Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 7

--Ei tässä sinua pelätä! sanoo Tahvo ja juoksee Junnun sivu ylös
tikapuille.
Junnu iskee hänen jälkeensä, mutta iskee syrjään, ja kun aidas katkeaa
kahdeksi hänen käsissään, tarttuu hän tikapuihin ja rynnistää niitä
niin, että ne putoavat maahan ja tuovat Tahvon mukanaan, joka jo on
ennättänyt melkein räystään tasalle.
Tahvo päästää pahan parahduksen ja menee tainnoksiin.
Samassa ovat vallesmanni ja insinööri Junnun niskassa, huutavat toisia
avukseen, Junnu rutistetaan miehissä seinää vastaan, kaadetaan maahan,
sidotaan nuoriin ja nakataan hervotonna oman rekensä liisteille.
--Vai sinä tässä rupeat esivaltaa vastustamaan... Kyllä minä näytän
sinulle, junkkari! puhkuu vallesmanni hengästyneenä nuoria
tiukoittaessaan. Tuokaa, miehet, hevonen tallista!
Junnu makaa pitkällään liisteillä ja näkee hevosensa talutettavan
tallista ja valjastettavan hänen oman rekensä eteen. Hän riuhtaisee
pari kertaa nuoriaan, pyrkii istualleen, mutta kun ei pääse, painautuu
hän takaisin pitkäkseen ja jää siihen liikkumattomaksi. Siinä
maatessaan sen aikaa, kun vallesmanni laittaa lähtöään, näkee hän vielä
kaatuneet tikapuut nostettavan uudelleen pirtin seinää vasten, ja kun
reki lähtee sulaa maata koluuttamaan, putoilevat malot jo tuvan katolta
maahan, ja tuohet lentelevät peltoja pitkin syystuulen kantamina.
--Lähtipä se karhu pesästään! nauretaan hänelle ja huudetaan
pilkallisia hurraahuutoja hänen jälkeensä.


VII.

Hän on päässyt sakoilla, kulujen ja kipurahain maksulla ja muutaman
kuukauden vankeudella ruunun virkamiehen vastustamisesta ja
loukkaamisesta hänen virkatoimessaan. Mutta käräjiä odottaessa ja niitä
käytäessä on aika kulunut syksystä kevätkesään.
Pää kulittuna ja vangin vaatteisiin puettuna on hänet vähää ennen
juhannusta tuotu läänin kaupungista oman pitäjän vankihuoneelle, jossa
hänet on päästetty irti.
Siitä hän lähtee kulkemaan suoraapäätä korpeensa, joka vetää häntä
vastustamattomasti. Hevonen on myöty kuluista, mutta lehmän hän on
jättänyt sinne ruokolle muutaman vanhan vaimon haltuun, joka on
luvannut hoitaa sitä yli talven.
Junnu on laihtunut, koukistunut ja kalvennut. Otsa on synkistynyt ja
samennut, posket käyneet kuopille ja jäykistyneet, niin että näyttää
siltä, kuin hän lakkaamatta purisi hammasta. Silmät ovat painuneet
päähän, mutta välähtävät välistä salavihaisesti.
Ei oikeuden edessä, ei vankilassa, ei sieltä palatessakaan tutun
vanginkuljettajan kanssa hän ole monta sanaa vaihtanut. Siitä pitäen,
kun hänet väkivallalla heitettiin omille liisteilleen, on hän
itsepintaisesti ollut ääneti.
Käräjissä luettiin hänen papinkirjansa, josta kaikkein kuullen kävi
selville, että hänet on rangaistu ensimmäisen kerran varkaudesta ja
että hän on yksinäisen naisen isätön poika. Ei hän puolustautunut, ei
jäävännyt todistajia, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Ja kun isäntä
selitti tuomarille, ettei tätä miestä milloinkaan ole pidetty oikein
täysipäisenä, se kun syyttä suotta saattaa vimmastua ihan
silmittömäksi, antoi hän hänen puhua, kelvottoman, ja muiden uskoa.
