Jaana Rönty - 4

Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut
rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi
Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla
kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen
maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä
omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla
nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa
hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän
todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden
käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että
lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan
sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli
harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin
päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia
kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.
Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen
liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen
yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli
ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki
havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän
arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin
hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden
tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa
oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä,
tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan
kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän
uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen
henkiruumiillisessa olemuksessaan.
Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä
yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa
kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi
tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin.
Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan
he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta
silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä
matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin
itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari
viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään,
teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta
mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet
sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli
ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun
perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen
monella hartaalla ja palavalla rukouksella.
Että Roope itsemurhastaan huolimatta ja vastoin raamatun nimenomaista
määräystä olisi päässyt taivaan valtakuntaan sisälle, näyttää kuitenkin
puolueettomasta katsojasta vähemmin uskottavalta. Mutta Leena meni
tiettävästi neulansilmän läpi ja tuli autuaaksi.
Jumalan kirous lepäsi raskaana Iikka Rönnyn mökin päällä. Itse hän
mietti usein tehdä parannusta eikä enää myöhemmällä ijällä
salakapakoinutkaan juuri muille kuin kauppias Luikariselle ja kenties
jollekin varakkaammalle matkamiehelle. Rahdinvetäjät, ne vensperit,
olivatkin ottaneet tavaksi pitää mukanaan omat nassakkansa.
Lopullisesti oli Iikka kuitenkin päättänyt kääntyä vasta
kuolinvuoteellaan.
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään korkeamman henkisen elämän eikä
puhtaamman sydämen merkkejä, oli Reeta, Iikan vihkimätön jalkavaimo.
Päinvastoin hän murehti suuresti muiden leväperäistä pensistymistä,
sillä mökin varallisuus väheni samassa suhteessa kuin sen asukkaiden
mieli muuttui hurskaammaksi ja siveellisemmäksi. Hänen yksinkertainen
sosialinen periaatteensa oli, ettei köyhän kannattanut elää
rehellisesti. Nähtävästi hän aikoi tulla toimeen maailmanlapsena
elämänsä loppuun saakka eikä katua ennen kuin viimeisellä tuomiolla.
Mutta mummo iloitsi. Mitä kovemmin kohtalon vallat murtelivat hänen
poikansa perheen jäseniä, sitä voitollisemmin helisi hänen virtensä ja
sitä kirkastuneempina tuikkivat hänen pienet tuhkanharmaat
silmäteränsä, sillä hän tiesi Herran rankaisevan sitä, jota hän
rakasti. Jaanan sydämestä hän oli jo varhain tahtonut kitkeä pois
kaikki ne perisynnin ja pahojen aivoitusten ohdakkeet, jotka tämä
mahdollisesti oli saanut synnyinlahjana erhettyneiltä esivanhemmiltaan.
Samalla hän oli tahtonut kylvää rakkaan poikansatyttären poveen sen
sinapin siemenen, joka kerran kasvaisi suureksi puuksi ja jonka oksille
kaikki taivaan laulelevat linnut pesänsä tekisivät.


19.

Matkue läheni Lentuan kylää. Metsä loppui ja alkoivat kauppias
Luikarisen tilukset.
Jaana katseli uteliaasti ympärilleen.
Tuossa hän oli istua nukottanut ojanreunalla vahtimassa, etteivät
lehmät päässeet kiellettyjä aloja sotkemaan. Se oli ollut hyvin helppoa
työtä, kun vaan karttoi itsensä isolta sonnilta eikä päästänyt sitä
takaapäin ryntäämään. Silloin se varmaan olisi hänet sarviinsa
seivästänyt.
Edestäpäin tarvitsi sille vain näyttää karahkaa. Silloin se räpähytti
silmäänsä ja meni möyryten menojaan.
Kauppias Luikarinen ei niitättänyt nurmiaan kahta kertaa. Niin
tapahtui, että syksyisin, kun muiden karjat tarpoivat savisia
metsäteitä, söivät hänen jalosukuiset lehmänsä maukasta kylvöheinän
ävärtä, ja vain silloin tällöin aikansa kuluksi ojentelivat koipiaan
kuin kamarin lattialla. Se oli kaikkien mielestä sangen merkillistä
eikä ilman ihmettä Jaanastakaan.
