Jaana Rönty - 3

Paroonin mieltä oli kiinnittänyt enimmän sukutarina. Miten se taas oli
ollutkaan? Suku oli lähtenyt pois alkuperäisiltä syntymäsijoiltaan ja
sitten turmeltunut, rappeutunut ja mennyt raunioiksi.
Parooni Manfelt aikoi itse muuttaa maasta pois. Olot täällä olivat
hänelle sietämättömät. Mutta hän epäröi vielä kahden vaiheilla. Jos hän
olisi ollut yksinäinen mies, hän ei olisi epäillyt hetkeäkään. Mutta
hänellä oli tytär ja poika. Mikä tulisi niiden kohtaloksi tuolla ulkona
oudoissa oloissa, vierasten kansakuntien ja kielten keskuudessa?
Hänen kiivaat askeleensa hiljenivät ja pysähtyivät kokonaan.
Hän loi silmänsä kevät-öiselle, tummansinertävälle taivaalle, josta
tuhannet tähdet paistoivat yli kaupungin ja maan. Vapaa-ajattelijana
hän ei voinut kääntyä rukouksella kolmiyhteisen jumalan puoleen. Mutta
kenties tähdet taisivat antaa oikean neuvon hänelle?
Ja ikäänkuin näkymättömän taikavoiman käskystä kangastui samalla hänen
eteensä luminen erämaa, tölli, josta äiti poikineen lähti hiihtämään
pakoon nälkäkuolemaa, ja paukkuvan pakkas-aamun rusko, joka levitti
siipensä lentoon poloisten päiden ylitse. Ja eikö vahvuus vavissut,
talvinen aurinko astunut ilmi korkeudessaan ja kaikki maan ääret
kuuluttaneet sen jumalan kunniata, joka painaa isien ja äitien pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen?


13.

Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut
tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut
raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että
poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät
yllättänyt.
Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja
yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä
pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli
poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.
Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten
tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran
salaamisesta.
Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät
vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa
syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että
hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron
pettävää leipää pyytelemään.
Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista
onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä,
sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.
Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven
asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita
he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.
Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta
palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten
oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan.
Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.
Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan
yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua.
Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku
pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä
siinnyt että syntynyt oli.
Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko
tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja
jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka
kuitenkaan työtä saisi.
Mutta minne he muuttaisivat?
Kotiin palata oli kynnys korkea eikä heillä itse asiassa enää mitään
omaa tyyssijaa maailmassa ollutkaan. Torpan siellä etäällä ylämaassa
oli jo aikoja sitten ottanut haltuunsa isäntä, jonka maalla se oli.
Siinä askartelivat jo toiset asukkaat. Mahdollisesti olisi joku laupias
samarialainen ottanut heidät huonemiehikseen. Mutta sinnekin oli
tietysti jo huhu Iikan kohtalosta tunkeutunut.
Häpeästä he olisivat saaneet punastua synnyinseudullaan. Kuinka he
ollenkaan olisivat tohtineet ilmestyä kotipitäjänsä kirkkomäelle?
Mutta tuonne etelään päin oli maailmaa laajalti ja metsää, missä voi
piillä pillojaan kunniansa menettänyt mies. Siellä oli maantien
varrella kylä, Lentua nimeltään, ja kylässä kauppias Simo Luikarinen.
Joskus kaupungissa käydessään hän oli osoittanut heille suurta
ystävyyttä heidän paremman onnensa päivinä.
Kenties hän ottaisi Iikan rengiksi? Kenties hän pestaisi Iikan kekristä
palvelukseensa, vaikka aluksi ruokapalkoillakin? Siinä samassa sitten
äitimuorikin muonan saisi.
Niin kokosivat he jälleen kampeensa ja lähtivät kohti uusia kohtaloita
vieremään. Taivalsivat kesäpäivän paahtavassa helteessä, Iikka edellä
käsikärryjä lykäten, äiti jälessä, nyytti kummallakin kupeellaan. Eikä
leimunnut enää uhkaavana taivas, vaan lempeät päivänsäteet kävivät
karkeloihin aamukasteisella tiellä, koska vaelsi korpeen pattoinen
poika armaan äitinsä uutta ja parempaa elämää alkamaan.


14.