Mutta jo silloin alkoivat hänessä kypsyä synkät tuumat. Ne valmistuivat
vankihuoneella ja lääninvankilan yksinäisessä kopissa. Ne eivät enää
nousseet päätä pyörryttävinä ja maailmaa mustentavina vihanpurkauksina
niinkuin ennen, ne kokoontuivat sydänalaan, jäivät sinne jäytämään ja
pakottamaan, imeytyivät veriin ja purivat mieltä kuin happamena
ruosteena.
Hän polttaa isännän talon!... Hän tappaa Tahvon ja vallesmannin, ampuu
insinöörit metsän peitosta, ja kostaa mitenkuten kaikille niille, jotka
ovat ryöstäneet hänen rahansa ja tavaransa, häntä häväisseet ja
pilkanneet ja ajaneet hänet kuin metsän pedon pesästään!
Isäntä on kehunut hänen viljelyksiensä vuoksi saaneensa ruunulta
kaksinkertaiset lunnaat maastaan. Tahvo on ilkkunut viimeinkin
kostaneensa. Kaikki maailma on tietysti nauranut hänen häviölleen...
... Ei ole oikeutta ihmisissä, susia ne ovat, nälkäisiä hurttakoiria,
jotka söisivät suuhunsa, repisivät riekaleiksi, jos saisivat, imisivät
viimeisen veripisaran ruumiista...!
Mutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja
silloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä,
ja hampaat puristuvat yhteen...
Hän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat
ovat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy
käydä tiepuoleen levähtämään. Nälkäkin on, eikä ole tupakkaakaan, jota
ei ole saanut moneen kuukauteen, mutta jota mieli aina ikävöi.
Viha herpoontuu hetkeksi, kostotuumat unohtuvat, ja mielen pinnistys
laukee.
Mitä hän on tehnyt, että ihmiset ovat hänelle niin armottomia, että
maailma häntä niin murjoo? Eikö hän aina ole koettanut sitä palvella ja
sovittaa niitä, joita vastaan ehkä on rikkonut? Eikö hän aina ole
antanut niille rauhaa ja paennut pois niiden jaloista? Eikö hän ole
väistynyt tiepuoleen ja antanut niiden ajaa ohi,--minkä tähden ne
sieltäkin hänet karkoittavat?... Jos pääsisi vielä kerran kaiken
kuulumattomiin, jos saisi vielä hankituksi hevosen ja rakennetuksi
uuden mökin jonnekin. Mutta mistä sen tietää, etteivät ne niitäkin
ryöstäisi, etteivät taaskin karkaisi kymmenen miehen voimalla hänen
kimppuunsa, löisi rautoihin ja ajaisi vankilaan? Ja etteivät veisi
vielä lehmääkin...? Ehkei hän enää saa sitäkään pois, ehkä ne ovat jo
senkin anastaneet?--ja tätä peläten lähtee hän taas kiireesti pyrkimään
sinne, missä luulee sen olevan.
Keväinen yö on kolkko ja kostea, ja vasta lehteen puhjenneet puutkin
näyttävät värisevän. Paikat ovat tutut ja matka monta kertaa ennen
kuljettua. Mutta ei mikään näytä kuitenkaan olevan entisellään. Kuta
enemmän hän syvenee korpeen, sitä leveämmäksi käy tie ja sitä
haaskatummaksi metsä. Entistä karjanuraa on aukoiltu isommaksi, sitä on
ajettu kärryillä, ja rattaat ovat raapineet kuorta puista.
Suopaikkoihin on tehty siltoja, ja tiepuolessa on vähän päässä suurten
honkain kantoja ja niiden katkotulta latvoja.
