyöttänyt miekan kupeelleen.
Jos koko kansa nousi, niin kuka voi silloin jäädä istumaan? Jos sen
kerran täytyi tapahtua, jos isänmaan onni ja maine vaati sitä, niin
eteenpäin sitten kaikki jumalan nimeen! Kerranhan kaikkien tuli kuolla.
Miksi ei sitten yhtä hyvin voinut kuolla kunnialla?
Mutta ellei mikään todellinen vallankumous ollut mahdollinen, niin
miksi sitten leikkiä vallankumousta? Sitä ei parooni Manfelt voinut
mitenkään käsittää.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään
leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä
vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella
ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman
verenvuodatusta?
Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa. Minkälainen
oli sen aamu oleva? Syntyikö siellä jotakin pyhää? Oliko kansojen päivä
koittamassa?
Miljoonat aivot työskentelivät tuon yön pimeydessä. Miljoonat ja taas
miljoonat ajatukset risteilivät tuon synkän ja tähdettömän
taivaankannen alla. Nekö kävivät sotaa keskenään? Sekö oli oleva
tulevaisuuden vallankumous?
Silloin ei häntä tarvittu enää. Silloin hän voi mennä rauhassa levolle.
Mitä jos kaikki nuo lukemattomat ajatukset olisivat vapaita, varmoja ja
itsetietoisia? Mitä jos jokaisen niiden takana seisoisi yksilö, joka
tuntisi voimansa ja tarkoitusperänsä? Mitä jos ne kerran päättäisivät
olla tottelematta niitä, jotka käskivät?
Silloin ei olisi mitään järjestysvaltaa enää. Silloin ei olisi mitään
valtakunnan sotajoukkoja maalla eikä merellä. Silloin menisivät tyhjiin
kaikki linnat ja valtaistuimet eikä jäisi jälelle muuta esivaltaa enää
kuin jumalan kirkas päivä, joka paistaisi päälle vapaiden ihmisten
ensimmäisen luomisen aamun ihanuudessa.
Vanha parooni värisi.
Hän sulki ikkunan nopeasti ja rupesi riisuutumaan. Oli vaarallista
tuijottaa tuohon yöhön. Huumaavat harha-opit piilivät sen syvässä
pimeydessä. Eikö marssinut siellä ainoastaan poliittinen vallankumous?
Astuiko sen takana anarkismi ja nihilismi?
Vanha parooni Manfelt ei ollut koskaan ollut mikään leimuava
isänmaanystävä eikä koskaan millään merkillisemmällä tavalla kansansa
kohtaloihin vaikuttanut. Hän oli ollut nuorena iloinen upseeri,
vanhempana suuri vivööri ja elostelija. Se isänmaanrakkaus, mikä
hänellä epäilemättä oli, samoin kuin koko hänen muukin
maailmankatsomuksensa, oli aina ollut vain jotakin ylimalkaista ja
pintapuolista, sivistyneen miehen tavallista kiintymystä vapaampiin
yhteiskunta-oloihin ja kunnioitusta omaa entisyyttään sekä sukunsa
traditsioneja kohtaan. Isänmaa ei ollut koskaan astunut hedelmöittävänä
valtana hänen sydämeensä. Se ei ollut koskaan tarvinnut häntä, yhtä
vähän kuin hän sitä.
Nyt hän tunsi tarvitsevansa.
Hän ei tahtonut olla yksin tässä yössä. Hän tahtoi kuulua johonkin
itseään suurempaan ja korkeampaan yhteyteen. Ja hän haki esille
Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja rupesi niitä vesissä silmin
vuoteellaan puoli-ääneen deklamoimaan.
Kynttilä liekutti yöpöydällä. Vanhan paroonin silmät painuivat umpeen.
Hän uneksi. Hän näki unta Napoleonista. Hän näki keisarin ratsastavan
valkealla orhillaan, näki Austerlitzin aamun koittavan ja trikolorin
liehuvan valtamerestä niin valtamereen. Mutta hän näki myös vanhan
kaartin kaatuvan paikalleen ja kaartin takana kansan, miehiä, vaimoja,
lapsia, kaikki riveissä, kaikki laulaen, kaikki saman suuren, surmaa ja
elämää antavan tunteen elähyttäminä:
»Amour sacré de la Patrie,
conduis, soutiens nos bras vengeurs.
Liberté! Liberté chérie,
combats avec tes defenseurs!----»


35.

