Jaana Rönty - 5

--Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo,
joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.
Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.
--Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.
--Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi
pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.
--Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo
taivas papille pahaa tehne.
Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään
tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.
--Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.
--Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi
tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä
kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää
edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen
sitä ei ollut koko maailmassa.
Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset
asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen
kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään
hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna
saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei
mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä
hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle
torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle
rakentanut.
Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti
ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja
eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo
mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä
ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän
asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän
odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen
aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin.
Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten
keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se
alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.
Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä
ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään
kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin
hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista
tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin.
Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta,
jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin,
että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi,
mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin
kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä
aivan ovensuu-penkkejä olla.
Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli
siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja
pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta
tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen
itse toden teolla valistetuksi.
Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella
äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle
hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä
pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti
uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän
pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian
aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen
hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä
nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita
selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta
tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.
Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin
sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut
tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan
papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli
kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan
yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo
oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä
aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä
esiintynyt edukseen.


24.

Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän
ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.
Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän
päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut
pääkaupunkia olevankaan.
Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa,
jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.
Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.
Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan
lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin.
Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.
Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja
Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana
aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven,
arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.
Se oli Heikki Kontio.
Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan
uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.
Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli
lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.
--Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.
--Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.
He kättelivät ja vaikenivat jälleen.
--Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.
--Ilman vaan kotoapäin.
Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa
silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa
ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.
Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui
hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä
alottaisi.
--Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon
povitaskustaan.
--Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.
--Nepähän ne kihlat.
Jaana purskahti itkemään.
Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä
Jaanan silmien edessä.
--Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.
Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat
tavallista upeammat.
Jaana itki kahta katkerammin.
Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä
syytä Jaanan kallotukseen.
--Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin
minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että
kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.
Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.
--Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä.
Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo
manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.
Ei vastausta vieläkään. Maailma rupesi jo Heikin silmissä mustumaan.
--Otatko sinä sitten ne vai et? hän kysyi kärsimättömästi.
On tainnut tyttö ylpistyä siellä pääkaupungissa, hän ajatteli. Ei taida
tavallinen tunkionluoja enää kelvatakaan hänelle. Herrojako
himoittanee? Mutta kyllä Jaana erehtyi, jos luuli, että Heikki häntä
tässä kehtaisi ruveta pitkin yötä passailemaan. E-ohoh! Mikä Jaana
luuli oikein olevansa? Äläs eto kapine! Torpan tyttö hän oli, vaikka
päässytkin kaupunkiin piikaletukaksi. Heikki oli tosin vaan maanmoukka,
mutta kuitenkin talon isäntä. Ei räntännyt hänen tyhjää riijailla eikä
jäädä yhden hameen jälessä haikailemaan. Kyllä hänellä toki otettavia
kymmenen joka sormelle olisi, oli niitäkin, jotka helmat hampaissa
vastaan tulisivat. Jos ei Jaanalle kihlat kelvanneet, niin olkoot
kelpaamatta. Ei Heikki hänen tähtensä kauankaan itkupilliä soittelisi.
--Jaa taikka ei? kysyi hän jotenkin karskisti.
--Ei, Heikki kulta, sai Jaana nyyhkytystensä lomasta sanotuksi. Ei
minusta ole enää sinun kihlakalujesi kantajaksi.
--Niin noh, sanoi Heikki ja nousi.
Hän ei ollut kuitenkaan tätä vastausta odottanut. Asiahan oli ollut jo
melkein sovittu heidän välillään. Mikä siinä nyt muka kiikasti? Tyttö
ei mahtanut olla oikein täysissä rahkeissaan.
Äkkiä lensi synkkä epäluulo häneen. Olisiko joku toinen tullut ja
sotkenut välit? Mitä sen silmät muuten olisivat nuin viljoin vettä
tiristäneet? Eivät ne tytöt tyhjästä tuolla tavalla itkeneet. Kenties
oli joku toinen jo kokenut Heikin apajan?
--Kuulehan Jaana, hän sanoi. Mikä sinulla oikein on?
Jaana hyrski valtoinaan.
--Etteivät vaan olisi huonosti sinun asiasi?