Jaana oli poissa koko yön palveluspaikastansa.
Hän saapui seuraavana aamuna sangen surkeassa tilassa, jakku revittynä,
tukka pörrössä, kasvot ja käsivarret mustelmilla. Hän tahtoi heti
tavata rouvaa ja puhua hänen kanssaan kahden kesken.
Hänet oli väkisin raiskattu poliisikamarissa.
Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt
juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön
hän oli saanut maata kivisellä lattialla.
Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään
asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen
ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.
--Minä menen järveen, nyyhki Jaana.
Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta
eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli
isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.
Nyt itki Jaana entistä enemmän.
--En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin
silmien eteen.
Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo
oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi
hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman
esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun.
Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes
kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.
--Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.
Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen
eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä.
Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto,
vääryys ja mielivalta.
Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti
ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa
onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin
muuri häntä vastaan?
--Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.
Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin
sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin,
mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin
olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun
venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He
olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä
hetkellä voimattomat.
--Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään
onnellista päivää elämässä.
Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se
auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa
suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha
rangaistuksensa.
Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän
voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin
vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä
palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea
lepoa ja virkistystä.
Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen
tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä
oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.
Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan
voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän
milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan
vihkipallille?


15.

Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen
mielensä ei ollut tervaa parempi.
Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä
kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän
kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.
Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä,
metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa
vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten
petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen
metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta
tulevaisuutta.
Muuten oli maa autio ja tyhjä.
Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se
silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan
näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut
kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.
Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen
kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt
luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä
myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.
Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja
keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja
kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.
He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi
valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja
pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.
Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet
liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat
hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan
varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli,
soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina.
Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä
saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella
matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja
puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä
hämmentää.
Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu
tunki saakka sydämeen.
Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen
sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat,
kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan
harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut
kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?
Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän
kolkutti saunan ovelle.
Mummo tuli avaamaan.
--Kuka siellä? hän kysyi.
--Minä se vaan olen, sanoi Jaana.
Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja
asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä
kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.
Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen
tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin
veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta
värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan
maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.
Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi
merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn
arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.
Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen
ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden
takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli,
kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen
kirkolliskokouksen.
Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa
suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.


16.

Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta
hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään
ummistanut.
Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä
voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä
täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että
sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.
Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa
kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset
opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja
päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä
opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot
tulvehtivat hänen mielessään.
Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä
tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua
hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:
--Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!
Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta
taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella
kädenliikkeellä.
--Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?
Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä
aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun
kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.
--No, jo se on tottelematon tuo tyttö!
Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen
päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta
silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan.
Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että
Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo
aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin
vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille
valmistettu.
Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi
ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt
viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.
Hän huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään. Se oli mummon
mielestä silmiinpistävin todistus siitä, että vitsa oli tarpeen ja että
sielun vihollinen teki jo häijyn-ilkistä työtään tytössä.
--Soh! Ja siunaa nyt itsesi ja lue aamurukouksesi.
Tyttö nyyhkytti.
--Oletko siinä volisematta! Vai alanko uudestaan----
Jaana heräsi otsa kylmässä hiessä. Hän olikin vain uneksinut. Tuntui
niin turvalliselta ajatella, että hän nyt oli aika ihminen ja ettei
hänen enää tarvinnut mummon piiskaa pelätä. Kuitenkin oli uni ollut
niin selvä, että hän tavallista sukkelammin kohosi istumaan.
Päivä paistoi saunan lasista sisälle. Mummo oli jo keittänyt kahvit ja
asetti kupit pöydän nurkalle.
--Syötyä me lähdemme Lentuan kylälle, hän sanoi. Toisen pitäjän pappi
on tullut ja pitää kauppiaan pirtissä jumalanpalvelusta.
Jaana lupasi tulla mukaan. Mitä enemmän hän valveutui ja raskaat
ajatukset palasivat, sitä enemmän hän tunsi tarvitsevansa jumalan sanan
lohdutusta.
Varsinkin painoi häntä ajatus, miten vanhemmat ottaisivat hänen tulonsa
vastaan.
Se kävi helpommin kuin hän oli ajatellutkaan.
Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven,
seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:
--Ka, Jaana!
Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.
Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti
tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen
veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien
käsiänsä hameenhelmaan.
--Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.
Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä
häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut
ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja
kosteli.
--Tulithan kuitenkin katsomaan, hän sanoi.
Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli
kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta
ei silti köyhää kotiansa halveksinut.
--Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.
--Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.
He aikoivat kaikki lähteä Lentuan kylälle. Nilkku Ranssu yksin saisi
jäädä kotimieheksi.
Ulkona oli taivas kirkas ja kuulakka. Ilmakin tuntui leudolta ja
lämpöiseltä. Helluntain päivä paistoi päälle rasvatyynen Kuikkalammen,
joka lepäsi tummien rantojensa sisällä rauhallisena niinkuin
iankaikkisuuden ajatus keskellä elämän kohtaloita.
Jaana ei ollut oikein halukas kertomaan Helsingin kuulumisia. Mutta hän
tunsi kuitenkin mielensä suuresti virkistyneeksi.