Jaana kulki nämä päivät kuin kuumeessa. Se oli siis vihdoinkin saapunut
tuo suuri hetki. Hänenkin kylpylaitoksensa oli päälakkokomitean
käskystä suljettu. Kukaan ei saanut tehdä työtä tänä kansan pyhän
tahdon viikkona, jona vuosituhansien vääryydet kostettaisiin.
Suutari kuului kansalliskaartiin ja oli plutoonanpäällikkö. Hänen
vaimonsa, joka oli erään hyvin tärkeän keskustoimikunnan jäsen, oli
lähetetty ylimääräisellä junalla maaseudulle. Jaanalla ei ollut mitään
luottamustointa. Kuitenkin hän oli kirjoittautunut Punaisen ristin
jäseneksi.
Mutta sen hän oli tehnyt vain paremman puutteessa ja koska kaikki
muutkin tekivät niin. Hän odotti. Eihän tämä vielä ollut kuin alkua.
Missä olivat giljotinit ja hirsipuut?
Jaana kuuli, että poliisi oli pantu viralta. Se oli hänen mielestään
aivan luonnollista. Mutta miksi ei heti erotettu kaikkia virkakuntia?
Miksi mitään esivaltaa enää?
Hän oli itse mielellään antanut roponsa yhteiseen lakkokassaan. Mutta
hän ei vaan voinut ymmärtää, miksi tarvittiin enää mitään yleisiä
rahankeräyksiä. Miksi ei pankkeja ryöstetty? Miksi ei heti tehty
yleistä tasajakoa?
Kuitenkin hän eli päivänsä riemuitsevassa juhlatunnelmassa.
Hänestä tuntui kuin olisi koko maailma nyt ottanut hänen asiansa
ajaakseen, kuin hän itse olisi ollut koko tämän suuren ja valtavan
liikkeen keskipiste. Kun hän kuuli, että junat ja laivat olivat
köyhälistön käskettävissä, hän iloitsi siitä aivan kuin ne olisivat
olleet hänen käsissään. Kun hän sai tietää, että kansa oli miehittänyt
poliisikamarin, oli hänestä kuin hän itse olisi istunut sen pöydän
takana ja jakanut määräyksiä, joita kadunkulmiin naulattiin. Hän
pukeutui punaiseen, röijy hänellä oli itsellään ja hameen hän sai
lainaksi eräältä ystävättäreltään. Hän liikkui päivät päästään
Rautatien-torilla, kuunteli kiihoittavien kansanpuhujien sanoja ja
odotti joka hetki ensimmäistä tuliluikkua tuprahtavaksi.
Eräänä aamuna puhui suutari. Jaana oli tunkeutunut aivan puhujalavan
läheisyyteen. Suutari pauhasi sorrosta ja herrojen väkivallasta. Äkkiä
katkesi häneltä ajatuksen juoksu ja hän jäi avuttomana eteensä
tuijottamaan.
Silloin sattuivat hänen silmänsä Jaanaan.
--Tuossakin seisoo yksi väkivallan uhri, hän huusi.
Hän osoitti Jaanaa sormellaan ja kertoi parilla sanalla hänen
onnettomuutensa. Kaikki katsoivat Jaanaan. Tämä oli karahtanut
tulipunaiseksi. Häntä hävetti niin, ettei hän tahtonut voida pysyä
paikoillaan. Kuinka suutari saattoikaan? Miksi ei häneltä ensin
kysytty, tahtoiko hän onnettomuuksineen tulla yleisen huomion
esineeksi?
Mutta suutari oli taas päässyt alkuun ja jatkoi kasvavalla intohimolla
puhettaan. Hän puhui marttyyreistä. Silloin kohosi Jaanan pää.
Epäilemättä oli hänkin marttyyri. Se ei ollut mikään häpeä, jonka
tähden tarvitsi punastua. Kunnia se oli, suurin mikä voi ihmisen osaksi
tulla. Marttyyrit valmistivat tietä tuhansille.
Hän tunsi, että kivi putosi hänen sydämeltään.
Ennen aavistamaton valkeus täytti hänet. Hän ei ollut siis turhaan
kärsinyt, hänenkin huolensa ja huokauksensa olivat siis osana siinä
pilvenpiirtävässä tuskan vuoressa, joka nyt vyöryisi maailman mahtavien
päiden ylitse. Miksi ei hän ollut enempi kärsinyt? Sitä suurempana
olisi kostonpäivä nyt koittava hänelle.