--Huonosti ovat, pääsi Jaanalta.
Heti sen sanottuaan hän tuli levollisemmaksi. Kuului enää vain
hiljaista ja tasaista tihuuttamista.
--Niin no sitten, sanoi Heikki painokkaasti.
Avioliitto oli nyt mahdoton hänenkin mielestään.
Se oli sitä myöten valmis. Mutta hän kysyi kuitenkin vielä ikäänkuin
vanhasta tottumuksesta:
--Herrako se on vai talonpoika?
Jaana ei vastannut. Kaikki rakkaus oli heti haihtunut Heikistä. Mutta
mustasukkaisuuden kyy kähisi vielä hänen sydämessään.
--Taitaa olla niitä kisällimiehiä, hän lisäsi ylenkatseellisesti.
Eikä Jaana vastannut vieläkään.
--Hyvästi sitten, sanoi Heikki ja meni.
--Ja hyvästi ijäksi, hän jatkoi vielä itsekseen oven ulkopuolella.
Se sai nyt olla sillä hyvä. Eikä Heikki tahtonut enää koskaan sen
koommin lapsuutensa petollista ystävää ajatella.


25.

Kuitenkin oli asia kovasti koskenut Heikkiin. Jaanan kuva ei väistynyt
hänen silmiensä edestä.
Heikki tunsi, että hänelle oli tapahtunut verinen vääryys, mutta hän ei
tiennyt ketä syyttää siitä.
Vihdoin kävi tämä viattoman kärsimyksen tunne hänelle niin
tuskalliseksi, että hän jätti talon ohjat nuoremmalle veljelleen, otti
perintö-osuutensa ja matkusti seuraavana kevättalvena Amerikkaan.
Mahdollisesti vaikutti hänen lähtöönsä myöskin pelko arvannosto-asian
seurauksista, sillä kauppias Luikarinen oli kivenkovaan kieltänyt hänet
armoa pyytämästä.
Silloin oli Jaana jo synnyttänyt lapsen.
Lapsi kuoli heti syntymisen jälkeen. Tuskin ehti mummo hänelle
hätäkasteen toimittaa.
Asia pidettiin salassa, mikäli mahdollista. Siitä levisi tieto
kuitenkin Lentuan kylälle, jossa se ei sen suurempaa huomiota
herättänyt. Aviottomat lapset olivat näin maantien varressa tavallisia.
Ihmeteltiin vaan, kuka lapsen isä oli. Yleisesti luultiin siksi Heikki
Kontiota, jonka kanssa Jaanan muistettiin joskus seuraa pitäneen.
Kotonakaan ei tapausta minään maailmanlopun merkkinä pidetty. Isä oli
tosin alussa noitunut vahvasti, sillä hän pelkäsi, että sikiö jäisi
hänen elätettäväkseen. Holli-Reeta oli heti ottanut lusikan kauniisen
käteensä, mutta päättänyt, ettei sitä ainakaan toista kertaa tulisi
hänen kattonsa alla tapahtumaan. Jaanan oli joko etsittävä mies
itselleen taikka mentävä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Veljillä ei ollut mitään puhumista. He pitivät paljon Jaanasta eivätkä
puolestaan tahtoneet lisätä kiveä kuorman päälle. Mummo taas oli jo
nähnyt liian paljon maailmaa hämmästyäkseen näin vähästä.
Jaanan juttuja poliiseista ja väkivallanteosta ei uskonut kukaan.
Luultiin, että hän puhui päättömiä vain asian todellista laitaa
peittääksensä. Kuitenkin katsoi Iikka Rönty velvollisuudekseen kertoa
niistä myös kauppias Luikariselle.
Kauppias otti asian vasten luuloa hyvin vakavasti.
--Lähettäkääpäs tyttö minun puheilleni, hän sanoi.
Jaana ei tahtonut suurin surmin mennä. Mutta isä pakotti hänet.
Kauppias käveli kädet housun taskussa kamarinsa lattialla. Jaana seisoi
ovensuussa. Kauppias kyseli ja hän vastasi, ujona, arkana ja
punastuvana.