Pian olivat huomanneet Lentuan kylän lapset, että oli ilmestynyt uusi
jäsen heidän yhteiskuntaansa. Kiertäen kaartaen he olivat Jaanaa
lähestyneet ja tulleet heti hyviksi tuttaviksi. Kirjavat, sekeiset
syyskesän päivät, korkean ja kuulaan auringon alla, olivat olleet kuin
luodut toverilliseen seurusteluun. Mikä oli silloin sen autuaampaa kuin
tehdä tuli ojaan ja paistaa perunoita suloisessa porossa? Kuka tahtoi,
voi samassa paikassa paistaa myös jalkojaan.
Jollakin oli päällään mekko, useimmilla vain lyhyt paidanriekale.
Päiväkauden nuotion ympärillä kuhnittuaan he kaikki olivat yhtä mustia
ja nokisia.
Kauppias Luikarinen oli kävellyt usein peltojensa pientareita. Jos hän
silloin sattumalta näki häärivien nokitonttujen homman, hän ärjäsi
kaukaa hirvittävällä äänellä ja voi heti havaita ilokseen, miten pienet
syylliset kuin peltohiiret ojanpohjia myöten kotiinsa piipersivät.
Tietysti palasivat he pian takaisin. Mutta kauppiaan mielestä olikin
pääasia, että isännän auktoriteetti vaan tuli ylläpidetyksi.
Saattoi myöskin tapahtua, ettei kauppias Luikarinen karjaissutkaan. Hän
voi myöskin hiipiä hiljaa niinkuin varas yöllä ja ilmestyä
ällistyneiden nokikolarien eteen äkkiarvaamatta ja aivan
odottamattomalta taholta. Jos hän silloin näki ojanvarrella jonkun
tuollaisen nollottavan räkänokan, heilautti hän säärensä tämän
päänpäällitse; tuhma temppu, joka syvästi loukkasi asianomaisen istujan
ihmisarvoa. Se oli oja-yhteiskunnan mielestä kokonaan kuulumaton tapa
niin arvokkaalle henkilölle, vaikka he tosin ymmärsivätkin
täydellisesti sen edut pirullisena ja oikein laskettuna
rangaistuskeinona.
Kauppias Luikarinen oli musta pilvi heidän taivaallaan. Toinen oli iso
sonni. Molempia varten täytyi pitää vuoronperäinen etuvartia. Mutta
muuten oli kaikki kirkasta ja pilvetöntä.
Heidän leikkinsä olivat matkitelleet uskollisesti sitä elämää, jota he
joka päivä näkivät ympärillään. He leikkivät lehmisillä, hevosilla,
talosilla, isäsillä ja äitisillä. Myöskin juopposilla he leikkivät ja
se oli kokonainen draama, jossa oli monta kaunista ja liikuttavaa
kohtausta. Kotisilla oli eräs toinen pienempi draama, mutta sitä
jännittävämpi. Se alkoi niinkuin ainakin talosilla, mutta isä ja äiti
lähtivät kylään ja kielsivät lapsia minnekään menemästä. He palajavat
kotiin eivätkä löydä ketään. Sitten jatkui se niinkuin kuuropiilosilla
ja päättyi kuvaannolliseen selkäsaunaan, joka suoritettiin kaikkien
muotojen mukaisesti.
Tämä kaikki oli ollut Jaanasta erinomainen hauskaa eikä hän suinkaan
ollut ikävöinyt takaisin mummon saunan savuiseen yksinäisyyten.
Mutta syksymmällä, kun viikkoiset sateet alkoivat, ei pikku paimenen
elämä enää ollut kovinkaan kehuttava. Vaikka hän saikin aamulla
päälleen ruoti-ukon ijänikuisen sarkatakin, joka ulottui hänelle
kantapäihin saakka, ei sekään enää puolenpäivän tienoilla voinut estää
alituisesti suhuttavaa märkyyttä läpi tihkumasta. Hänen ainoat
jalkineensa olivat ne, jotka vares oli hänelle antanut, ja ainoat
sukkansa ne siniset, jotka vilu ja vihmova sade kutoivat hänelle.
Silloin ei ollut mikään erinomainen ilo tarpoa upottavia kyläteitä
taikka purra kovaa evästään kostean heinäsuovan kupeessa. Onneksi ei
karjakaan tällaisilla säillä paljoa liikkunut, söi mieluimmin yksiltä
paikoiltaan ja siirtyi jo puolenpäivän rinnassa märän ja mustan metsän
rantaan, joka huokasi ikuista murhettaan harmaan, yksitoikkoisen
taivaankannen alla.