Ja Jaana meni sinä iltana kotiinsa silmät säkenöivinä ja povi paisuvana
uusien surujen ja itkujen hämärästä ikävöimisestä. Kaikki hän tahtoi
kestää, kaikki kärsiä, jos se jollakin tavalla voisi olla onneksi
kansan tuomiopäivälle ja tulevaisen vanhurskaalle vihalle.
Eräs seppä, johon hän Rautatien-torilla oli tutustunut, saattoi häntä.
He istuivat yhdessä ja pakinoivat innostuneina myöhään yöhön. Seppä
oli, samoin kuin Jaana tietämättään, anarkisti. Heidän tuumansa kävivät
yhteen ja kun heidän vihdoin piti puoli-yön aikana erota, he löivät
lujasti ja toverillisesti kättä toisilleen.
--Huomenna siis, sanoi seppä.
--Huomenna, sanoi Jaana.
Mutta samalla muisti seppä, ettei hänellä oikeastaan enää mitään
majapaikkaa ollutkaan. Juuri vähän ennen lakkoviikon alkamista olivat
pomot hänet kortteeristaan karkoittaneet, sillä kekseliäällä
perustelulla muka, ettei hän ollut maksanut asuntovuokraansa. Kun pomot
taas jollakin toisella yhtä rikkiviisaalla tekosyyllä olivat hänet
konepajasta jo aikoja sitten erottaneet, ei hän ollut tullut
vuokranneeksi uuttakaan asuntoa, vaan oli viettänyt yön siellä, toisen
täällä, tullen etupäässä toimeen vain omien suurten ajatustensa
antimilla.
--Täytyy kärsiä vakaumuksensa tähden, sanoi seppä.
Se oli Jaanan mielestä kerrassaan sankarillista ja hän tarjosi heti
sepälle yösijan omassa kamarissaan.
Seuraavana päivänä sanottiin, että lakon tuli päättyä. Se oli Jaanan
mielestä tuiki käsittämätöntä. Päättyä? Miksi? Kaikkihan oli vasta
alussa.
Sanottiin, että herrat olivat saaneet eräitä lakeja ja oikeuksia. Ne
eivät Jaanaa liikuttaneet. Eihän proletariaatti ollut vielä saanut
mitään. Oliko katkaistu kaulaa vielä yhdeltäkään möhömahalta?
Seppä selitti hänelle, että herrat olivat pettäneet kansan asian.
Lakkoa oli jatkettava. Kukaan ei saanut mennä työhön.
--Minä en ainakaan mene, hän sanoi.
--Enkä minä, vakuutti Jaana.
--Yksimielisyys on proletariaatin voima, selitti seppä. Mutta onko
sinulla jotakin suuhun pantavata?
Jaana haki esiin, mitä hänellä oli. Seppä söi hyvällä ruokahalulla.
--Ei sinulla ryyppyä ole? hän kysyi.
Ei ollut Jaanalla.
Se oli suuri vahinko sepän mielestä. Ryyppy olisi ikäänkuin kirkastanut
luontoa ja lisännyt heidän toverillista mielialaansa.
--Herrat ovat sulkeneet kapakat, hän sanoi, ettei proletariaatti tulisi
tietoisuuteen omasta voimastaan.
He lähtivät molemmat yhdessä kävelemään. He näkivät senaatintorilla
jaettavan joitakin lappuja joita vallasväki riemuiten näytteli
toisilleen. He näkivät vanhojen herrojen itkevän ilosta ja nuorten
poikien huutavan ja hurraavan kadunkulmissa.
Sanottiin, että Suomi oli saanut takaisin valtiollisen itsenäisyytensä.
Mitä se heitä liikutti? He eivät tunteneet asemansa vähääkään entisestä
parantuneen.
Torilla he tapasivat suutarin.
--Lakko täytyy nyt lopettaa, hän sanoi.
He eivät voineet uskoa korviaan.
--Se on keskuskomitean käsky, selitti suutari. Ja toisakseen, me olemme
saaneet kaikki, mikä tällä hetkellä on ollut mahdollista.
--Mitä me olemme saaneet?
Jaana ja seppä korottivat ääntään uhkaavasti.
--Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, selitti suutari. Äänestyslippu on
nyt se ase, jolla me tulemme maan valloittamaan.
Hän meni menojaan. Mutta Jaana ja seppä katsoivat toisiinsa
tyytymättöminä.
--Suutari on liitossa herrojen kanssa, sanoi seppä vihdoin.
--Hän ei ole mikään oikea toveri, lisäsi Jaana.
Unioninkadulla tuli maisteri Pouttu heitä vastaan. Hän tervehti
ystävällisesti.
