Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 6

Oli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana,--mutta kun ne veivät
sen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä
päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia:--»Tuolla tulee portto
poikineen!--Jaanan Junnu! porton poika!--Jaanan Junnu! porton poika!»--
Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät
molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta
kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu
oli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin
kaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan
hänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän
eikä mennyt...
Olisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia,--ja vaikka olisi äitikin
saanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt
yhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan
pajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja
lehmärahoja ansaitsemaan.

Olisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta
siellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli
päässyt.
Toisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään
kirkonkylän ja muut tutut seudut.
Puolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta
sisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä.
Ei kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään.
Mutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa
kaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä.
Ellei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee
yösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja
tiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja
helpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille
taipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa
kanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja
jota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta.
Mutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen
kaupungista toiseen.
Ja kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää
ylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä
vastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta
ennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä
pitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa,
joka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen
tiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä
kerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät
ja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään.
Reessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan,
ja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin
palattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja
hevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään
puiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja
kadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee
tuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa
tehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta
hevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa
ja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat,
etteivät toista kertaa hänen tielleen tule!
Mutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten
jaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää
eikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian--yhä kirkonkylää ja asutuita
paikkoja kiertäen--kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka
hän on saamillaan säästövaroilla ostanut.
Hän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse
sevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään
häntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan.
Hän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä
joukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa
mielessään: »Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma
mökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.»

Kun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään
hautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt
ainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet
pihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi.


IV.