Lopuksi ojensi kauppias ystävällisesti kätensä hänelle:
--Tämä on isänmaallinen asia, hän sanoi, ja minä otan sen ajaakseni.
Sinä olet saapa hyvitystä; siitä menen takaukseen minä, kauppias Simo
Luikarinen Lentuan kylästä.
Kun kauppias sen kerran sanoi, uskoivat kaikki sen niinkuin jyrinpäivän
ja pian levisi Lentuan kylälle tieto, että kauppias oli ottanut Jaanan
jutun omille hoteilleen.
Se herätti paljon suurempaa huomiota kuin juttu itse. Ihmeteltiin
ihmettelemästäkin päästyä, mitä kauppiaalta mahtoi olla Jaana Rönnyn
tapaturman kanssa tekemistä.
Mutta Lentuan oppimattomat kyläläiset eivät tunteneet kauppias
Luikarista. He tiesivät tosin, että hän oli etevä kauppakyky ja paha
pappisvihollinen, samoin että hän kielsi asevelvollisia nuorukaisia
menemästä laittomiin kutsuntoihin. Mutta he eivät tienneet, että
kauppiaasta viime vuosina oli tullut koko väärän esivallan intohimoinen
vastustaja. Taikka jos tiesivätkin, meni se puoli asiasta yli heidän
ymmärryksensä.
Kauppias pitikin sanansa uskollisesti. Hän neuvotteli kaupungissa sekä
lakimiesten että liiketuttaviensa kanssa, mutta sai heiltä sangen vähän
lohduttavia tiedon-antoja. Syytöstä ei uuden virkamies-asetuksen mukaan
voitu nostaa alintakaan esivallan palvelijaa vastaan, ilman että oli
lupa hänen esimieheltään. Ja jos tällainen lupa myönnettäisiinkin, niin
oliko syytös toteennäytettävissä? He epäilivät sitä. Parasta oli, että
kauppias nykyisissä oloissa jättäisi koko jutun ja, jos hän tahtoisi,
tekisi yksityisesti jotakin Jaanan hyväksi.
Kauppias mietti ja mietti. Hän tahtoi usein puhua Jaanan kanssa ja
kutsutti tämän tuon tuostakin puheilleen. Jaana tuli ja näytti joka
kerta kauppiaan mielestä yhä kauniimmalta. Kuinka olikaan, unohtui
vähitellen asian isänmaallinen puoli häneltä ja Jaana tuli hänen yhä
mieskohtaisemman huomionsa esineeksi.
Mitä jos hän itse naisi tytön?
Kauppiaalla oli harvoin jalot hetkensä, mutta kun ne hänellä olivat,
haltioitui hän itse omasta jalomielisyydestään niin, että hän kohosi
aivan huimaaville hengen kukkuloille. Eikö se ollutkin hänen suora
velvollisuutensa? Hän oli luvannut hyvitystä. Ja eikö Jaana ollut hänen
oman torpparinsa tytär? Isäntänä hän oli velvollinen pitämään huolta
alustalaisistaan. Loukkaus röntyläisiä vastaan oli myöskin loukkaus
häntä vastaan. Epäilemättä hän hankkisi Jaanalle hyvityksen niin
kuninkaallisen, että se näkyisi kaivolta kotiin.
Kun tämä ajatus ensin hänen aivoihinsa välähti, hän olisi heti
ylitsevuotavassa innostuksessaan ollut valmis Jaanan kanssa vaikka
vihille menemään. Mutta sitten hän mietti tarkemmin asiaa ja huomasi,
että hän jo oli vanha mies, jonka ei sopinut ruveta hupsuttelemaan.
Sitten hän tuumi vielä tarkemmin asiaa ja päätti toistaiseksi olla
Jaanalle siitä mitään mainitsematta.
Uusi ajatus oli kuitenkin jättänyt uuden uran hänen aivoihinsa. Hän
alkoi katsella yhä enemmän toisilla silmillä Jaanaa, käski tämän aina
istumaan, tarjosi konvehtia, pistipä jo pikkuleikinkin hänen kanssaan.
Eikä hän huomannut itsekään ennenkuin hän jo oli ruvennut Jaanaa
himoitsemaan.


26.