17.

Pieni ja matala oli Lentuan kylä, syrjässä maailman menosta, kurja,
köyhä ja kokonaan takapajulle jäänyt. Talokkaita ei siinä ollut kuin
puolikymmentä. Muut olivat torppareita ja mäkitupalaisia.
Kansa oli raakaa, röyhkeätä ja epärehellistä. Siinä ei ollut enää
korven salskeata kasvua eikä erämaan tyyntä hiljaisuutta. Sen silmät
vilahtelivat viekkaasti ja levottomasti. Sen kieli oli sekoittunutta,
turmeltunutta ja typertynyttä, sen vaateparsi koottu maantien
matkamiehiltä ja sen pirtit pieniä, ahtaita ja likaisia.
Raitin väkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli
paloi markkinoista markkinoihin.
Kukin eli kädestä suuhun eikä kukaan huomista aamua ajatellut. Miehet
kulkivat kesät tukkitöissä, kaukana pohjan perillä, suurten virtojen
varsilla; talvet he makasivat uunin päällä, paksua tupakkimälliä
poskessaan mäiskytellen, tullen niukin naukin toimeen kesän ansioilla.
Naiset olivat rumia, kömpelöitä ja epäsiveellisiä. Lapsia heillä oli
kaikilla, mutta tuskin jokaisella tietoa siitä, kuka minkin todellinen
isä oli.
Syksyisin, kun miehet tukkitöistä palasivat, kiehui kahvipannu päivät
pitkät köyhimmänkin töllin pankolla, juotiin viinaa, syötiin
vehnäleipää ja maisteltiin kaupunkimakeisia. Taas kun talven selkä
taittui ja kolikot loppuivat, kiristettiin nälkävyötä, käytiin
kerjuulla kaupungissa tai varastettiin. Kaikki he olivat yltäpäältä
velassa kauppiaalle, joka nylki heitä armotta ja perinpohjaisesti.
Tämän kylän kuningas oli kauppias Luikarinen, vihattu, peljätty,
ihailtu ja rakastettu. Hän oli yleinen ja alituinen puheen-aine Lentuan
pahamaineisissa mökeissä.
Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja
täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää
kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin
hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut
jumalaan.
Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen
vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut
mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi
voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse
isän jumalan kanssa sormikoukkusille!
Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat
viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi
myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka
tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja
mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti
jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.
Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu
silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen.
Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.
Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.
Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin
maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin
pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan.
Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut
heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä
kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla
käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä
perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä
lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.
Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä
omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.
Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan
kohtaloihin.
Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli
tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan
siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli
Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä
hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla
pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut
välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.
Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti
maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne
villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin
muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän
elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.
Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei
voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli
unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään.
Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan
villoja kehräämästä.
Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja
sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti
oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika
mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla
olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden
yläpuolelle.
Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli
kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa
mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen.
Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania
ollut.
Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja
kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä
edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian
oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli
tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.
Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut
mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias
kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä
uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa
jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen
selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja
päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli
jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja
että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.
Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: »mies on aina miehen väärti ja
välistä vähän parempikin».
Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa
epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että
oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä
niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.
Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden
kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää
sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean
tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut
olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.
Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli
hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen
Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli
pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan
luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä,
oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa
sydämeen palajavan.
Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin
tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa
kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi
neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään
kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat
ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä
liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.
Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä
hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä
matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa
pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.
Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää
koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan,
siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri
pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä
kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja
tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin
hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari.
Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.
Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi
vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin
halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi
yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli
hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja
sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.


18.

Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat
Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi
jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet
maailman markkinoille.
Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään
tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi.
Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä
pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli
hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen,
pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä
katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja
harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen
silmistään.
Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin
ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein
perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä
kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin
jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta
kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle
ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan.
Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja
eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.