Ja Junnulle alkaa hauska aika omissa töissään pitkinä päivinä
kevättalvella. Hän hakkailee halkoja, ajelee heiniä kotiin ja hirsiä
uusiin rakennuksiinsa, navettaan ja aittaan.
Hänen mielihyvänsä häiriytyy kuitenkin eräänä aamuna, kun hän metsään
ajaessaan kuulee hakkausta korvesta. Se on kai vain joku halonhakkaaja,
mutta ei hän kuitenkaan tahtoisi, että se tulisi hänen tuvalleen. Ei se
tulekaan sinne, näkyy ajavan kuormineen lammen taitse kylälle päin.
Eikä kuulu sitä enää moneen päivään takaisin tulevaksi. Mutta kerran,
kun Junnu jo huoletonna istuu rekensä pajuilla, ajaa sama halkomies
metsätiellä vastaan, mutta ei virka sanaakaan, kun Junnu sanaa
virkkamatta kääntyy toiselle polulle. Hevonen oli isäntätalosta, Tahvon
entinen ajohevonen, mutta ajaja outo.
Monena päivänä se tulee ja menee samalla tavalla. Eihän se näy tahtovan
häntä häiritä, lieneekin joku uusi vastatullut siivo renki, ja kun he
taas tulevat vastakkain, seisauttaa Junnu hevosensa, menee tupakalle ja
antautuu puheisiin. Tahvo kuuluu menneen keväällä ruunun töihin
rautatielle, kun ei isäntä tahtonut työssään pitää eivätkä sopineet
palkoista, kertoo renki. Junnua miellyttää mies, se kohtelee häntä
melkein kunnioittaen, ihmettelee hänen hyviä ansioitaan, joista Junnu
kertoo ja kertoo vielä muistakin puuhistaan, uusista aitta- ja
navettarakennuksistaan. Kutsuupa hänet kotiinsakin käymään, kun
sattunee vielä sivu ajamaan. Renki tulee, kiittelee taas ja ihmettelee
ja puhuttelee häntä kuin isäntä-miestä, ja vaikka Junnu kuinkakin
koettaisi sitä väijyä, ei hän näe mitään ivaa hänen silmissään
piilemässä.
Eräänä sunnuntaina ajaa isäntäkin häntä tervehtimään. Sanoo lähteneensä
asian alkaen häntä katsomaan, kun luuli hänen iäksi päiväksi peittyneen
nietoksien sisään. Junnu keittää kahvit ja tarjoaa kaupungin tupakoita,
ja isäntä kehuskelee hänkin hänen laitoksiaan. Kyllä sinä vielä tähän
täyden talon rakennat, kun kerran olet niin hyvään alkuun päässyt,
sanoo hän.
Ja he puhelevat Junnun uusista viljelyksistä ja neuvottelevat siitä,
mihin olisi paras tehdä peltoa ja mihin paras niittyä. Isäntä neuvoo
ottamaan viljelykseen koko alan tästä pirtiltä tuonne lammelle.
Junnusta olisi parempaa peltomaata vähän loitompana, mutta isäntä
arvelee, että aina se on pelto paras hoitaa nurkkajuuresta käsin.
Ettäkö minäkin kerran pääsisin isäntämiesten arvoon, ettäkö minuakin
kerran olisivat pakotetut oikeana ihmisenä kohtelemaan? ajattelee hän
isännän mentyä.
Ja kevään tultua ryhtyy Junnu omien tuumiensa innostamana yhä uhemmin
raatamaan. Hän kaataa suuren kasken päivän puolelle mäen rinnettä,
aitaa pienen hakamaan ennen kaskettuun lehtoon, perkaa peltoa ja raivaa
niittyä alankoon.
Hänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen
seuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee
piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheilleen ja
tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut
mukana taskussaan.
Hänen kevättoukonsa nousevat hyvälle oraalle ja pensovat siitä
tuuheaksi laihoksi. Ja kun hän niitä katselee ja ajattelee tätä uutta
elämäänsä, kihoaa taaskin vesi hänen silmäänsä, ja leuka vähän
värähtelee.
Mutta samalla tulee välistä aiheeton, käsittämätön pelko siitä, ettei
vain tapahtuisi mitään, joka häntä häiritsee ja särkee hänen onnensa.
Hän koettaa kuvitella sitä jos jonkinlaiseksi. Unessa hän kerran on
tuntevinaan, että se tietymätön vahinko on tulevinaan kuin kylältä
päin, nousevinaan kuin mustana, paksuna pilviseinänä, joka ryskii ja
paukkuu korvessa, vie katon hänen pirtistään ja painaa hänet suulleen
maahan. Hän panee unen mieleensä, miettii sen merkitystä ja keinoja sen
torjumiseksi.
Kunhan ei isäntä suuttuisi häneen jostain, kunhan ei ajaisi pois häntä,
kun ei ole tehty kirjallista kontrahtia. Tekee hänelle mieliksi peltoa
siihen, mihin se sitä ehdotteli. Ehkäpä se tulee yhtä hyvää siinäkin,
vaikka onkin vähän isompitöistä.--Tai voisivat papit ahdistaa häntä
lehmän saatavista tai siitä, ettei hän ole käynyt kinkerillä eikä
ripillä, ja ruunu laittaa vallesmannin hakemaan verojaan?
Ja hän menee pappilaan, maksaa voinsa, pyrkii luetettavaksi ja
ilmoittautuu ripille.
Samalla retkellä hän käy suorittamassa ruununveronsa ja jättää
vuokransa etukäteen ruununvoudin kirjurille, kun ei vielä ole oikea
maksunaika.
Eihän niiden nyt pitäisi päästä miltään puolelta hänen kimppuunsa,
eihän nyt pitäisi ihmisten eikä taivaankaan häntä vainota, ajattelee
hän kotiin kävellessään.
Olisi hän sovittanut sen Tahvonkin, jos se olisi ollut tavattavissa.
Mutta ehkä tuo lienee leppynyt jo tuokin, kun ei ole jo tähän mennessä
vihaansa näyttänyt.
Ja hänen pelkonsa on jo kokonaan poistumaisillaan, kun hän taas muistaa
äitinsä. Jos ne rupeaisivat kunnan puolesta riitelemään sen eläkettä,
kun saavat kuulla, että hänellä on hevonen ja lehmä. Ja jos Jumala
katsoo häntä syrjin silmin, kun hän oli sille niin sydämetön sen
eläessä eikä soitattanut eri kelloja kuoltua.
Hän kääntyy takaisin, käy kunnanesimiehen puheilla ja lahjoittaa
muutamia markkoja köyhäin kassaan, kun ei enää oteta muussa muodossa
maksua;--ja sitten hän käy kirkonkylän nikkarissa tilaamassa puuristin
äiti-vainajansa haudalle.
Se häntä rauhoittaa, hän on mielestään nyt kokonaan irti pahasta
maailmasta.
Eiväthän he hänelle nyt enää mitään mahda, eiväthän voi enää millään
keinoilla päästä hänen kimppuunsa. Eivätkä ehkä tahdokaan.
Ja hän alkaa kuin leppyä heille mielessään, hänen vihansa leutonee,
katkeruus sulaa pois, eikä hän enää usko omia aavistuksiaankaan, jos ne
välistä vielä pyrkivätkin tulemaan.


V.

Kaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana,
eikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään.
Mutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee
hän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana
hakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta.
Mutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen.
Hän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin
kaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna
tuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle
mökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan.
Eikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin.
Hän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka
sieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään,
syödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta
silmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului
hakkausta ja haastelevain miesten ääniä.
Metsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan
päähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin
mittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja.
Tämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä
metsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri?
Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se
mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne
yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa.
Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon
noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina
täytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta,
kunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa.
Sunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa
lähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti.
Mutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta
korpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän
rinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht'äkkiä kaatuu
suuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin.
Kun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on
seisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään
kiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän
herrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista
kolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja
sitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan
läpi suoraan silmään.
Samassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu
sisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo:
--Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita.
--Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu.
--Ne on insinöörejä.
--Mitä teillä on täällä tekemistä?
--Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään.
--Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme
siitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä?
--Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja
hoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill'aikaa kun Junnu
pankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta
selvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä
tahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt
tätä ennen.
Herrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa,
päästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille
ja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle.
--Saisikos maitoa talosta? kysyvät he.
--Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo.
Junnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä
tuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle
kaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä
tähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle
herrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee
siitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden.
Herrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt
rakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo
alkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin
ampuen tämän pirtin päällitse...
--Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi.
--Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista.
--Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan.
--Siirtääkö toiseen paikkaan?
--Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee.
--Ruunuko käskee?
--Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois.
Tahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo
kiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin
herroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena
olivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa
salaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä.
Kysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden
herrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan
aukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme
markkaa päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin
kauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa.
Eivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen
kun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi.
--Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan
nimikkoruunasi...
Junnu ei vastaa.
--Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat,
kun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai
sitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin?
--Eipä häntä haluta.
--Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja
pitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä.
--Vaan jos minä en pura.
--Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä
suunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat
suurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja.
Junnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat.
Mutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät
maidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka
siirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille
sijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän
rantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä
keppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja
katoavat metsään.
Heidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin
kulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään
Junnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä
katsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata.
Vasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään,
mitä on tapahtunut.
Eiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla.
Ne ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se
uhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ...
purkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee
satoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin
keskelle kirkonkylää.
Se selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan,
niinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen.
Hänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi
maailman jalkoihin...?
Mutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän
upottaa koivuisen korennon jok'ikisen kallosta sisään!
Veri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen
metsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne
rehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen
pirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään?
Miksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi?
Vielä hän ne tavoittaa...!
Hän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten...
Ei tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä
ole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot _he_ ensin!
Aloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun
renkejä!
Hän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee
pihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin
palamaan.


VI.