Kauppias kulki usein etelässäpäin. Sieltä palatessaan hän aina poikkesi
Rönnyn mökkiin, jossa Iikka otti hänet avopäin vastaan ja toimitti heti
hänen eteensä höyryävän puolikupposen. Yhdessä he istuivat sitten
toisen tuvan puolella, istuivatpa usein päivän taikka yönkin,
tinttasivat päänsä täyteen ja lausuilivat voimakkaasti sekä
laajaperäisesti.
Oikeastaan se oli kauppias, joka lausuili. Hän oli jo usein tullessaan
hyvässä hiprakassa. Silloin oli hänellä mahtavat sanat, vaikka eivät
Iikankaan paljon perään antaneet, kun hän muutaman ryypyn vanhaksi
pääsi. Kuitenkin pysytteli hän puheissaan enemmän säestäjänä.
Kerran kevättalvella tuli kauppias jo aamusta päivin.
Illalla kuuli Jaana eteisen läpi kulkiessaan seuraavan keskustelun.
--Kuules, Iikka! Sinä olet sellainen naukumaijan poika.
--Mitäpä tässä muutakaan köyhä mies. Hyvä jos röyhtäistä tohtii toisin
päivin.
--Ei se ole sen köyhyyden takia, kyllä minä tiedän. Mutta se on siksi,
että sinä muka olet linnassa istunut.
--Ei nyt puhuta siitä.
--Miksei puhuta? Kenenkä sinä et luule tässä tiilenpäitä lukeneen?
--Ei suinkaan kauppias.
--Vettä leipää on syöty. Mutta se on minun asiani. Olenko minä silti
huonompi mies? Häh? Enkö minä elä niinkuin herra omalla turpeellani?
--Kyllähän kauppias.
--Noh? Mitäs puhut sitten?
--Kauppias ei sentään koskaan ole ollut kolmen markan mies.
--Nyt sanon minä sinulle yhden asian, Iikka: miehellä on kunniata niin
paljon kuin mies kunniata ottaa. Siinä se koko konsti on.
--Onpa siinä konstia tarpeeksi.
--Sinulta se ei ainakaan enää synny. Sinä et ole koskaan osannut ottaa
sitä. Olet vaan kädet ristissä odottanut, että muut tulisivat ja
tarjoisivat sitä sinulle.
--Mitäs kun on pukinsorkka papinkirjassa.
--Sekös täytinen sinun käskee sitä näyttelemään? Olenko minä
milloinkaan sinulta kirjoja kysellyt? Olenko pahaa sanaa sanonut? Häh?
Sano nyt: olenko?
--Ei, eihän kauppias.
--Ja joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sinun pitää puraista
luontosi, Iikka! Tämä maailma on tehty susia eikä ihmisiä varten.
--Taitaa olla niinkuin kauppias sanoo.
--Pure vaan pää poikki hävyltäsi! Ja muista minun sanoneen: »niin kauan
huolta nähdä saa, kuin tahtoo sitä kantaa». Eikä se minun sanani
olekaan, vaan erään Suomen suurimmista runoilijoista.
--Kyllä se kauppias osaa.
--Minä en ole käynyt kouluja milloinkaan. Mutta sanaa minä olen
viljellyt ikäni ja kyllä minä noin sinnepäin tiedän, mitä maailmassa
tapahtuu. Voisit sinäkin välistä vilkaista aviisia, Iikka.
--Ei ole tullut nuorena totutelluksi. Mutta ei taitaisi pahitteeksi
olla.
--Se ikäänkuin sivistäisi sinua. Siten me paremmin viihtyisimme
yhdessä. Sinäkin olet vaan sellainen kollo, Iikka. Mies kuin nuljuksen
naula.
--Mitäpäs sitä muutakaan oppimaton mies.
--Näätkös, Iikka: minä olen niin yksin eikä kukaan ymmärrä minua. Mutta
tässä rinnassa asuu paljon, paljon. Se menee kaikki hautaan minun
kerallani.
--Kauppiaan pitäisi ehkä akottua.
--Minä olenkin miettinyt sitä. Mutta olkoon se meidän kesken.
--Vai on kauppias miettinyt? Älähän!