Vaan yht'äkkiä alkaa hänestä näyttää siltä, kuin kaikki nuo jälet ja
merkit toisivat poispäin, niinkuin ne tästä kautta suurella joukolla ja
täyttä karkua olisivat ajaneet kuormineen ja kärryineen, niinkuin
pelästyksissään ja takaa ajavia vainoojiaan hurjasti paeten... Ne ovat
keskeyttäneet työnsä, ne on joku loihtinut sieltä pois, antamatta yön
lepoa ja päivän rauhaa! ... pannut metsän peikot kiviä nakkelemaan
vuorten louhuista alas laaksoihin, särkemään yöllä sen, minkä ne
päivällä rakentivat ja rakentamaan sen, minkä ne särkivät: hänen
pirttinsä ja peltonsa! Ja tästä ne nyt ovat menneet, toisiaan takaa
ajaen, ahdistaen ja ruhjoen heikompiaan tiepuoleen, jossa on kuin
kaatuneiden kuormain jälkiä, aisankappaleita, irtautuneita pyöriä ja
hevosten luurankoja...
Yön yhä hämärtyessä alkaa hän uskoa tosiksi näkyjään ja kuvittelujaan,
tahtoo saada varmuuden siitä, ovatko ne todellakin sieltä lähteneet, ja
malttamatta kulkea tietä myöten, jonka kahden puolen hänen mielestään
liikutaan ja salaperäisesti sihistään, poikkeaa hän polulta ja lähtee
metsän läpi oikaisemaan suoraa tietä Mustinlampea kohti.

Onhan hän kuvitellut sen kaiken mielessään valmiiksi valvoessaan
linnassa unettomia öitään. Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän
väistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa
pois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä
ilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja
hajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen
silmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen...
Mutta sellaista mullistusta, niin perinpohjaista ja pikaista hävitystä,
kuin minkä hän nyt näkee, jysähtäessään pimeästä metsästä avattuun
linjaan, ei hän ole osannut kuvitellakaan...
Sehän on jo valmis rautatie ... penger tehty, ojat kaivettu, kiskot
pantu paikoilleen! Ja keskellä rataa, ihan hänen edessään töröttää
korkealla penkereellä jono hiekkavaunuja ja niiden edessä kiiltelevä,
ilkkuileva, ilkeästi pihisevä veturi.
Hervotonna ja jalat tuskin päällään pitäen hiipii hän radan reunaa
tuvalleen päin. Suolla seisovat hajasäärin junttaustelineet ja niiden
ympärillä rumppukiviä ja rykelmä käsikärryjä kumollaan, selällään,
syrjällään...
Hän hakee huoneitaan entiseltä aholtaan, mutta ei löydä ahoa eikä
huoneita. Aho ja pellot ovat peitetyt hiekkaan, tupa, navetta ja saunan
ja kamarin salvos ovat haihtuneet näkymättömiin, ja niiden sijalle on
alettu rakentaa uutta kivijalkaa. Ainoa, minkä hän löytää petäjiköstä,
on palanen tikapuita.
Häntä alkaa peloittaa. Hänestä on, kuin olisi hän siinä näkymättömien
vihanhenkien väijyttävänä, jotka tähtäävät häntä metsästä,
ojentautuvat ottamaan häntä jaloista kiinni, suhisevat ja pihisevät
hänen ympärillään... Hän aikoo karata korpeen, mutta sieltä tuijottaa
häneen huoneiden ikkunoita ja ovia toinen toisensa takaa ... tuolla on
veturi ja vaunut ... tuolla nuo telineet ja tuolla taas toiset. Ja hän
lähtee juoksemaan alas lammelle.
Mutta tuskin hän on ehtinyt toiselle puolelle penkereen, josta
irtonainen hiekka valuu hänen jälkeensä, kun hän huomaa olevansa vanhan
metsäsaunansa edessä ja pysähtyy siihen.
Se näyttää olevan asuttu. Sieltä kuuluu kuorsausta raollaan olevan oven
läpi, ja kun hän kurkottaa sisään, näkee hän lattialla kiukaan edessä
sammalilla makaamassa vanhan vaimon, jonka tuntee samaksi, joka on
saanut hoitoonsa hänen lehmänsä.
Lehmänsä? muistaa hän. Mutta missä on hänen lehmänsä?