--Me olemme voittaneet! hän huusi ohimennen.
Te olette voittaneet, ajatteli Jaana. Kuitenkaan hän ei sanonut sitä.
Mutta he päättivät sepän kanssa, ettei vallankumous saanut jäädä tähän.
Mikä oli onnistunut kerran, onnistuisi toisenkin kerran. Mutta silloin
ei ollut päästettävä herroja asioita sotkemaan.


36.

--Kaikki herrat helvettiin, sanoi seppä.
--Pää poikki ja jalat jokeen, paransi Jaana.
He kaksi tunsivat olevansa oikeita tovereita.
He olivat täysin yksimielisiä siitä menettelytavasta, jota oli
seurattava. Täytyi takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Kerran oli
heidänkin vuoronsa tuleva.
Seppä jäi sitten Jaanan luokse asumaan. He elivät niinkuin mies ja
vaimo.
Kumpikaan heistä ei mennyt työhön. Mutta Jaanalla oli säästöjä ja he
elivät jonkun aikaa molemmat niillä.
Seppä oli juoppo ja seuraa rakastava. Heidän kamarinsa tuli keskukseksi
monelle hengenheimoiselle vapaalle kansalaiselle, jotka eivät mitenkään
voineet taipua lainalaisen yhteiskunnan orjuuttaviin ja kaikkea pyhää
yksilöllisyyden tunnetta polkeviin ikeisiin. Jaana oli heidän kaikkien
kuningattarensa.
Täällä ei ollut orja kukaan. Täällä vallitsi vapaus, veljeys ja
tasa-arvoisuus. Kaikki oli yhteistä, niin Jaana kuin Jaanan rahat.
Elettiin niinkuin viimeisten päivien pyhät ja toivottiin tuhatvuotisen
valtakunnan suurta aamu-aurinkoa koittavaksi.
Oikeastaan heillä oli jo tuhatvuotinen valtakunta. Vahinko vaan, että
se loppui samalla kuin Jaanan kassa. Heille ei jäänyt silloin elääkseen
muuta kuin heidän oma suuri ajatuksensa, joka yhdisti heitä: tavaran
tasaaminen.
Silläkin voi elää jonkun aikaa.
Mutta sitten sai järjestysvalta vihiä heistä, teki tutkimuksiaan, tuli
eräisiin tuloksiin ja otti kiinni yhdestä apajasta koko kumppaniston.
Jaana pääsi pian takaisin vapaalle jalalle. Häntä vastaan ei mitään
erikoisemmin raskauttavaa ilmestynyt. Toiset eivät olleet yhtä
onnellisia ja jäivät edelleen niiden lujien lukkojen taakse, jotka
poroporvarillinen yhteiskunta on keksinyt kaikkien todella vapaiden
yksilöiden kiusaksi ja kauhistukseksi.
Jaana oli siis jälleen puilla paljailla. Hän sai kuitenkin paikan
eräässä pienessä saunapahaisessa laitakaupungilla.


37.

Jaana eli nyt täydellistä henkistä kaksoiselämää.
Vankina ollessa olivat syvyyden lähteet läikähtäneet hänen sydämessään
ja hän oli jälleen löytänyt lohdutuksen isiensä ja äitiensä uskonnosta.
Mutta vankilan ulkopuolella kohtasi taas ajan kapinoitseva henki hänet,
tarttui hänen tukkaansa ja pudisti, niin että hänen täytyi mennä
myrskyn mukana ja seurata sitä hapset hajallaan.
Toisin päivin hän puki itsensä mustiin, toisin punaiseen.
Kun hänellä oli mustat päivänsä ja yönsä, hän luki raamattua, itki,
kävi kirkossa, oli suurimman epätoivon partaalla, kunnes rauhan
palmumetsät hiljaa alkoivat humista hänen korvissaan. Silloin hän
voi myös joskus illalla ilmestyä vielä entisen opettajattarensa
Signe-neidin luo, joka ei enää neiti ollutkaan, vaan maisteri Poutun
onnellinen vaimo. Täällä hän tahtoi puhua talon emännän kanssa
iankaikkisuuden asioista, istui usein myöhään yöhön ja lähti kyynel
silmänurkassa, kiitellen ja kostellen ihmisten laupeutta ynnä sen Isän
hyvyyttä, joka asui heidän omissatunnoissaan.