Sade-ilmoilla muuttui myös koko Lentuan kylän ulkomuoto. Nyt vasta se
näytti pieneltä, matalalta ja ränsistyneeltä. Kujat pursuivat lokaa
puolipolveen, maantien hiekka kuohui yli äyräittensä. Seinät vettyivät,
räystäät tippuivat, katot vuotivat ja putosivat kaikki ikäänkuin pari
vaaksaa alemmaksi. Raskas ilmanpaino löi savun maahan taikka lähetti
sen takaisin tupaan. Sieltä täältä pilkisti ikävän ikkunan takaa vain
joku nykerönenäinen paitaressu kaivaten kesäisiä tantereitaan.


20.

He tulivat sillalle. Lentuan kylä lepäsi heidän edessään.
Kauppiaan kujan suusta paistoi punavalkea patsas. Puoti oli auki
sunnuntainakin; täällä korven keskellä, missä matkat olivat pitkät ja
vaivaloiset, ei ollut yleisön mukavuudenkaan vuoksi aina niin helppo
lepopäivää pyhittää. Sitäpaitsi oli sunnuntai paras kauppapäivä.
Lähin kirkko oli kaupungissa kolme peninkulmaa pohjoiseen päin. Sinne
ei tietysti kenelläkään tullut ilman erityistä asiaa lähdetyksi. Sen
sijaan kävivät kaupungin ja naapuripitäjien papit toisinaan täällä
pitämässä jonkun hartaushetken.
Tänään oli juuri sellainen harvinainen tilaisuus.
Lentuan kylä oli tienristeyksessä. Paitsi kruunun valtamaantietä, joka
kulki sen lävitse, lähti siitä kaksi korpitietä, toinen luoteeseen,
toinen koilliseen. Siellä oli peninkulmien takana eräitä yksinäisiä
vaarakyliä, joiden asukkaat myöskin tällaisina päivinä astuivat
heiluvia pitkospuita myöten Lentuaan.
Kansaa näkyi jo kokoontuneen kauppiaan kujan perille. Miehet
seisoskelivat piippu suussa aitaa vasten, eukot istuskelivat nyyttineen
puodin portailla. Puoti itse oli tietysti pakaten täynnä.
Tämä näky muistutti Jaanan mieleen sitä aikaa, jolloin hän itse
kasvavana tyttösenä oli seisonut tuon puodin tiskin takana ja myönyt
kauppiaan ylikatsannon alla ryyniä, lankaa, kahvia ja sokuria.
Kauppapuoti oli pienestä pitäen aina erikoisesti miellyttänyt Jaanaa.
Sen värjätyistä kangaspakoista, vanhoista rahkeista ja kimaltelevista
rihkamista uhosi hänen sieraimiinsa omituinen, sydänalaa vihlaiseva
tuoksu, joka sai hänen verensä oudon ja haikean ikävöimisen tulesta
intohimoisesti hiiltymään. Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli
sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi
Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä
niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja. Se oli hänelle
ikäänkuin ensimmäinen epäselvä kangastus jostakin etäisestä, pyhästä ja
pyörryttävästä maailmasta, sieltä, mistä matkamiehet tulivat ja minne
he menivät, kunne virstapatsaat viittasivat ja kulkivat salaperäiset
sähkölangat pitkin humisevia pylväitään.
Epäilemättä oli tämä Eeden ja paratiisi. Mutta sen keskeen oli myöskin
hyvän ja pahan tiedon puu pystytetty.
Jaana tekaisi jo paperitötterön ja sitoi käärenuoran päät kätevästi
kuin näppärin tiskimies. Mutta eräänä iltana hän pisti kätensä
luvattomasti pastillipurkkiin. Samalla astui kauppias sisälle
ulko-ovesta ja helähti ovenkamanaan kiinnitetty sydäntä-sävähyttävä
tiuku.
Kauppias ei ollut sanonut kuin yhden sanan:
--Ulos!
