Jaana Rönty - 2

olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle
jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän
kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä
hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi
silmillään.
Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se
näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan.
Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin
mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja
kauniimmassa valaistuksessa.
Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha
herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä
sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut
pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta
määrättyä perikatoaan.
--Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.


7.

Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen
pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen
mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle.
Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien
laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja
siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.
Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden
välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta
auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli
niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei
juolahtanut mieleen sitä nureksia.
Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut
kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja
sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat
synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa
riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.
Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin
helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään.
Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja
voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten,
kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja
kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen
akkunoiden.
Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton
riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.
Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä
muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään.
Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös
suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen
edessä.
Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat
epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla
osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen
kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt
koettelemusta.
Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet
korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden.
Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan
muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta
viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä.
Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt
häntä pahasta.
Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu
hänelle kimmeltänyt.
Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja
teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt
viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja,
paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli
hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut,
vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja
pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.
Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva
aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö
Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan
suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.


8.

Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja
katsoi kuulijaansa.
Hän huomasi, että vanha herra nukkui.
Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään
ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.
Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi
nähneensä merkillistä unta.
Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset
lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.
Häntä paleli.
--Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?
Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei
toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.
Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan
levottomasti.
--Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.
--Mitä niin? kysyi vanha herra hajamielisesti.
--Että minä pääsisin pois täältä.
--Se on totta se.
Rouva olikin keittiössä. Jaana kuuli heidän haastelevan keskenään.
Rouvan ääni kuului alussa äkeältä ja vihaiselta. Mutta sitten tuntui
hän lauhtuvan kerrassaan, niijailevan, kostelevan ja kiittelevän.
Jaana pilkisti ovenraosta ja näki vanhan herran antavan rahaa hänelle.
Vanha herra meni. Rouva saattoi hänet ulos. Hänen kielensä kuului vielä
laulavan niinkuin voideltu eteisessä.
--Kelvoton! hän huusi Jaanalle heti sisälle palattuaan ja riipoitti
tämän käsipuolesta keittiöön. Tiedäkin, että se oli hyvin korkea herra
ja kukaties mitä saattoi ajatella. Sellaisen, syötävä, häpeän teit.
--Pääsenkö minä pois sitten? kysyi Jaana itku kurkussa.
--Saat kaiketi minusta nähden mennä. Ala vaan laputtaa! Vai vienkö
tikulla ulos?
Hän meni ja paiskasi oven pauhinalla kiinni mennessään.
Jaana jäi neuvottomana keittiöön. Missä hänen vaatteensa olivat? Eihän
hän miten voinut tässä pyhäkoltussa lähteä pitkin katuja juoksemaan.
Hän ei voinut muuta kuin istua nöyrästi jälleen halko-arkun kannelle
odottamaan. Kaksikymmenmarkkastaan hän yhä puristi lujasti oikeassa
kourassaan. Hyvä toki, ettei rouva ollut huomannut sitä ja ottanut sitä
pois häneltä.
Hän oli nyt jo niin paljon viisastunut, että hän tiesi rahan kelpaavan
tässä kaupungissa.
Ympäriltä huoneista kuului loilotusta ja pianonsoittoa. Nähtävästi ne
nuoret herrat eivät vielä olleet lähteneet.
--Ka, etkö sinä vielä ole mennyt?
Rouva ilmestyi keittiöön tarjotin kädessään.
--Enhän minä miten. Kun saisin ne omat ryökkyni...
--Ei niitä nyt kuka kerkiä sinulle hakemaan.
Jaana sai odottaa aamuhämäriin. Silloin ilmestyi rouva äkkiä hänen
eteensä ja löi lattialle vaatekimpun.
--Siinä on röökinän vaatteet.
Jaana pukeutui.
Mutta rouva näki, että Jaanalla oli jotakin toisessa kädessään.
Epäluulo heräsi hänessä.
--Paljonko se antoi sinulle? hän kysyi.
--Kuka niin?
--Sepähän herra?
--Mitä lie antanut.
--Näytä. Et suinkaan aio itse kaikkia pitää.
Jaana ei näyttänyt. Hän oli jo omassa puvussaan ja tunsi itsensä koko
joukon varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.
Rouva suuttui.
--No, en minä vielä tuollaista rosvonpenikkaa ole nähnyt.
--Saatatte itse rosvo olla. Köyhältä tytöltä kaikki veisitte.
Jaana otti nyyttinsä. Rouva avasi hänelle keittiön oven ja huusi:
--Siinä on viisi hirttä poikki.
Jaana meni. Portaat olivat korkeat ja jäätyneet.
Rouva pukkasi häntä kynnykseltä niskaan, niin että hän lankesi, syöksyi
päistikkaa alas ja tupsahti nokalleen lumihankeen.
Keittiön ovi rämähti kiinni hänen perästään. Jaana nousi kinoksesta,
pudisteli vaatteensa ja meni. Onni toki, ettei ollut selkä taittunut.
Se oli hänen ensimmäinen palveluspaikkansa.
Hän pääsi siitä muutamilla mustelmilla.