Punaisina päivinään hän näki verta. Silloin hän vietti hurjaa ja
epäsiveellistä elämää, seurusteli vain yhteiskunnan pohjakerrosten
kanssa ja takoi heidän kanssaan monta rohkeata ja mielenvikaista
suunnitelmaa lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen hävittämiseksi.
Silloin hän uneksi vain vallankumousta, silloin pyörivät vain pääkallot
hänen sielunsa silmien edessä, talot olivat hänelle vain sopivia
painoja dynamiittipanosten päällä ja lyhtypatsaat hirsipuita. Silloin
hän myös joskus ilmestyi tuttavansa suutarin perheeseen ja tahtoi
keskustella siitä, mikä hänen mielessään paloi sammumattomana kalkkina.
Suutarista oli tullut tyyni sosialisti, samoin hänen vaimostaan. Joskus
he voivat vielä innostua Jaanan kanssa vallankumouksesta, mutta
mieluummin he puhuivat jostakin muusta. Vaimo, joka oli Jaanan
kasvinkumppali, sai silloin tällöin tietoja kotipuolestaan. Täällä sai
Jaana kuulla, että kauppias Luikarinen oli palannut vankeudesta ja että
koko Lentuan kylä oli nimellisesti liittynyt sosialidemokraattiseen
puoluejärjestöön. Kerrottiinpa vielä, että siellä puuhattiin
osuuskauppaakin. Mutta muuten olivat lentualaiset kaikki asestettuja
anarkisteja eikä kauppias Luikarinen uskaltanut enää liikkua illoin
ulkona, sen jälkeen kuin häntä vastaan eräänä pimeänä syys-yönä oli
tehty epäonnistunut murhayritys.
Jaana kuunteli ahnaasti näitä tietoja. Hänellä oli monta tuttavaa
Punaisessa kaartissa, vaikka hän itse ei ollut koskaan tullut sen
naiskomppaniaan kirjoittautuneeksi.
Muuten hän lähti aina sangen tyytymättömänä suutarin perheen luota. Sen
mieto vallankumouksellisuus ei miellyttänyt häntä. Hän olisi tahtonut
seurustella jakopiinien ja sansculottien kera, tehdä Marat'n ja
Robespierren sankaritöitä. Samoin, vaikka ei yhtä selvästi, hän tunsi
myös mustina päivinään kaipaavansa jotakin muuta kuin sitä haaleata
uskonnollisuutta ja ihmis-ystävyyttä, jota hänelle maisteri Poutun
perheessä tarjottiin. Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumalaa hän
kaipasi, kuluttavaa kuin tuli ja kiivasta kuin jalopeura. Hän halasi
rikkoa toden teolla, mutta myöskin tulla toden teolla rangaistuksi.
Häntä ei miellyttänyt tämä penseä kaksinaisuus. Hän olisi tahtonut
paljon jyrkempää ja leimuavampaa kaksinaisuutta. Kapinan, uhman ja
syyllisyyden veriruskeita ruusuja hän ikävöi, mutta tuta myöskin kaikki
katumuksen ja itsekidutuksen skorpionit ihossaan.
Ja sitten hän tahtoi, että lumivalkeat siivet kasvaisivat hänen
selkäänsä ja hän leijailisi kautta ilman suoraan jehovan seitsemännen
taivaan ihanuuteen.
Hän tahtoi sanalla sanoen oikeata taivasta ja oikeata helvettiä, juuri
sellaisia, joiksi juutalaisten jumala ne oli luonut, eikä mitään niiden
väärennettyjä, väljähtyneitä ja laimistuneita välimuotoja. Ja hän
toivoi, että hän saisi esimaun niistä molemmista jo ennen kuolemaansa.
Kerran oli hänellä punainen päivänsä.
Tykit jyrisivät Viaporissa. Sanottiin, että proletariaatin hetki oli
tullut.
Jaana ei sitä uskonut enää. Kuitenkin sykki hänen sydämensä kiivaasti,
kun hän kuuli, että Punakaarti oli kutsuttu lippujensa alle.
Hän seisoi varhaisena aamuna Tähtitornin mäellä tiheässä
kansanjoukossa. Päivä paistoi päälle peilityynten vetten ja salmien,
joiden kahden puolen valkeat savupilvet tuprahtelivat. Luonnossa
vallitsi syvä hiljaisuus. Päälinnoituksen temppelien kupoolit
kimmelsivät pilvettömän taivaan alla, jonka laelta keskikesän nouseva
aurinko säteili ruhtinaallisena yli ystävien ja vihollisten. Silloin
tällöin putosi tykinluoti viheriöitsevien saarten väliin, jotka
keinuivat kuvastavassa vedessä niinkuin kukitetut laivat taikka pitkät,
lehtipurjeiset kirkkoveneet Suomen suurilla järvenselillä. Jokainen
luoti, joka upposi ulapalle, pystytti haudalleen huimaavan korkean ja
kapean vesipatsaan. Jaanasta oli ensin kuin olisivat lapset käyneet
leikkisotaa taikka iloinen talkooväki puhaltanut poskistaan summattoman
suuria tupakkakiehkuroita.