Mutta syksyllä on rautatietyö jo täydessä käynnissään Junnun mökin
ympärillä. Metsä paukkaa kahden puolen hänen pirttiään,
dynamiittilaukaukset pamahtelevat, yhtämittaa kuuluu kivimiesten
vasarankalketta, hevosmiesten huutoja ja junttamiesten hoilotusta.
Junnun tupa on puolimatkassa kahden kaupungin välillä, ja siihen on
tehtävä suuri asema, joka tulee kolmen pitäjän liikkeen keskustaksi.
Mökin ympärys on raivattava, metsä hakattava, pellot tasoitettavat ja
huoneet tuomitut purettaviksi. Ja Junnua on vaadittu väistymään
rakennusten tieltä.
Mutta Junnu ei ole väistynyt eikä aiokaan väistyä. Hän ei ole
tietävinäänkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän kulkee
kaikkien sivu, välttää työpaikkoja, ei ole ketään tuntevinaan.
Pyytäville hän on kieltäytynyt myömästä maitotilkkaakaan, ja niille,
jotka ovat anoneet yösijaa, hän on vastannut, että tarvitsee hän
pirttinsä itsekin.
Jos saisi nukkua saunassa tai aitan parvellakaan? Mutta ei siihenkään
ole Junnu antanut lupaa.
Insinöörit ovat lähettäneet hänelle sanan toisensa perästä, että hänen
on keyriin mennessä purettava rakennuksensa, muuten puretaan ne ruunun
kustannuksella.
Junnu ei sano aikovansa hievahtaakaan.
Mutta tottahan pirtin pitää pois, kun rautatie tulee siltä paikalta
kulkemaan?
Kiertäköön rautatie!
Sen on mahdoton kiertää.
Olisi mennyt muualta ... kukas käski sen tänne tulemaan?
Häntä pidetään hulluna eikä huolita ruveta ahdistelemaan, ennenkuin se
on aivan välttämätöntä.
Tottapahan sydämikkö siitä aikaa voittaen lauhtunee.
Mutta Junnun kiukku on kohoamassa sitä mukaa, kuin rautatietyö kahden
pään lähenee. Kesätöistä päästyään alkaa hän vedättää hirsiä
kartanolleen ja kun häneltä kysytään, mitä hän aikoo, vastaa hän
rupeavansa rakentamaan talven varaksi kamaria ja uutta saunaa.
Insinöörit lähettävät isännän saattamaan häntä järkiinsä.
--Maksaakos isäntä siirtopalkan ja korvaatteko peltojen teon? kysyy
Junnu jurosti.
--Mikäpä pakko niitä lie minun korvata?
--Korvaakos ruunu?
--Ei taida ruunukaan ruveta sinun rengiksesi.
--Vaan mitenkäs oli sen puheen, kun lupasitte minun asua kymmenen
vuotta arennitta ja nyt jo ajaisitte maailman selkään?
--Saisit kai tässä minusta nähden asua vaikka kaksikymmentä.
Junnu alkaa epäillä isäntääkin. Sen silmä vilkkuu epävakaisesti ja
jalka viputtelee puhuessa. Se kyllä voisi tehdä eston, jos tahtoisi,
mutta sekin on yhdessä liitossa, ja se on aina ollut kaikkien herrain
hyvä ystävä, niinkuin nyt näiden insinöörienkin, joiden kanssa
kuljeksii työpaikalla, ja onhan sillä hevosiakin kaksi rautatietyössä.
Vaan olkoot he vaikka kaikki häntä vastaan! Hänellä on oikeus
puolellaan, ja hän ei hievahda. Hän kiusaa heitä uhallakin, pakottaa
heidät väistymään, tekee sen kostoksi kaikille! Mitäs tulivat häntä
häiritsemään, kun hän antoi heille rauhan! Ajakoot sivu rautateineen,
mutta hänen pirttiään ei revitä, niin kauan kuin hän jaloillaan seisoo!
Eivätkä ne tulisi häntä hyvällä houkuttelemaan, jos niillä olisi oikeus
puolellaan. Eivätkä ne aina työtä tarjoaisi, jos luulisivat
lepyttämättä pääsevänsä.
Ja se on vain tyhjä uhkaus, että insinööri on käskenyt keyriin mennessä
särkeä, ja että muuten muka haetaan vallesmanni häätämään.
Keyri lähenee lähenemistään, ja linjan aukaisijat ja maatyömiehet
tulevat yhä likemmä hekin. Ne jo vääntävät kantoja aholta, ampuvat
kiviä ilmaan, niin että tuvan seinät tärähtelevät ja sirpaleita lentää
ikkunoihin. Junnu ei pääse mökiltään liikkumaan minnekään tapaamatta
joka askeleella ihmisiä ja heidän hänen mielestään ilkkuvia katseitaan.
Kun vain näkevät hänet, heittelevät jo kaukaa iva- ja kompasanoja hänen
jälkeensä, kysyvät, lypsääkö lehmä riittämään asti, mahtuuko hän
pirttiinsä kaikkine joukkoineen ja onko hän yksin ottanut asemahuoneen
teon urakalla?...
Hän on kuin piiritystilassa eikä uskalla lopulta liikkua pirttinsä
näkyvistä siinä pelossa, että ne hänen poissa ollessaan ehkä käyvät sen
kimppuun. Pikimmältään pistäytyy hän vain pyhän seutuna kirkonkylästä
noutamassa leipäaineita. Ja viimein hän kokonaan äkäytyy pirttiinsä
olemaan, ei käy ulkona muuta kuin elukoitaan ruokkimassa, makailee
penkillä tai väijyy ikkunoista, vuoroin kummastakin, vihamiestensä
liikkeitä ympärillään.
Keyrin aattona hän näkee Tahvon tulevan pihan poikki ja astuvan sisään.
Hän pienentelee tupakanrouheita hakkurissa eikä ole häntä näkevinään.
Tahvo pysähtyy uunin eteen käsiään lämmittelemään.