--On jo katsottukin. Hönkä ihminen kerrassaan.
--No, ei kummemmalla hevosella ajeta.
Jaana oli oikeastaan pistäytynyt vain juomaan eteisen suuresta
sammiosta. Mutta kauppiaan sanat kiinnittivät niin hänen mieltään, että
hän jäi uteliaana jatkoa kuuntelemaan.
Kauppias oli hänen mielestään todellakin oikeassa. Maailma oli tehty
susia eikä ihmisiä varten. Ihmisellä oli siinä kunniata niin paljon
koin ihminen kunniata otti. Mitä jos hänkin, Jaana, puraisisi luontonsa
kerran? Huolta oli hänkin kantanut, tässä kuukaudet itkenyt ja
tihertänyt. Mitä varten? Kenen hyväksi? Kiittikö häntä kukaan siitä?
Eikö hän ollut ihminen niinkuin kaikki muut? Oliko hän silti huonompi
muita, jos muut olivat olleet hänelle hävyttömät?
Jotakin sellaista hän oli itsekin joskus hämärästi tuntenut. Mutta
kauppiaan sanat lykkäsivät kuitenkin häntä koko joukon eteenpäin niitä
uusia kehitysmahdollisuuksia kohden, jotka vielä vetivät sikeätä unta
hänen povessaan.


27.

Keväällä kuoli mummo.
Kauppias kävi yhä useammin Rönnyn mökissä. Silloin tällöin kutsutti hän
myös Jaanan puheilleen. Näön vuoksi hän vielä joskus puhui
hyvityksestä, mutta enimmäkseen jutteli vain minkä mitäkin,
tiedustelipa myös Jaanan tulevaisuuden toiveita. Niistä ei Jaana vielä
tiennyt itsekään. Hän sanoi vaan, että hän arvattavasti syksyllä
palajaisi takaisin pääkaupunkiin, jossa hänellä valmis paikka oli. Se
oli kauppiaankin mielestä kaikin puolin järkevintä.
Jaanan käynnit kauppiaan luona, samoin kuin tämän tiheät vierailut
Rönnyn mökissä, kiinnittivät suuresti Lentuan kyläläisten huomiota.
Ruvettiin kuiskuttelemaan yhtä ja toista eikä ollut aikaakaan, kun jo
kuka tahansa voi vannoa, että Jaana oli kauppias Luikarisen jalkavaimo.
Myöskin Iikka Rönty kuuli siitä kerran kylällä käydessään.
Hän ilahtui sanomattomasti. Sehän olisikin paras ratkaisu heidän
aineelliselle ahdingolleen. Jos kauppias vielä ottaisi Jaanan taloonsa,
olisi kaikki niinkuin ollakin piti. Heidän vanhojen päiviensä vara
olisi turvattu eikä hänen epäilemättä koskaan tarvitsisi suorittaa
suurta velkaansa kauppiaalle. Kenties lahjoittaisi kauppias vielä
mökinkin heille ikiomaksi, niin ettei heidän enää tarvitsisi mitään
päivätöitä tehdä.
Kautta rantain hän koki urkkia Jaanalta, miten paljon kyläläisten
puheessa perää oli. Mutta tyttö puri huulensa yhteen eikä osoittanut
mitään luottamusta hänelle.
Iikka neuvotteli Holli-Reetan kanssa ja huomasi, että he olivat
jotenkin yksimielisiä asiasta. Täytyi vaan nyt koettaa pitää hyvällä
tuulella kauppiasta.
Tuli kesä ja syksy.
Vähitellen oli tapahtunut suuri muutos Jaanan koko ulkonaisessa
olennossa. Tosin hän itki vielä joskus ja jäi niinkuin vähämielinen
pitkiksi ajoiksi eteensä tuijottamaan. Mutta sitten nakkasi hän
niskojaan, hänen päänsä kohosi ja hän voi äkkiä ja ilman mitään syytä
helähyttää naurun niin kirkkaan, ettei sitä oltu kuultu ennen Rönnyn
mökissä. Sitä iloa voi sitten kestää monta päivää perätysten, kunnes
hänelle taas tuli huolellinen hetkensä.