Mutta yhtämittainen jyrinä ilmassa täytti pian hänen sielunsa pyhällä
vavistuksella. Jumalan lapset siellä kävivät sotaa, kuolon viikatemies
siellä teki korjuutaan. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut
korkeampien voimien ympäröimänä, vaistomaisesti hän risti kätensä ja
rukoili äänettömästi itsekseen: »Isä meidän, joka olet taivaassa.»
Kansanjoukko hänen ympärillään seisoi mykkänä kuin kirkkomäellä. Tämä
näky vaikutti heihin kuin jumalanpalvelus. Täytyi olla hyvin hiljaa,
ettei häiritsisi sitä.
Mutta illalla muutti maisema luontoaan. Taivas oli pilvessä,
teräsharmaat aallot löivät raskaasti rantamiin. Oli ilmestynyt ulapalle
suuria sotalaivoja, joiden sivut välkkyivät väkevässä, sinertävässä
valossa, jyristen ja salamoiden synkän pilven alta kohti kapinoitsevaa
linnoitusta. Silloin loimottivat myös Jaanan silmät Tähtitornin mäellä.
Ahnaasti, suu puoli-avoinna ja sieraimet levällään hän tuijotti tuohon
häikäisevään valoviivaan, sininen tuli tunki hänen aivoihinsa ja oli
kuin olisivat aavat aallot ja pitkät pilvenrannat yhtyneet hänen
ylitsensä suureksi, kumisevaksi tyhjyydeksi, jossa pimeys oli syvyyden
päällä, mutta jumalan henki jyrisi autioiden vetten päältä: »Tulkoon
valkeus.»
Mutta valkeus ei tullutkaan.
Sanottiin seuraavana päivänä, että kapina oli kukistettu. Sitäkään ei
Jaana uskonut enää. Hän eli yhtämittaisessa haltioitumisen tilassa eikä
tiennyt enää itsekään, mikä hänen mielestään oli mahdollista, mikä
mahdotonta.
Sinä päivänä hän kuitenkin puki itsensä mustiin. Illalla hän istui
yksin kotonaan ja luki raamattua. Hänen eteensä sattui ensimmäisen
Mooseksen kirjan kuudes luku.
»Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä
ja siittivät tyttäriä;
niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat
emänniksensä kaikesta kuin he valitsivat.
Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhtelemaan ihmistä (sanan
kautta) iankaikkisesti, sillä hän on liha; sentähden olkoon hänelle
aikaa sata ja kaksikymmentä ajastaikaa. Siihen aikaan olivat sankarit
maan päällä; ja myös sitte kuin Jumalan pojat makasivat ihmisten
tytärten kanssa ja he olivat siittäneet heille lapsia: nämä olivat
valtiaat, ne muinen kuuluisat miehet.»------
Jaanan silmät loistivat kummallisesti.
Miksi ei ollut enää se aika? Miksi eivät Jumalan pojat enää tulleet
ihmisten tytärten luo?
Hän sulki kirjan ja rupesi hitaasti riisuutumaan. Mutta hänen poskensa
hehkuivat hekkumallisella punalla ja hänen sydänalaansa viilsi niinkuin
olisi tulinen rauta ratkonut hänen sisälmyksiään.
Jaanan asunto oli tähän aikaan eräässä laitakaupungin talon
matalakattoisessa vinttikerroksessa.
Huonekaluston muodosti pääasiallisesti sänky, mutta se olikin sitä
tilavampi, mahtavampi ja silmiinpistävämpi. Sängyn vastakkaisella
seinällä oli suuri peili, jonka edessä hänen oli tapana iltatoalettinsa
suorittaa.
Tällä kertaa hän teki sen tavallista perinpohjaisemmin.