Ja Jaana oli mennyt. Hän oli juosta vikittänyt jälelleen katsomatta ja
sukeltanut aamu-yöstä mummon saunaan niinkuin pelästynyt hiirenpoika
pesänsä koloon. Hän oli saanut selkäänsä, kuten tavallisesti, mutta
pitänyt sen tällä kertaa täysin ansaittuna. Kuitenkin oli hänen
sydämensä vielä kauan läpättänyt, kun hän oli muistanut rikostaan
jumalan seitsemättä käskyä vastaan.
Lapsuuden muistot tulvehtivat joka taholta hänen mieleensä, mutta ne
eivät enää häntä ilahduttaneet. Kuinka hän tunsi olevansa kaukana
niistä! Mitä kaikkea hän oli nähnyt tällä välillä? Ja miten vähän
kaikki nuo ihmiset täällä tiesivät maailmanmenosta ja hänen
murheistaan.
Eikä hänen sydämensä ollut syttä valkeampi, kun he astuivat kauppiaan
kujan suuhun, isä ja Nantta edellä, äiti, Miina-muori ja Jaana heidän
perässään.


21.

Kujan suussa seisoi Heikki.
Jaana säikähti niin, että sydän oli tulla kurkkuun. Hän ei ollut
ollenkaan odottanut Heikkiä täällä tapaavansa.
Kuitenkin oli aivan luonnollista, että Heikki oli tullut. Hänen
kodistaan oli vielä pitempi matka kaupunkiin kuin Jaanan. Hänetkin oli
harvinainen tilaisuus saanut liikkeelle. Jumalanpalvelus ei ollut
hänelle pääasia. Tärkeämpi oli tavata tuttavia, kuulla maailman
asioista ja tehdä eräitä ostoksia kauppiaalta.
Heikin kotitalo, jossa Heikki nyt isännöi, oli nimeltään Kontio. Sen
mukaan sanottiin häntä Heikki Kontioksi.
Vielä ei hän tiennyt Jaanan tulosta mitään.
Nyt näki hän hänet äkkiä edessään. Piippu putosi hänen suustaan ja hän
tapaili hämmästyneenä hatunlievettään.
Jaana oli käynyt niin jumalattoman kauniiksi hänen mielestään.
Isä ja Nantta menivät lyömään kättä hänelle. Heikki tervehti heitä
välinpitämättömästi. Mutta hänen silmänsä pälyivät koko ajan kohti
Jaanaa ja hänen leukapielensä hymyilivät korviin saakka, hurmautuneesti
ja tuttavallisesti. Kaikesta päättäen hän tunsi itsensä ylenmäärin
onnelliseksi.
Myöskin Holli-Reeta ja mummo tervehtivät häntä. Sitten kääntyi Heikki
vasta Jaanan puoleen ja sanoi:
--No, Jaana!
Jaanan täytyi pistää kättä hänelle. Mutta hän oli karahtanut
tulipunaiseksi tukanjuureen asti eikä mistään hinnasta olisi uskaltanut
kohdata hänen katsettaan.
--Eikö se pappi vielä ole tullut? hän sanoi hätäisesti.
Heikin ymmyrkäinen naamataulu hymyili kuin täysikuu.
--Niin, pappi? hän sanoi painokkaasti.
Nyt joutui Jaana vieläkin enemmän hämilleen.
Onneksi tuli pappi samassa. Kauppias sulki puotinsa ja kansajoukko
siirtyi kohti pihan toisella puolen olevaa pirttirakennusta. Siellä oli
jumalanpalvelus pidettävä.
Saarnan aikana katsoi Heikki koko ajan Jaanaan. Hän ei voinut mitään
muuta ajatella. Tuoko se sitten oli hänen tuleva morsiamensa? Nyt se
oli tullut takaisin, uskollinenpahan oli ollut, vaikka ei ollut silloin
lähtökiireessä tullut edes kihloja hommatuksi. Mutta nyt Heikki hänet
kihlaisi vaikka vihtasormuksella.
Kyllä hän tietysti voi kultaisenkin ostaa, eipä sillä ja sen vuoksi.
Talo oli nyt hänen eikä isäkään enää kauan eläisi. Vielä ennen
juhannusta hän matkustaisi kaupunkiin ja ostaisi sormuksen, kultakellon
ja vitjat. Pärttylinä pidettäisiin ratulat eli kuuliaiset ja
römppäviikolla häät. Ristiäisiä saattaisi sitten noin Erkinpäivän
tienoissa ajatella.