9.

Hän sai sitten toisiakin paikkoja. Yhdessä niistä hän oli lähes kaksi
vuotta.
Se oli suuri ylioppilas-puulaaki ja ruokapaikka, jossa oli kymmenen
huonetta ja monta piikaa. Työtä oli enemmän kuin tehdä jaksoi, mutta
palkka oli myös Jaanan mielestä ruhtinaallinen. Hän säästi kaikki,
minkä sai, ja ajatteli, että ne voisivat olla hyvään tarpeeseen, kun he
Heikin kanssa kerran rupeisivat kotia laittamaan.
Hän oli muutamia kertoja kirjoittanut Heikille. Ja Heikki oli
kirjoittanut hänelle. Heikin isä oli ruvennut syytingille ja he olivat
päättäneet viettää häitä niinkuin ensi syksynä. Mutta jo tänä keväänä
oli Jaanan tarkoitus palata kotipuoleensa.
Ruokarouva pyyteli turhaan häntä jäämään. Hän piti paljon Jaanasta ja
Jaana hänestä. Mutta eihän hänen miten sopinut jäädä. Kuultuaan että
Jaanalla oli sulhanen kotipuolessa, lakkasi rouvakin pyytelemästä.
Toiset tytöt jättivät kaikki raskaimmat työt hänen tehtävikseen.
--Kyllä se tuo maakarhu jaksaa, he sanoivat.
Herrat olivat hassuja täälläkin. Ylioppilaat tulivat usein myöhään
yöllä kotiin. Heillä oli kaikilla keittiön avaimet ja he pyrkivät aina
piikoja herättelemään.
Mutta kaupunkilaistytöt tahtoivat nukkua. He olivat kalpeat ja
väsyneet.
--Menkää te tuon maalaisen sänkyyn, he sanoivat.
He tulivatkin. Jaana potkasi niin, että luut kolisivat.
--Sillä on sulhanen, nauraa kihersivät toiset tytöt.
Vähitellen jättivät ylioppilaat hänet rauhaan. Levisi tieto, että Jaana
todellakin oli kihlattu morsian. Silloin tahtoivat kaikki häihin
päästä.
--Tulkaapahan jos tahdotte, täytyi Jaanan heille hymyillä. Taitaa olla
liian pitkä tie herroille.
--Tokko tuo on pitempi kuin Jaanallekaan?
He lupasivat kaikki tulla sulhaspojiksi. Sitäpaitsi päättivät ne
keskenään koota rahoja ja antaa Jaanalle hyvän huomenlahjan.
Yhtenä yönä sattui talossa merkillinen tapaus. Tuli keittiöön
naamioituja miehiä salalyhdyt käsissä. Piiat heräsivät ja luulivat
ensin, että ylioppilaat tahtoivat säikytellä heitä. Mutta miehet
vetivät heidät vuoteistaan, näyttivät revolveria ja tukkivat suuhun
likaisen nenäliinan. Sitten sidottiin heidät niin lujasti, että he
eivät voineet jäsentäkään liikuttaa.
Vasta monen tunnin perästä ilmestyi keittiöön muita ihmisiä, jotka
päästivät irti heidät. Sanottiin, että yhden ylioppilaan luona oli
ollut kotitarkastus.
--Ryöväreitä ne olivat, sanoi Jaana.
Hänelle selitettiin, mikä on kotitarkastus. Mutta hän ei ymmärtänyt.
Hän pysyi yhä siinä yksinkertaisessa mielipiteessään, että ne olivat
olleet ryöväreitä.
Asiasta piisasi paljon puhetta piikojen kesken. Yksi tiesi, että ne
olivat olleet mustan sotnijan väkeä. Hän oli itse sen kuullut
ylioppilailta.
Sitä ymmärsi Jaana vieläkin vähemmän.
Hän päätti kysyä itse herroilta. Herrat selittivät hänelle, että mustat
miehet olivat Venäjän hallituksen lähettiläitä, joita tämä käytti
erityisiin ja arkaluontoisiin tarkoituksiin.
Jaana nauroi ja arveli, että herrat pitivät häntä oppimatonta
pilkkanaan. Esivalta oli hänelle pyhä. Ei hän paljoa tiennyt, mutta
kuitenkin sen verran, että Venäjällä oli keisari ja ettei keisari
voinut käyttää sellaisia palvelijoita.
Kuitenkin oli hänen uteliaisuutensa herännyt.
Hän kyseli ja toiset tytöt kertoivat. Ne tiesivät paljon enemmän kuin
hän. Joskus kyseli hän myöskin rouvalta ja ylioppilailta.
Siten hän sai tietää paljon uusia asioita.
Mutta mitenkään hän ei vielä saanut päähänsä, että hän tuona mustien
miesten yönä todellakin olisi ollut ensimmäisen kerran elämässään
tekemisissä korkean esivallan kanssa.