Vaatekappale vaatekappaleelta paljastui hänen valkea, synnillinen
ihonsa, kunnes hän seisoi kokonaan alastomana. Hän peilaili itseään,
kääntelihe, keikisteli, ojensi käsivartensa ilmaan, hymyili, ihastelihe
ja astui askeleen eteenpäin. Taas hän astui toisen taaksepäin, pani
käsivartensa niskaan, keinutteli lanteitaan, punnitsi rintojaan ja
huomasi ne täysipainoisiksi. Hetki hetken perästä kului eikä Jaana
muistanut levolle menoaan.
Huone valkeni vähitellen. Nouseva aurinko, jonka kultaiset säteet
sattuivat tähänkin tomuiseen vinnin-ikkunaan, tapasi hänet vielä
seisomasta kuvastimensa edessä ja omaa aistillista kauneuttaan
imehtimästä.


38.

Seuraavana päivänä hän pukeutui jälleen punaiseen.
Hän seisoi erään torin varrella ja näki väkijoukon estävän
raitiotie-vaunun kulkemasta. Hän näki kunnallisen suojakaartin
marssivan esiin aseet kädessä, kivien lentelevän, revolverien paukkuvan
ja punakaartilaisten vastaavan tuleen.
Äkkiä huudettiin jostakin:
--Pois tieltä!
Jaana kurotti ahnaasti kaulaansa katukäytävältä. Hän näki syöksyvän
esiin kymmenkunnan kivääreillä varustettua miestä, pysähtyvän,
tähtäävän ja laukaisevan. Eräitä kunnalliskaartilaisia kaatui. Kansa
puhkesi riemuhuutoihin.
--Pois tieltä! Meidän pojat ampuu.
Jaanakin huusi muiden mukana. Hän tuskin huomasi sitä itse. Hänen
sieraimensa olivat laajentuneet huppeloivan hurmeen hajusta, maassa
makaavien ruumiiden näky tenhosi hänen silmiään. Hän unohti, missä hän
oli ja kuka hän oli, hän kuuli vain ympärillään paukkuvat laukaukset ja
ymmärsi, että tässä tehtiin kuolemaa, että proletariaatin päivä oli
koittanut ja tullut koston hetki veripurppurainen.
Uusi yhteislaukaus. Lisää kaatuneita ja haavoitettuja.
Kunnalliskaarti hajosi. Kiväärimiehet tekivät kokokäännöksen ja
katosivat.
Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen
herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta
tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli
kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut.
Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää
tätä. Koko tapaus oli hänestä niin järjetön, niin typerä, niin
mielenvikainen, ettei sille ollut vertaa kansojen historiassa.
Taistelivatko nyt Suomen kansalaiset keskenään? Nyt kun kaikki kerran
oli saavutettu? Nyt kun Suomi oli saanut takaisin lainalaisen
vapautensa ja ikivanhan itsenäisyytensä? Miksi nyt juuri panna kaikki
alttiiksi? Miksi nyt juuri sekoittua Venäjän valtakunnan keskinäisiin
kapinakysymyksiin? Eivätkö nuo ihmiset tienneet, että hallituksen
sotajoukot olivat voittaneet ja että kaksipäinen kotkalippu jälleen
liehui Viaporissa? Tahtoivatko he vartavasten valmistaa Venäjän
armeijoille tilaisuuden tunkeutua rautaisena kiilana Suomen vasta
toipuvaan yhteiskuntaruumiiseen?
Äkkiä hänen silmänsä pimenivät. Hänen sydäntään vihlaisi niin, että
hänen täytyi nopeasti painaa sitä kädellään.
Hän näki jotakin kuulumatonta.
Ruumiita hän oli nähnyt ennen, laukauksia hän oli kuullut ennen,
seisonut sodassa hän oli ja katsonut silmiin kuolemaa. Mutta nyt näki
hän jotakin, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt eikä edes unissaan
voinut uskoa mahdolliseksi.
Hän näki nuoren, pitkä-palmikkoisen naisen hyppelevän kadulla ja
potkivan kuolleita, maassa makaavia kunnalliskaartilaisia kasvoihin.
Se oli Jaana. Hän ei ollut voinut hillitä itseään enempää. Hän oli
hullaantunut veren ja ruudin hajusta, koston hekkuma oli hänet
haltioittanut, hän hyppeli, hän tanssi höyryävien ruumiiden kesken ja
potki niitä kasvoihin, rintaan, kaikkialle, huutaen, huitoen, leimuten
kuin lieska punaisessa puvussaan.