--Tallellahan tuo vielä on, puhuu hänelle vaimo herättyään ja unesta
selvittyään. Ja tähänhän nuo vielä jättivät tämän saunarähjänkin,
vaikka uhkailivat sitäkin repiäkseen. Vaan eikö nuo tätäkin jo kohta
korjanne, kun saavat nuo muut laitoksensa valmiiksi. Juhannuspäivänähän
kuuluvat olevan ne, mitkä lienevät, ne ensimmäiset avajaiset. Sen
entisen pirttisihän ne repivät, ja isäntä möi seinät Tahvolle, joka on
siirtänyt ne tuonne vähän syrjemmälle metsään. Kuuluu pitävän siellä
viinankauppaa ja rikastuvan. Sillähän se näet on sinun hevosesikin. Se
kelvoton kun sai sen viidestäkymmenestä markasta huutokaupassa.--Jo
niitä on ilkiöitä tässä maailmassa, jatkaa hän lohdutellakseen, kun
näkee Junnun lyykähtävän saunan kynnykselle, kyynärpäät polvia vastaan.
Kaikesta sitä mieheltä viedäänkin elanto ja olento, mistä sinultakin.
Revipäs toisen tekemä talo maan tasalle, lyöpäs rautoihin ja myöpäs
ainoa hevonen... Ja kun olisi se isäntä, mikähän lie sekään miehiään,
ottanut ne sinun tekemäsi heinätkin, soista ja rämeistä keräämäsi ...
olisi ottanut, jos en olisi estoa tehnyt.
--... Tallellahan tuo toki vielä on lehmäsi. Tästähän se illalla lähti
yösyöttöönsä. Ei sitä paljon uskalla paimentamatta jättää muulloin kuin
yöllä, sitten kun alkoivat tuolla veturillaan humata kahakäteen. Ne kun
eivät osaa lehmät pelätä sitä sen enemmän kuin hevostakaan, niin jo
ovat kahden elukan yli ajaneet tänä kevännä. Eivätkä maksa
vahingoltakaan, kun kuuluisi pitävän jokaisen itsensä paimentaa
karjansa.
--Mikä pakko sitä on täällä sen kanssa ollaksesi?
--Eihän tuota ole osannut muuannekaan, kun täällä saa maidostakin
paremman hinnan.
--_Niillekö_ sinä myöt maidon?
--Nehän nuo houkuttelivat, kun sanoivat olevan muutenkin särpimestä
tingan täällä sydänmaalla ... ja kun nuo olivat täällä heinäsikin.
--Missä päin se kulkee Omena yösyötössä?
--Eihän se kaukanakaan. Tuollahan se lie aivan radan takana muiden
lehmäin kanssa. Pitäisi sen tänne kuulua sen kellonkin. Löydät sen
sieltä nähdäksesi.--Vaan saataisiinhan tässä aamukahvikin
kiehautetuksi, jos malttaisit odottaa...
Mutta ei Junnu sano malttavansa, nousee ylös ja katoaa metsään.


VIII.

Päivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja
ääniä.
Kuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa
taas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen
rohkeutta.
Ei päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee
lehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä,
ennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita
myöten toisiin pitäjiin ... kunhan vain pääsee pois täältä, missä on
kuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.
Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon
kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän
kohti.
Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä
oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän
seisomassa oman entisen hevosensa.
Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva
hankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet
revittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei
jaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen.
Voi, minkä ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittiöitä, voi hylkiöitä!
vaikeroi Junnu itsekseen.
Ja muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän
kellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois.
--Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja
juoksee päin.
Se on Tahvo.
Tunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että
Junnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän
mielensä ja menee luo.
--Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu
hänkin kellonkantimeen.
Junnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy
aikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin
Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.
Tahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja
ajaa pois.
Junnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen
ahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata
vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään.
--So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen.
Senhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki ... nehän
ne tekevät, mitä tahtovat...
Häntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän
yli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle
pitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki...
Mutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys
vihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko
ruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä
tiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa.