Se tuntui jo niin iloiselta ja hipleältä Heikistä, että häntä aina
pyrki väkisin naurattamaan. Aivan kuin olisi joku kainalokuopista
kutittanut.
Samaako mahtoi Jaanakin ajatella, koska näytti niin ujostelevan eikä
edes kertaakaan katsonut hänen?
Mutta Jaanan mieli liikkui taas muilla markkinoilla. Tässä pirtissä hän
oli saanut ensimmäisen ja ainoan koulu-opetuksensa.
Oli näet erään hienon helsinkiläisen neidin nuoreen ja oikulliseen
päähän pistänyt ajatus lähteä laupeudentyötä harjoittamaan, levittämään
tiedon valoa ja hyviä tapoja Suomen synkimpien sydänmaiden keskuuteen.
Myöskin leipää ja vaatteita hän oli levittänyt, sillä näitä
nälkäperukoita oli jälleen kohdannut kaksi hallavuotta peräkkäin.
Hänen isänsä oli joku hyvin ylhäinen sotaherra, hänen ristimänimensä
oli Signe ja hänen sukunimensä edellä oli af taikka von, mikä lienee
ollutkaan. Kuin pyrstötähti hän oli tullut, tuoden viestin
tuntemattomista aurinkokunnista, kuin pyrstötähti myös hävinnyt
häikäistyään, kadoten ijäksi Lentuan kylän pienestä ja ahtaasta
näköpiiristä.
Vuoden hän oli pitänyt pienten lasten koulua kauppiaan pirtissä, jonka
tämä mielihyvällä oli tarjonnut hänelle maksutta käytettäväksi.
--Jos te saatte nämä rosvonpenikat edes hiukankin ihmistapoja oppimaan,
oli kauppias sanonut, on siinä minulle kyllin vuokraa huoneestani.
Jaana, joka jo silloin oli ollut paimentyttönä Luikarisen luona, oli
kuullut nämä sanat. Nyt pulpahtivat ne äkkiä esille sydämen onkaloista,
jonne ne kerran olivat niin kipeästi kaivertuneet.


22.

Kauppias Luikarinen ei ollut mikään tietopuolisen valistuksen
vihollinen. Päinvastoin hän piti sitä ainoana keinona, jos nyt kerran
oli kysymyksessä niin naurettava seikka kuin kansan kohottaminen
alkuperäisestä raakuudestaan, roistoudestaan, ja typeryydestään. Moinen
epäilemättä jalo pyrkimys oli hänen mielestään kuitenkin yhtä mahdoton
kuin olivat täyspäiselle ihmiselle uskonnolliset hassutukset.
Papit olivat hänen loukkauskivensä. Hän vihasi heitä rajusti ja
intohimoisesti. Se ei tietysti suinkaan estänyt häntä jättämästä
pirttiään heidän käytettäväkseen jumalanpalvelusta varten, joka kokosi
kansan hänen kauppapuotinsa edustalle.
Saarnan lopussa tapahtui jotakin tavatonta.
Pappi puhui esivallasta ja sen kunnioittamisesta. Esivalta ei hänen
mielestään turhaan miekkaa kantanut. Tosin oli jumalalle annettava,
mikä jumalan oli, mutta etenkin keisarille, mikä keisarin oli.
Asevelvolliset nuorukaiset kuuluivat ehdottomasti keisarille. Mutta
tästäkin seurakunnasta oli moni jäänyt pois arvannostosta, muka sillä
syyllä, että uusi asevelvollisuus-asetus oli syntynyt maan lakien
vastaisessa järjestyksessä. Se oli surkuteltavaa hairahdusta ja kansan
terveiden käsitteiden sekoitusta. Ei ollut alammaisen asia mennä
esivallan toimenpiteiden laillisuutta punnitsemaan. Sillä esivalta,
joka oli jumalasta, teki tilinsä yksin jumalalle.
Heti hänen jälkeensä nousi kauppias Luikarinen. Hän oli niin vihainen,
että hänen äänensä vavahteli. Pappi puhuu, mitä sylki suuhun tuo, hän
sanoi. Pappi puhuu pönttönsä ja leipälaukkunsa puolesta. Laki on
kansan, ja hallitsijaakin korkeampi. Mutta uusi asevelvollisuus-asetus
ei ole laki, vaikka Suomen papit sen ovatkin saarnastuolista
julistaneet. Se ei ole syntynyt Suomen valtiopäivien
myötävaikutuksella.