10.

Jaanalla ei ollut monta tuttavaa Helsingissä.
Miestuttavia hänellä oikeastaan ei ollut kuin yksi. Sekin oli melkein
väkipakolla tuttavaksi pakkautunut.
Se pyöri aina siinä heidän talonsa läheisyydessä. Päivällä se
enimmäkseen käveli edestakaisin, mutta illalla se ilmestyi
porttikäytävään eikä paljon liikkunut siitä.
Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset
ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä
vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen
olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista
välittänyt.
Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.
Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein
katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä
ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.
Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen
mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin
hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.
Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta
ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu
kädessä.
--Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.
Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.
Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies
kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.
--Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.
--Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.
--Taitaa olla huono terveys teillä, sanoi Jaana.
--Lääkäri on määrännyt minut kävelemään.
Se sanoi sen niin veitikkamaisella äänellä, ettei Jaana ollenkaan
voinut uskoa häntä.
--Ei, mutta ihan totta? hän sanoi.
--Minulla on täällä virkatoimia, lausui mies vakavammin.
Nyt uskoi Jaana häntä vieläkin vähemmän.
Hän nauroi.
--Mitä virkatoimia teillä kadulla on?
--Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi
vastaan.
--Olkaa höperöimättä!
--Se on niinkuin minä sanon.
--Enpähän minä ole sitä nähnyt.
--Olenpahan minä.
--Mikä sen nimi on?
--Mikäs teidän nimenne on?
Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys.
--Mitä te sillä tiedolla tekisitte?
--Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?
Voihan tuon sanoakin, ajatteli Jaana. Eihän tuo nimi suussa kulu.
--Jaana minä olen, hän sanoi.
--No, se on juuri justiinsa sama nimi kuin minun morsiamellani.
--Ei ole.
--On varmasti. Totta minä sen tietänen, kun olen häntä tässä kaiken
kevättä katsellut.
--Mikäs sen sukunimi on?
--Sama kuin teidänkin.
Nyt huomasi Jaana, että mies laski leikkiä hänen kanssaan.
--Menkää matkoihinne!
--Kyllä mennään. Mutta saanko minä sitten huomenna tulla saattamaan?
Mies tuli huomennakin. Se oli Jaanan mielestä hyvin hävytöntä. Mutta
toisakseen oli mies hyvin siistin näköinen ja sukkela suustaan, joten
Jaana oli hänen seurastaan sekä huvitettu että imarreltu. He tulivat
pian hyviksi tuttaviksi.
Mies tahtoi tietää kaikellaista. Niinpä kysyi hän kerran, asuiko heillä
ylioppilaita.
--Kyllä asuu, sanoi Jaana.
--Mitä ne puhuvat?
Jaana nauroi.
--Puhuvat kaiketi ne, mitä sylki suuhun tuo.
--Puhuvatko ne teille paljon yleisistä asioista?
--Mistä?
--Sellaisista valtakunnan asioista. Kenraalikuvernööristä ja muusta.
--Haastelevat ne niistäkin, kun minä kysyn.
--Mitä ne haastelevat silloin?
Jaana kertoi. Hän oli sydämessään oikein ylpeä siitä, että hän tiesi
niin paljon ja että mies ei voinut pitää häntä aivan oppimattomana
maalaistollona. Mies kuunteli halukkaasti.
--Puhuvatko ne keisarista? hän kysyi.
--Eivät ne juuri siitä.
--Ehkä sentään?
--Saattavat joskus puhuakin.
--Mitä ne siitä puhuvat?
Jaana kertoi. Mies näytti hyvin tyytyväiseltä.
--Ovatko ne kaikki kotona? hän kysyi. Minä tarkoitan, täällä
kaupungissa.
--On niistä jo pari maalle matkustanut.
--Minne ne matkustivat?
--Minne lienevät kotipitäjiinsä.
--Milloin ne lähtivät?
--Tässä ne kevättalvella.
--Oliko niillä paljon papereita mukanaan?
--Saattoi olla papereitakin.
--Puhuivatko ne asevelvollisuudesta?
--Eivät ne asevelvollisuudesta puhuneet.
Mies osti Jaanalle makeisia ja lupasi viedä hänet sirkukseen ensi
sunnuntai-iltana. Jaana ei ollut koskaan ennen ollut sirkuksessa. Hän
oli kyllä kuullut toisten tyttöjen puhuvan siitä, mutta hänellä ei
ollut koskaan mielestänsä ollut liikoja rahoja siihen. Kuitenkin oli
hänen halunsa jo kauan palanut sinne.
Hän kiitti ja suostui.
Hänen oli pian lähdettävä kotipuoleen. Voisi hän nyt hiukan
huvitellakin. Olisipahan sitten jotakin Heikille kertomista.