Mutta kun hänelle vähitellen selviää, että se oli veturi, joka vihelsi,
ja että se on se, joka sieltä tulee tännepäin, muistaa hän lehmänsä,
kimmahtaa ylös ja lähtee kivien ja kantojen yli juoksemaan radalle,
niinkuin jotain estääkseen, niinkuin jotain vaaraa torjuakseen.
Lehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle
päin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa
Junnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee
juoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti.
Mutta kun se tulee radalle, ja on juuri penkereen yli nousemaisillaan,
viheltää veturi jo käänteessä ja karkaa höyryä kupeiltaan sähistäen
täyttä vauhtia eteenpäin.
Lehmä pysähtyy keskelle rataa, jää tulijata katsomaan, tyhmistyy, ei
osaa eteen eikä taakse.
Veturi kiljuttaa pilliään, karjuu ja elämöi, mutta ei saa enää
vauhtiaan hillityksi.
Junnu hyppää hätään, huitoo käsillään ja huutaa hänkin, tarttuu sarviin
lehmäänsä, joka peräytyy silloin, kun Junnu vetää, ja työntäytyy
eteenpäin silloin, kun Junnu peruuttaa ... ja saa hänet raastetuksi
puolittain radalta, kun veturi, kuljettajain kirotessa ja nyrkkejä
puidessa ja jarrujen pahasti päristessä, leikkaa lehmän kahtia hänen
edessään ja laahaa toisen puolen ruumista mennessään, kun toinen puoli
etujalkoja myöten jää sarvista Junnun käsiin.
Se elää vielä vähän aikaa, heittelee niskojaan, liikuttaa jalkojaan
kuin pois pyrkien, mutta putoo sitten hervotonna, kaula ojona ja auki
jääneet silmät kuin Junnuun tuijottaen, hänen eteensä rataväliin
vierteelle.


IX.

Liputettu juhlajuna pysähtyy juhannuspäivänä Mustinlammen asemalle,
jonka keskentekoiset rakennukset ovat koivuilla kaunistetut. Se on
ensimmäinen juna uudella radalla, huviretki, jonne rakennustoimikunta
on kutsunut kaikki rautatietyömiehet ja kunniavieraiksi radan varrella
asuvain pitäjäin säätyhenkilöt.
Junnua ei ole näkynyt eikä kuulunut, sitten kun veturi oli ajanut hänen
lehmänsä yli ja hän itse kadonnut, luulon mukaan kirkonkylään päin.
Silloin tällöin ovat hiekkajunain kuljettajat kuitenkin luulleet
näkevänsä hänet hiipimässä radan vartta metsän rinnassa, milloin siellä
milloin täällä.
Siinä, missä rata asemalta lähtien ja ojentautuen siitä jonkun matkaa
yhtä suorana linjana kulkemaan tekee äkkipolvekkeen ja puskee halaistun
kallion läpi korkealle, vetelän suon yli kiertävälle penkerelle,--on
mies radalla polvillaan ja koettaa irroittaa jotain ratapölkystä.
Hiessä päin, kiihkoisin liikkein ja vähän väliä asemalle päin pälyen,
hän vuoroin takoo kirveenhamaralla kiskoa kiinnittävän naulan
kotkausta, vuoroin koettaa koivuisella kangella longistaa sitä ylös
maasta.
Hän on koonnut kaikki viimeiset voimansa siihen työhön, jota hän on
panemassa toimeen. Kaikki vihamiehensä, kaikki vainoojansa ja
kiusanhenkensä: insinöörit, vallesmannin, isännän, Tahvon, työmiehet,
veturin ja sen kuljettajat, ja kaikki muut, jotka ovat liitossa häntä
vastaan, eivätkä toinen toistaan parempia, tahtoo hän karkoittaa
täältä, ruhjoa heidät yhdellä iskulla, syöstä heidät yhteen rykelmään,
yhteen hävityksen kuiluun, nurin niskoin vetelän suon pohjaan...