--Laittoivat sanomaan, että korjaisit pois tavarasi, kun kuuluvat
aikovan ruveta repimään tupaasi puolilta päivin...--Parasta taitaisi
olla sinun totella, jatkaa hän, kun ei Junnu vastaa...--Siitä on
sinulle vielä pahat, jos rupeat esivaltaa vastustamaan...
Junnu hakkaa vain kovemmin mitään virkkamatta ja pyöräyttää kerran
hakkuriaan, niin että lattia kolahtaa.
--Etkö myö tätä tupaasi? irvistää Tahvo tulesta päätään kääntäen. Minä
ostan sen, jos myöt. Saat sata markkaa tähän paikoilleen, Myötkö?
--En!
--Et siitä sen parempaa hintaa saa muiltakaan...--Vallesmanni on jo
tuolla työpaikalla ja uhkasi heti paikalla tulla häätämään, jos et
hyvällä poistu. Sanovat ampuvansa sinut ilmaan pirttinesi päivinesi,
jos niskoittelet... Vaan taitaa tehdä vielä toisen kerran mielesi
ruununmiesten kouriin?
--Ulos! ärjäisee Junnu ja kavahtaa seisoalleen.
--Saanhan mennä, mutta lähtö tästä tulee kohta sinullekin!
Mutta kun hän näkee, että pölkky nousee Junnun hyppysissä kuin tyhjä
pytty, luistaa hän ovesta ulos ja ehtii parahiksi paiskata sen kiinni,
kun hakkuri paukahtaa pihtipieleen ja lentää siitä ulos pisteporstuaan,
missä se antaa kovan rämäyksen vanhaan pataraniin.
--Vai sille roistolle minä tupani! Sen kaiken ilkeyden alkajalle!
Sille, joka ne tänne toikin! Eihän ne ilman olisi tienneet tulla ne
vieraat herrat! Vai minun pirttiäni väkivallalla repimään? Vai minua
vallesmannin kanssa häätämään omasta asunnostani? Tulkoot koettamaan!
Mutta hän ei ole vielä ehtinyt sulkea pirtin ovea, kun nimismies ja
yksi insinööreistä astuvat sisään.
Ei ota hän hattua päästään, ei nouse penkiltään, johon on taas
istuutunut, eikä vastaa heidän tervehdykseensä.
--Nytkö sitä tultiin häätämään? kysyy hän suupielet pilkallisesti
väännyksissä.
--Täytyy kai sinut häätää, jos et hyvällä lähde. Mutta mitä se Junnu
joutavata. Tietäähän se, että ei auta, kun esivalta käskee, puhelee
vanha vallesmanni leppoisasti.
--Vaan millä oikeudella se käskee?
--Ruunu on ostanut maan, rata on määrätty tästä menemään ja tästä sen
täytyy mennä.
--Vai on ostanut? Enpähän ole minä niitä kauppakirjoja nähnyt.
--Ei niitä ole sinun ollut tarvis nähdäkään ... sinä asut toisen
maalla.
--Vaan pirtti on minun, ja minulla on oikeus sitä kymmenen vuotta
arennitta hallita.
--Mikä oikeus? kysyy insinööri.
--Niin on puhuttu isännän kanssa.
--Onko sinulla kirjat?
--Ei ole kirjoja, vaan niin on puhuttu.
--Ne puheet eivät, miesparka, mitään merkitse, kun kerran maa on
isännän ja hän on saanut siitä arvion mukaisen maksun.
--Maksunko saanut? Mutta minä en ole saanut penniäkään pirtistäni, eikä
ole tarjottukaan.
--Se ei kuulu meihin, kun kerran isäntä, jolle se lain mukaan kuuluu,
on saanut siitäkin.
--Isäntä? Ei kai isäntä ole voinut saada maksua minun pirtistäni?
--Hän on saanut, niinkuin sanoin. Se on muuten sinun ja hänen välinen
asia, sopikaa keskenänne. Ruunulla ei ole teidän sopimustenne kanssa
mitään tekemistä.
Junnu käy vähäksi aikaa sanattomaksi, kavahtaa sitten seisoalleen ja
huutaa:
--Jos lie totta se, niin on se samanlainen roisto kuin te kaikki
muutkin!
--Tiedätkö, kenen kanssa sinä puhut! kiivastuu jo vallesmannikin ja
astuu häntä vastaan.
--Vääryydentekijäin, ruunun rosvojen...! Ulos minun huoneestani!
--Junnu! Minä varoitan sinua vielä viimeisen kerran...!
--Varoita, mitä varoitat, valehtelija, koira!--sanat takertuvat hänen
suuhunsa, ja kurkkua kuristaa...
--Mies on hullu! Ei hänen kanssaan maksa vaivaa väitellä!--ja kääntyen
työmiesten puoleen, joita on kokoontunut tuvan ovelle, huutaa insinööri
heille:
--Alkakaa repiä! Ei meillä ole aikaa tässä kiistellä...
--Siinä nyt näet, että tässä ei riita auta, koettaa vielä vallesmanni.
Vaan tietämättä, tuntematta muuta, kuin että hänen tupaansa siis
todellakin aiotaan repiä, että hänet väkisin aiotaan ajaa ulos
asunnostaan, että häneltä ryöstetään hänen oikeutensa ja omaisuutensa,
karkaa hän vallesmannin sivu ja insinöörin jälestä kartanolle, jossa
väkijoukko aukeaa hänen edessään, samalla kuin toisia uteliaina juoksee
joka taholta esiin.
--Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen
pistekodastaan.
--Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen.
--Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät...
--Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä
erotan jok'ikisen työstäni! huutaa taas insinööri.
--Ja minä isken mäsäksi jok'ikisen, joka uskaltaa liikahtaa...