Hän oli huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kauppias oli
antanut yhä selvempiä viittauksia. Vihdoin rupesivat vanhemmatkin
puhumaan jotenkin suoraan siitä. Heidän mielestään se oli todellinen
onni Jaanalle. Hänen ei suinkaan pitäisi kauppiasta luotaan karkoittaa.
--Eipä se kuitenkaan vihille veisi, oli päässyt Jaanan suusta kerran.
Se oli isän mielestä sulaa hassutusta. Hyvästi oli hänkin Holli-Reetan
kanssa toimeen tullut, vaikka olivat vieläkin vihkimättä.
--Vanhapa tuo on, hän oli toisen kerran ähkäissyt.
Holli-Reeta oli sen johdosta häntä nuhdellut perinpohjaisesti. Mikä
vanha kauppias oli? Mies parhaassa ijässään. Ja jos nyt vähän vanha
olikin, niin sitä parempi. Eipähän sitten enää niin paljon muiden
jälessä juoksisi.
Kerran eräänä synkkänä syys-iltana ajoi kauppias heille. Kotvan
toisessa tuvassa Iikan kanssa juopoteltuaan, hän pyysi saunaa, joka
hänelle joutuin toimitettiin. Jaana käskettiin häntä kylvettämään.
--Minä en mene, sanoi Jaana.
--Mikä on, ettet mene? kysyi Iikka Rönty ja tunsi samalla, että hänen
sisuksensa kiehahtivat.
--Menköön äiti. Se ei kuitenkaan osaa olla siivolla se kauppias.
Eikä Jaana tahtonut mennä, vaikka vanhemmat kuinka olisivat häntä
kehoittaneet.
Iikka suuttui niin, että maailma pimeni hänen silmissään.
Kuitenkin hän hillitsi itsensä tällä kertaa. Mutta Holli-Reeta tarttui
Jaanan tukkaan ja lupasi antaa hänelle sellaisen kukakäskin, että vielä
viimeisellä tuomiollakin muistaisi neljättä käskyä vastaan rikkoneensa.
--Sitäkö täytistä sinä siinä taivastelet! hän huusi. Ala vaan laputtaa
taikka vedän niin pitkin korvia, että viipperänä menet.
Jaana nousi kangaspuittensa äärestä. Hän muisti hyvin sen talvi-illan
eräitä vuosia sitten, jolloin isä oli hänet tallissa piiskannut ja
jolloin hän oli karannut kotoa.
Vanhempien esivalta oli jo silloin häntä syvästi katkeroittanut. Sen
jälkeen hän oli tullut tuntemaan erään toisen esivallan, joka oli
häväissyt hänet. Molempien sanottiin olevan jumalasta. Molemmat
esiintyivät hänelle pelkkänä väkivaltana.
Isän suhteen olivat jo ennen viimeisetkin lempeät tunteet häneltä
haihtuneet. Nyt kuuli hän korvissaan, miten kaikki siteet äidin ja
hänen väliltään poikki karahtivat.
Hän tunsi seisovansa yksin maailmassa.
Eikä ainoastaan maailmassa, vaan maailmaa vastaan.
Yksilöllisyyden uusi tunne heräsi hänessä; sama, joka ennen oli vain
itsesäilytyksen hämäränä vaistona hänessä esiintynyt; heräsi synkkänä,
peljättävänä, onnettomuutta uhkaavana niinkuin ukkospilvi helteisen
taivaan ääreltä kantaen helmassaan surmaa ja rankaisevia salamoita.
Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi lyönyt. Jos hänellä olisi ollut
pyssy, hän olisi ampunut. Mutta hänellä ei ollut mitään.
Hänen silmänä iskivät tulta ja hän kirosi karkeasti.
--Mennään sitten, hän sanoi. Lyödään löyly kauppiaalle.
Hän meni. Porstuanovi paukkui hänen perässään niinkuin tykinjyske.
Sinä yönä antautui hän ensi kerran kauppiaalle.


28.

Viha oli ensimmäinen itsenäisen henkisen elämän oire Jaanassa.
Myöhemmin tuli lisäksi toinen, nimittäin ylenkatse.