11.

Jaana pyysi luvan rouvaltaan ja sai. Sunnuntai-iltana pani hän päälleen
parhaat vaatteensa lähteäkseen sirkukseen.
Jälleen muistui mummo hänen mieleensä. Mitä olisi mummo tästä sanonut?
Olisi ehkä syntinä pitänyt. Mutta eihän hänen itsensä tarvinnut
pilettiä maksaa. Oliko sitäpaitsi hänen syynsä, että hän oli nuori ja
että hänen teki mielensä huvitella?
Hän letitti palmikkonsa ja nakkasi hiukan kopeasti niskojaan. Hän oli
nyt oppinut ymmärtämään, että hänen tukkansa oli jotakin kaunista, jota
hänen ei tarvinnut hävetä ollenkaan. Ylioppilaat olivat jo kyllin usein
sitä hänelle selittäneet.
Jaana otti pienen pyöreän peilin taskustaan ja katsoi vielä, että
jakaus vaan oli tullut paikoilleen. Mahtoiko hän todellakin olla
kaunis? Joku ääni hänen sisällään sanoi niin. Samaa olivat herratkin
sanoneet, mutta ne aina laskivat leikkiä hänen kanssaan. Kuitenkin hän
olisi kovin mielellään tahtonut olla kaunis.
Hänen pukunsa ei ollut enää samallainen kuin se, jossa hän oli
ensimmäiset epävakaiset askeleensa pääkaupungin asfaltilla ottanut. Se
oli siisti ja muodinmukainen, uumenilla kiiltonahkainen vyö ja jaloissa
sievät kautokengät. Toisilla tytöillä oli kureliivitkin. Sellaisia ei
Jaana vielä ollut uskaltanut hankkia itselleen, yhtä vähän kuin hattua,
hansikkaita ja päivänvarjostinta. Mutta vaalea kevätjakku hänellä oli,
joka sopi niinkuin valettu hänelle, vaikka hän olikin sen jo käytettynä
ostanut eräältä palvelustytöltä kerrosta alempana. Sitäpaitsi hän oli
oppinut eräiden vaatekappaleiden käytön, jotka hänen kotiseudullaan
vielä kuuluivat miehisen sukupuolen yksinomaisiin etuoikeuksiin.
Pyöreä peili oli tällä kertaa liian pieni ja epämukava hänestä. Hän
haki pöytälaatikosta esiin toisen suuremman ja nelisnurkkaisen, joka
oli erään hänen toverinsa oma. Mutta siinä hän näytti mielestään niin
kauniilta, että hän ei mitenkään voinut olla omalle kuvalleen
hymyilemättä.
Hänen valkeat hampaansa välähtivät. Mutta samassa hän tuli hyvin
totiseksi.
Kolmesta suuresta helmasynnistä oli mummo häntä varoittanut: lihan
himosta, silmäin pyynnistä ja elämän koreudesta. Kahteen ensimmäiseen
tunsi Jaana itsensä vielä tuiki viattomaksi. Mutta kuinka oli kolmannen
laita? Eikö se jo nyt loistanut esiin tuolta hänen tummansinisten
silmiensä syvyydestä?
Jaana rypisti otsaansa ja paistoi vielä hetken särkeä itsensä kanssa.
Tämän ainoan kerran hän nyt kuitenkin menisi sirkukseen. Se saisi olla
myös hänen viimeisensä. Helluntaiksi hän olisi kotona ja kekrin
tienoilla he viettäisivät häitä Heikin kanssa.
Siitä asti hän ei koskaan eteenpäin ajatellut. Ainoa, minkä hän tiesi,
oli se, että hänestä tulisi majatalon emäntä kaukana pohjan perillä.
Tuskin hän enää koskaan näkisi pääkaupunkia.
--Tämän ainoan kerran, lausui hän itsekseen puoli-ääneen.
Sitten kiiruhti hän alas portaita ja astui katukäytävälle.
Ulkona oli lämmin kevät-ilta. Soitto kuului Kappelista. Jaanan askeleet
tuntuivat niin keveiltä, että hänen kengänkantansa pyrkivät aina
koholle maasta hypähtelemään. Hänen huulensa hymyilivät ja hänen
silmänsä sädehtivät. Että hän nyt todellakin oli matkalla sirkukseen!
Ja että hänellä todellakin oli oikea kavaljeeri, joka odotti häntä,
niinkuin mitäkin herrasmamsellia!
He olivat päättäneet tavata eräässä kadunkulmassa. Mutta nuori mies ei
ollutkaan siinä.
Jaana hämmästyi ensin, sillä hän oli ollut katsovinaan hyvin tarkkaan
kyökinkelloa. Olipa hän mielestään jo vähän myöhästynytkin.
No, hän tulee pian, ajatteli Jaana.
Mutta nuori mies ei tullutkaan. Jaana käveli, käveli ja pelkäsi, että
toinen kenties ei väenvilinässä häntä tuntisikaan. Hän asettui
sentähden katulyhdyn alle. Mutta siinä katsoivat kaikki häneen. Hän
siirtyi takaisin seinävierelle seisomaan.
Minuutit menivät, vierähti jo puolitunti. Jaana ei voinut ymmärtää
ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin
hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei
Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista.
Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista.
Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti
astioita pesemään.
Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla
mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo
ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan
kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.
Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti
kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä
jokaista ohikulkijata.
Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.
Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä.
Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella
niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla
oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään
herrasnaisia olleet.
Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti,
ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla
hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko
ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.
Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.
Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä
hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti
lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla
notkahtelemaan.
Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän
teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa
tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää
hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei
nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.
Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.
Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa
seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen
jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön
käsipuoleen.
--Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.
Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.
--Ilman vaan, hän änkytti.
--Da, da, sanoi konstaapeli ja puristi lujemmin Jaanaa käsipuolesta.
Lähdetäänpäs sitten.
Nyt tuli hätä jo Jaanalle.
--Minä odotan, hän sanoi kiireesti.
--Ketä?
Jaana mietti. Hän ei todellakaan tiennyt tuon nuoren miehen nimeä.
--Sulhastani, hän sanoi päättävästi.
Heti sen sanottuaan hän katui. Eihän se totta ollut. Mutta hän oli
hämärästi aavistanut, ettei tuttava tässä tuokiotilassa ollut oikein
riittävä nimitys.
--Nietu, sanoi konstaapeli. Ei tuollaisella tytöllä sulhasta ole.
--On, väitti Jaana ja koetti tempaista irti käsivartensa.
Mutta silloin puristi konstaapeli niin kovasti, että häneltä pääsi
parahdus. Siitä kävi konstaapeli yhä äkäisemmäksi.
--Huuda, perkele, hän sanoi ja heristi nyrkkiään Jaanan silmien edessä.
Tokko sinä olet kirjoissakaan?
--On minulla kirjat.
--Mutta suinissa sinä et ole ollut? Mars!
Jaana teki vastustusta. Konstaapeli tuuppi häntä niskaan ja koetti
pakottaa häntä edellään kulkemaan. Jaana pillahti itkuun.
--Mitä te tahdotte minusta? hän nyyhkytti.
--Suu poikki! sanoi konstaapeli.
Portille keräytyi väkeä. Konstaapeli koetti viedä Jaanan joukon
lävitse. Kuului pilkallisia huudahduksia. Konstaapeli suuttui ja veti
sapelinsa. Ihmisjoukko väistyi vähän, mutta kasvoi pian
kaksinkertaiseksi. Konstaapeli vihelsi ajuria.
Mutta ihmisten läsnäolo oli rohkaissut Jaanaa. Mitä oli konstaapelilla
hänen kanssaan tekemistä? Miksi hän ei saanut mennä kotiin? Hän tunsi
itsensä tuiki viattomaksi.
Hän ei itkenyt enää, mutta kamppaili äänettömästi irti päästäkseen.
Ajuri tuli. Konstaapeli koetti viedä retuuttaa häntä kärryihin. Jaana
heittäysi kadulle pitkäkseen.
Konstaapeli vihelsi jälleen. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.
Tuli juosten kaksi siviilipukuista salapoliisia, jotka nostivat Jaanan
kärryihin ja istuivat sitten itse niihin. Konstaapeli sanoi jotakin
heille venäjäksi. Toinen heistä huusi ajurille:
--Poliisikamariin!
Ajuri nykäsi hevosensa juoksuun. Ihmisjoukko hurrasi ivallisesti.