--Menköön arvannostoon se, jonka housut lotisevat! hän huusi. Mutta
syyttäköön sitten itseään, jos joutuu Venäjälle kaalinpäitä
pureksimaan. Taitaa siinä vain maha piiskana heilua ympäri selkäpiitä.
Täälläkin Suomen synkimmissä sydänmaissa, missä ruokajärjestys ei
suinkaan ollut kehuttava, mutta kaali kokonaan tuntematon, teki
viittaus venäläiseen kyökkiin tarkoitetun ja tuiki tyrmistyttävän
vaikutuksen. Mitä ymmärsivät Lentuan kyläläiset esivallasta ja
laillisuuden vaatimuksista? Esivalta oli se, joka verot kantoi ja
virkamiehet palkkasi, laillisuus se, joka esiintyi käräjinä,
lautamiehinä ja rikoslakina.
Mutta vatsansa vaatimukset he ymmärsivät. Siksi he kaikki tällä
hetkellä sydämensä syvyydessä kannattivat kauppias Luikarista, vaikka
he eivät papin läsnäolon vuoksi rohjenneetkaan millään tavalla tuoda
julki mielipidettään. Heidän mielestään oli jo suunnatonta, että
kauppias oli sen tehnyt, mutta siinä olikin mies, joka ei pelännyt
piruakaan.
Pappi oli punainen kuin kukko. Kauppias haukkui häntä vielä vähän aikaa
ja lupasi laittaa havuisen hännän jokaiselle, joka ei ollut hänen
kanssaan yhtä mieltä.
Pappi vastasi tyynemmin ja maltillisemmin. Vielä oli aika katua niiden,
jotka eivät olleet kutsuntaan saapuneet. Mutta siinä tapauksessa heidän
heti oli armoa pyydettävä ja lainkuuliainen mielialansa esivallalle
ilmaistava.
--Tehköön kukin omantuntonsa mukaan, hän sanoi. Minä olen vaan tahtonut
sanoa sanani ja samalla mikä on jumalan sana tässä tapauksessa.
--Muna hapeniin sellaiselle miehelle! huusi kauppias Luikarinen. Ja nyt
pellolle minun pirtistäni taikka minä näytän sinulle, mitä muksu
maksaa!
Pappi korjasi lipereitään ja lähti puuskuttaen.
Kauppias Luikarinen hymyili voitollisena. Että hän kerrankin oli saanut
puhua suunsa puhtaaksi noille juuttaille ja iskarioteille! Käskivät
roistot vielä lepopäivää pyhittämään! Ikäänkuin kansalle ei ollut siinä
lepopäivää tarpeeksi, että se sai seisoskella hänen tiskinsä edessä!
Heikki Kontio oli höröstänyt korviaan, kun kuuli arvannostosta
mainittavan. Hänkin oli jäänyt pois kutsunnasta. Tosin se oli
tapahtunut enemmän kauppiaan kehoituksesta kuin hänen oman
vakaumuksensa tähden, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, ettei
Heikillä ollut näistä asioista mitään varmaa vakaumusta. Edesvastuu oli
hänen mielestään siis kokonaan kauppiaan. Mutta sitä suuremmalla
mielenkiinnolla hän oli seurannut tämän ja papin välistä väittelyä.
Hänestä tuntui kuin olisi siinä kiistelty hänen kohtalostaan.
Jos kauppias olisi hävinnyt, olisi hänkin tuntenut itsensä tuiki
levottomaksi. Mutta nyt oli pappi saanut pötkiä käpälämäkeen ja hänen
edesvastaajansa jäänyt voitollisena taistelukentälle.
Hätä ei ollut tämän näköinen. Ja Heikki katsoi jo turvallisesti
voivansa pistää piipputupakan käryämään.
Jaana oli henkeä vetämättä seurannut papin ja kauppiaan ottelua. Se oli
muistuttanut hänen mieleensä paininlyöntiä Jaakopin ja hänen jumalansa
välillä, kuitenkin sillä erotuksella, että Jaakopin jalka ei näyttänyt
nyrjähtäneen. Eikö hänkin tiennyt esivallasta jotakin? Tapauksen
jälkeen pääkaupungin poliisikamarissa se merkitsi hänelle samaa kuin
väkivalta. Eikö hänkin tiennyt laista ja oikeudesta jotakin? Tiesi niin
paljon, ettei niihin ollut vetoamista, kun tiukka tuli. Mutta hän ei
ollut vielä voinut oikein pukea sanoihin ajatuksiaan. Nyt tuli kauppias
tuossa ja sanoi, että esivalta oli väärä ja ettei sen antamia asetuksia
ollut noudatettava.