Joulun alla hän matkusti päätäpahkaa Helsinkiin.
Hänen palveluspaikkansa ruokarouvan luona oli täytetty. Mutta siistin
näköinen kun oli ja sanoi saunassa syntyneensäkin, hän sattumalta pääsi
saunoittajaksi erääseen pääkaupungin suureen kylpylaitokseen.
Se oli synkkä tyttö, joka seisoi vesi-ammeen vierellä ja pyysi pestäviä
vuoroin toista vuoroin toista puoltaan kääntämään. Herrat yrittivät
joskus laskea leikkiä hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä.
Jaana tuskin kuuli heidän sanojaan.
Hän teki työnsä tyynesti ja täsmällisesti. Mutta hänen suunsa ympärillä
oli kova piirre ja hänen suurissa silmissään oli jäinen kalpeus, joka
teki kaiken leikillisenkin lähentelemisen mahdottomaksi.
Kotipuoleensa hän ei koskaan kirjoittanut.
Kauan jälkeenpäin hän kuuli tosin, että Lentuan kylällä oli tapahtunut
kummia. Yöllä oli tullut aseellisia miehiä kaupungista, jotka olivat
murtautuneet kauppiaan taloon, penkoneet siellä kaikki paikat ylös
alaisin ja vieneet isännän itsensä vangittuna mukanaan.
Sen kertoi hänelle eräs Lentuan kylän tyttö, joka samoin kuin hänkin
oli kerran lähtenyt piiaksi pääkaupunkiin. Nyt oli tämä naimisissa
erään suutarinsällin kanssa. Heillä oli sievä koti Pitkänsillan takana.
Jaana kävi joskus pyhä-iltoina heitä katsomassa.
Suutari oli mielipiteiltään sosialisti, samoin hänen vaimonsakin.
He tapasivat hyvän oppilaan Jaanasta. Täällä hän kuuli ensimmäisen
kerran elämässään mainittavan, että kaikki kapitalistit olivat rosvoja,
että rikkaudet olivat kansan hiellä kootut, että porvarillinen
yhteiskunta-järjestys oli kumottava, kaikki tasattava ja köyhän kansan
tuhatvuotinen valtakunta perustettava. Sitäpaitsi hän kuuli vielä
paljon tuotanto-välikappaleista ynnä muusta, jota hän ei ymmärtänyt,
mutta joka herätti hänessä samaa salaperäistä kunnioitusta koin vieraat
sanat, draaki ja Ruomi röyhkeä vanhassa virsikirjassa.
Ehdottoman tasa-arvoisuuden aate meni Jaanaan kuin terva puuhun. Siinä
tuli avuksi hänen kristillinen lapsuus-uskonsa, jonka hän jo muuten
tosin oli kokonaan kadottanut. Jos kerran kaikki olivat saman arvoisia
jumalan edessä, niin miksi ei ihmisten edessä? Jos kerran kaikki olivat
yhtä oikeutetut elämään, niin miksi saivat toiset elää ylellisyydessä,
toiset puutteessa ja kurjuudessa?
Suutari vaimoineen oli jo sangen lähellä anarkismia, vaikka hän vielä
tunnustikin edes jonkinlaisen esivallan tarpeellisuuden. Mutta Jaana
meni pian heitä pitemmälle. Eikö kaikki esivalta ollut väärä? Miksi
olla mitään lakeja ja laitoksia? Eikö kukin saanut tehdä, mitä tahtoi?
Kenellä oli oikeus toisen vapautta rajoittaa?
Ja koska jumalaa nähtävästi ei ollut olemassa, niin ei siis myöskään
ollut taivasta, helvettiä eikä viimeistä tuomiota. Maan päällä piti
pahan saada rangaistuksensa ja hyvän palkkansa, jos mieli kansojen
pyhän oikeuden milloinkaan päästä voitolle maailmassa. Mutta ketkä
olivat tehneet sen enemmän vääryyttä kuin rikkaat ja vallassa-olijat?
Ei olisi ollut mikään synti vetää heidät kaikki hirsipuuhun.
Suutari lainasi hänelle Ranskan vallankumouksen historian. Jaana luki