12.

Jaana retkotti poikkipuolin miesten jaloissa. Hänen päänsä riippui
ulkona; toinen miehistä istui hänen käsivartensa päällä, joka oli
vääntymässä sijoiltaan.
Hän huusi. Mutta toinen miehistä sulki hänen suunsa kourallaan.
Ihmiset pysähtyivät katukäytävälle katsomaan.
--Ei saa rääkätä, kuului kadunkulmasta.
Miehet kirosivat, katsoivat, kuka huusi, ja osoittivat hänet ohimennen
siinä seisovalle poliisikonstaapelille. Tämä lähti heti juoksemaan
sinnepäin.
Huutaja oli eräs vanha herra, sama, joka Jaanan oli porttolasta
pelastanut. Poliisikonstaapeli uhkasi häntä sapelinsa tupella ja
kehoitti poistumaan.
--Minä menen silloin kuin minä tahdon, ärjäsi vanha herra.
Konstaapeli veti esille muistokirjansa ja lyijykynänsä.
--Teidän nimenne? kysyi hän.
Vanha herra mietti, sanoisiko.
--Paras, että sanotte, huomautti konstaapeli. Teidän on muuten
seurattava minua poliisikamariin.
--Minä tulen.
Hän lähti jo menemään. Konstaapeli tahtoi välttämättä kävellä hänen
rinnallaan.
--Pois! ärjäsi vanha herra ikäänkuin olisi vahinkohyönteistä
hätistänyt. Minä osaan kyllä tien.
--Se on minun velvollisuuteni.
--Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.
--Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen
käsivarteensa.
Vanha herra oikasi itsensä.
--Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut,
oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.
Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.
--Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa
anteeksi, erehdys...
Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.
Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta
poliisikamariin.
Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän
näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.
--Roistot! sanoi parooni itsekseen.
Sitten kääntyi hän takaisin kävelemään. Mitäpä tässä hänen
vastalauseensa auttaisi? Tapahtuihan joka päivä samallaista ja paljon
pahempaa.
--Ryövärit! pääsi vielä hänen hammastarhastaan.
Mutta hän tunsi jo liian paljon maailmaa voidakseen olla pitemmän aikaa
siveellisesti suuttunut näin vähäpätöisestä katukohtauksesta. Hänen
mielensä tyyntyi vähitellen. Hän jatkoi iltakävelyään.
Kuitenkin oli äskeinen näky herättänyt hänessä eräitä toisia
mielikuvia, jotka kerran liikkeelle lähdettyään eivät tauonneet enää
kulkemasta. Jaanan pitkä palmikko, joka lakaisi maata, oli muistuttanut
hänen mieleensä erästä yöllistä hetkeä kaukana laitakaupungilla,
jolloin hän oli istunut pahamaineisen talon sohvankulmassa ja jolloin
eräs pitkäpalmikkoinen tyttö oli kertonut hänelle itsestään, kodistaan
ja heimostaan.