Tosin puhui kauppias ainoastaan väärästä esivallasta ja laittomasta
asevelvollisuus-asiasta, mutta tietämättään yleisti Jaana hänen sanansa
mielessään, yhdisti ne omiin kokemuksiinsa ja huomasi ne oikeiksi
kaikessa laajuudessaan, ilman mitään rajoitusta.
Hänkin asettui heti vaistomaisesti kauppiaan puolelle.
Pappi puhui pötyä hänenkin mielestään. Tosin oli hänen saarnansa ollut
kaunis ja liikuttava eikä Jaana ollut sen aikana voinut estää
kyyneleitään. Se oli ikäänkuin toinen maailma, jossa jumala oli isäntä
ja pappi pehtori. Huonona naapurina tahtoi perkele anastaa sekä heidän
tiluksensa että alustalaisensa.
Mutta heti kun pappi oli ruvennut maallisista asioista puhumaan, oli
Jaana tuntenut sydämensä jäykistyvän. Mitä oli papilla niiden kanssa
tekemistä? Eihän jumala kuitenkaan vaivaisesta syntisestä välittänyt.
Eikä esivalta, ainakaan se, jonka tekemisiin Jaana oli joutunut,
suinkaan voinut olla jumalan sijainen maan päällä. Pimeyden
pääruhtinaan sijainen se oli. Epäilemättä, jos ihmisvoimat siihen
riittivät, sitä oli kaikin mokomin vastustettava.
Kansanjoukko hajautui vähitellen. Kauppias avasi jälleen puotinsa ja
liike lähti käymään entistä menoaan. Pappi pyysi kyytiä takaisin
kaupunkiin, mutta joku eteläänpäin menevä matkustaja oli jo ehtinyt
ennen häntä nimensä päiväkirjaan merkitsemään.
Papin täytyi hetki odottaa. Joku uskollinen sanankuulija lupasi hänelle
hevosensa. Mutta se täytyi ensin käydä valjastamassa.
Jaana seisoi puodin portailla ja hoputti omaisiaan lähtemään. Hän
tahtoi kaikin tavoin välttää Heikkiä. Mutta Holli-Reeta sanoi, että
hänellä oli jotakin ostoksia, ja Iikka jutteli kaikessa rauhassa
kylänmiesten kanssa. Mummo taas oli pistäytynyt pappia puhuttelemaan.
Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren,
siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen
sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli
houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut
turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa?
Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.
Mitä se täälläpäin matkusteli? Olisipa Jaanan tehnyt mieli vetää hänet
tilille käytöksestään. Miksi hän ei ollut tullut kadunkulmaan? Oliko
oikein siten narrata köyhän lasta?
Mutta kyytipoika iski hepoa selkään ja kohona hurahtivat kärryt
väistyvän helluntairahvaan lomitse.


23.

--Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.
--Mikä mies?
--Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.
--En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie
tukkiherroja.
--Ei se tukkiherra ole.
--Mistä sinä sen tiedät?
Jaana viivytteli vastaustaan.
--Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.
--Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta
myrtyneenä.
Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.
--Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen,
sellainen, joka kirjoittaa...
--Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.
--Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.
Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.
--Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.
--Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias.
Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.
--Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty,
syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.
Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä
vieraassa herrassa.
--Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.
--Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja
lähettää lehtiin niitä.
--Maksaako se niistä?
--Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä
viisitoista markkaa.
--Viisitoista markkaa?
Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.
--Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.
--Mistä hyvästä se antoi?
--Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.
Jaana ihmetteli.
--Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.
Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.
--Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta
hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.
--Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi
Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.
--Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.
--Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.
Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi
herran.
Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.
--Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta,
vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias
käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...
--Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.
--Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka
Rönty mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se
asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.
--Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää,
nauskahutti Nantta.
Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty
katsoi häneen epäluuloisesti.
--Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.
--Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on
toteltava.
--Esivaltaa! hymähti Jaana.
--Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei
turhaan miekkaa kanna.