Hän on sen niin miettinyt, se on selvinnyt hänelle näinä päivinä nälkää
nähdessä ja metsiä harhaillessa, josta edestakaisin ajeleva veturi
vetää häntä vastustamattomasti radan läheisyyteen, josta hän seuraa sen
liikkeitä, hiipii yöllä sen luo, näkee kiskoja otettavan irti ja
naulattavan kiinni paikoilleen ja kuulee työmiesten puhuvan
juhannuspäivänä kaupunkiin tehtävästä huviretkestä...
Olla hänellä rautapikka ja raskas moukari, joilla hän kerran iskien ja
kerran keikauttaen musertaisi palasiksi hauraan raudan...
Mutta naula ei ota särkyäkseen, ja toinen on vielä koettamatta...
Vaan hänen täytyy saada tekonsa tehdyksi! Ja sen täytyy onnistua!
Veturi savuaa tuolla asemalla, väkeä kuohuu mustanaan sen ympärillä, ne
hyppivät vaunuihin, äsken ne jo huusivat ja hurrasivat ja nyt ne
soittavat torvea, niin että metsät raikuu.
Hän lyö olkansa takaa kirveenhamaralla, ja naulan kotkaus murtuu. Hän
työntää kankensa kiskon alle, ja kisko jo vähän liikahtaa. Mutta toinen
naula kiinnittää sitä vielä ratapölkkyyn, ja rauta painuu paikoilleen.
Juna viheltää lähtöään asemalta, pitkästi ja kiivakasti.
Toinen naula on yhtä kovassa kuin ensimmäinen. Ei hän ennätä sitä
murtaa, ennenkuin ne ovat ajaneet yli ja pelastuneet...
Jättäisikö hän toiseen kertaan?--Ei hän voi, ei hän tahdo, nyt sen
täytyy tapahtua, nyt ovat hänen kiusansa kostettavat!
Hän tarttuu kirveeseensä ja alkaa hakata sillä ratapölkkyä poikki.
Mutta kirves karahtaa kiveen, iskee säkeniä ympärilleen, ja terä on
mennyt pilalle.
Juna on jo liikkeessä, sen rumina lähenee lähenemistään.
Hän tarttuu kankeen uudelleen, sysää sen kiskon alle ja heittäytyy
ruumiinsa koko painolla sen päälle.
Kisko longistuu maasta, ratapölkky rusahtaa, naula nousee...
Nyt ne eivät pääse hänen käsistään!
Mutta kun hän kerran vielä ponnistaa, kuullen jo rattaiden kalinan
vastaavan kallion seiniin, katkeaa kanki, ja hän lentää selälleen
radalle.
Vimmastuneena karkaa hän ylös, ryntää käsin kiinni ratakiskon kimppuun,
repii sitä sormillaan, iskeytyy siihen hampaillaan kiinni, tietämättä
enää, mitä tekee...
Veturi viheltää hänen selkänsä takana...
Se pääsee pois hänen käsistään, ne pelastuvat, ne ajavat hänen
ylitsensä...!
Ei ikinä!
Hän hyppää syrjään, näkee veturin liehuvine lippuineen, kiiltävine
silmineen, huutaen, ratisten karkaavan kohti, ja uusi tuuma iskee hänen
mieleensä...
Hän koukistuu maahan, lyö sylensä suuren kiven ympärille, nostaa sen
radan vierestä ilmaan, syöksee takaisin radalle, sulkee silmänsä,
jymähyttää sen tulevaa veturia vastaan, kuulee kauhean pamauksen ja
hoipertuu tunnotonna penkereeltä alas ojaan.
Kun hän tointuu, tuntee hän olevansa selällään kuin jollain liikkuvalla
lattialla, huutavain ja käsiään huitovain ihmisten ympäröimänä, näkee
insinöörit, vallesmannin, isännän ja Tahvon ... hänen päätään pakottaa,
verta vuotaa kasvoja pitkin, veturin pilli päästää ilkkuvan kirkunan,
savua tuprahtaa hänen silmilleen ja hän ymmärtää olevansa juhlajunan
vietävänä, kiitämässä kaupunkia kohti ja--ikiteilleen.