Oli jotakin niin peljättävää, jotakin niin alkuaikaista ja
metsänpetomaista tässä näyssä, että vanha parooni Manfelt horjahti ja
tapasi avuttomana käsillään ilmaa. Hänestä oli kuin olisi hän nähnyt
silmiensä edessä ilmi elävänä itse Baabelin porton ja lohikäärmeen,
joka karkeloi riemuitsevaa kuolemantanssiaan tomuksi menevän maailman
raunioilla.
Mutta tuo pitkä palmikko, joka häilyi ilmassa? Eikö hän ollut nähnyt
ennen sitä?
Välkähdys välkähdykseltä muistui hänen mieleensä synkän suvun tarina,
sen, jonka kohtalon ikuiset vallat olivat säätäneet käymään
vääjäämättömään perikatoon. Eikö hän ollut nähnyt tuota naista kerran
ennen eräässä laitakaupungin pahamaineisessa talossa, nuorena, arkana,
säikkyvänä kuin hirvi? Eikö se ollut sama palmikko, joka oli laahannut
maassa pitkin katua, silloin kun rääkätty nainen oli väkivaltaisesti
viety väärän esivallan korjuuseen? Eikö tuo sama nainen ollut sitten
pessyt ja hieronut häntä, istunut hänen talossaan, saanut osakseen
siellä pelkkää hyvyyttä sekä hänen että hänen tyttärensä puolelta?
Hänkö nyt tanssi ruumiiden keskellä, viimeisen päivän vimmassaan,
riemuitsevana, voitollisena? Olivatko kaikki taivaan kynttilät
sammuneet ja auenneet syvyyden lähteet, purkaen punaisesta kidastaan
ennen tuntemattomia hirviöitä ja liskoeläimiä?
Mutta päivä paistoi keskikesän pilvettömältä taivaalta. Luonto ei ollut
muuttanut muotoaan.
Siis oli ihminen itse muuttunut? Ja vanha parooni Manfelt kaatui
paikalleen.
Hän oli saanut halvauksen, mutta hän eli vielä. Tytär puhkesi
epätoivoiseen valitukseen.
--Isä kuolee! hän huusi. Apua! Apua!
Kukaan ei auttanut heitä ympärillä. Syvät rivit seisoivat synkkinä ja
äänettöminä. Kuului joukosta vain joku karkea kiroussana.
--Lahtari p----le! lisäsi toinen. Auttakoon itseään!
Parooni Manfelt kuuli, mitä sanottiin. Hän avasi silmänsä ja katsoi
suurella, surullisella silmäyksellä tytärtään. Hänestä oli kuin olisi
koko tämä kansa ollut tuomittu perikatoon. Eikö se ollut itse
heimonhengetär, joka tanssi teolla, raakana, punaisena, riihattomana,
iloiten irtipääsystään, polkien kantapäänsä alle kukistuvan
kultuuri-yhteiskunnan muodot, tavat ja siveyslait?
Hän tunsi, että hänen hetkensä oli tullut. Ja hän sulki silmänsä
jälleen ja painoi valkean päänsä kovaan katukiveen.
Jaana ei karkeloinut enää. Hän oli äkkiä pysähtynyt, tullut tuntoihinsa
ja hiipinyt pois raukeana, hiljaisena ja hervottomana.
Huudettiin:
--Kasakat tulevat!
Kansanjoukko hajosi kuin karja kaikkiin ilmansuuntiin.


39.

Jaana meni nyt nopeasti alaspäin.
Hänen vastustusvoimansa oli murtunut. Oli kuin olisi hänessä mennyt
rikki jotakin. Hän puutui kuin puuksi vähitellen, vajosi
välinpitämättömään, typerään tylsyyteen, jossa eivät mitkään
yksilölliset ajatukset ja tunteet enää menestyneet.
Näön vuoksi palveli hän vielä saunapahaisessaan.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Jaana Rönty - 8
  • Parts
  • Jaana Rönty - 1
    Total number of words is 3605
    Total number of unique words is 1794
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    35.0 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 2
    Total number of words is 3496
    Total number of unique words is 1747
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.2 of words are in the 5000 most common words
    37.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 3
    Total number of words is 3527
    Total number of unique words is 1965
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 4
    Total number of words is 3492
    Total number of unique words is 1905
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    30.2 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 5
    Total number of words is 3584
    Total number of unique words is 1810
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 6
    Total number of words is 3333
    Total number of unique words is 1837
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 7
    Total number of words is 3457
    Total number of unique words is 1838
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Jaana Rönty - 8
    Total number of words is 547
    Total number of unique words is 346
    31.1 of words are in the 2000 most common words
    38.0 of words are in the 5000 most common words
    41.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.