Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 5

Total number of words is 3633
Total number of unique words is 1968
24.0 of words are in the 2000 most common words
32.5 of words are in the 5000 most common words
37.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tapasi hän itsensä sinnepäin katsomasta, ja lopulta hän suorastaan
suuttui. Meni kenellekään hyvästiä sanomatta eteiseen, polki vihaisesti
kalossit jalkaansa, heitti palttoon hartioilleen ja lähti kotiinsa.
Hän oli niin harmissaan, että miltei hammasta puri. Ei siitä, että oli
päätöksensä rikkonut. Olihan hän ollut suorastaan pakotettu, ja se ei
suinkaan ollut päätöksen rikkomista... Minkä päätöksen? Tuo
tämänaamuinen hetken puuskaus, ei se ollut mikään päätös. Sitä paitsi
harmitti häntä kaikki päätökset!... Päätös, päätös, matki hän ja
venytti sitä leveää sanaa vieläkin leveämmäksi...
Ja sen hän sanoo--niin kulkivat kiivakat ajatukset yhtä tahtia kiivaan
kävelyn mukana--sen hän sanoo, että hän voi, jos tahtoo, lakata
polttamasta. Mutta hän ei tahdo, sillä se on luonnonlakia vastaan. Se
on sokea fanaatikko, joka ei ota huomioon oman fysiikkansa vaatimuksia!
Yht'äkkiä? Ilman mitään syytä? Herkeäisi syömästä samalla ... ja
eiköhän tosiaankin kerran sitäkin vaadittane ... heh! »Kaikki tai ei
mitään!» heh! heh!--Hah, hah, hah!... Ja maisteri yltyi kaikelle
tuolle ihmisten hulluudelle niin nauramaan, että ohikulkevat
pysähtyivät katsomaan... Sehän olisi mainio pala »Matti Meikäläiseen»
tuo, että eiköhän ne Ibsenit ja Björnsonit vielä vaadi syömisenkin
lakkauttamista! Siinähän juuri oli se heidän »kaikki tai ei mitään!»...
Hah! hah! hah!
Mutta teeveden raatelema jälki oli kielellä ja suulaessa ja
kurkkutorvessa vielä silittämättä ja parin savun makuun päästyään huusi
se huutamalla lisäviihdykettä suureen tuskaansa ja kiljui kiljumalla
kiireistä apua. Se toi totiset mietteet, ja ilo katosi.
Huh!--Niin puistatti kuin olisi ollut horkka tulossa. Oli miten oli,
mutta se on ainakin varma, ettei organismi ole normaalitilassaan.
Sanotaan, että jos organismilta jotain yht'äkkiä kieltää, johon se on
tottunut, niin usein tapahtuu, että joku piiloutunut taudinsiemen
irtautuu ja tekee kummia. Niin jossain kirjassa sanotaan... Kuinka
kauan hän on ollutkaan polttamatta? Likemmä kaksitoista tuntia... Kuka
ties?... Ehk'ei se nyt kuitenkaan niin pian... Mutta ainakaan ei ole
syytä kauemmin...
Ja sattui niin, että hän juuri nyt tuli tupakkapuodin oven eteen
punaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, että joku herra juuri meni
puotiin ja jätti oven auki ... ja silloin sattui vielä niin, että
maisterikin pistäytyi jälestä.
Vaan hän ei ottanut lakkiakaan päästään, ja synkän ja tyytymättömän
näköinen oli hänen muotonsa, kun hän pyysi saadakseen jotain tupakkaa.
--Hva' får de' lof att vara? [Mitä saa olla?]
--Mitä tahansa, sanoi maisteri kolkosti.
--Kanske får de' lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...?
[Ehkä saa olla richmondia ... tai rettigiä ... tai...?]
--Antakaa sitten vaikka rettigiä.
--Jaha! Var så god! Kanske får jag öppna lådan? [Jaha! Olkaa hyvä! Ehkä
saan avata laatikon?]
--Kyllä minä saan sen itsekin auki.
Neiti katseli vähän kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon,
niinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa
rypyssä. Hän tunsi sen itsekin hatun alta, että se oli rypyssä, otti
vastenmielisen näköisesti paperossin sormiinsa, pyöritteli sitä hetken
ja pisti sen viimein huuliensa väliin... Tulihan oli myöskin otettava,
kun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli tässä sama kuin vesi ja
sokeri pahanmakuisia pillerejä niellessä. Eikä hän siis ollut sen
lauhemman näköinen päätä kaasuliekkiin lähentäessään. Hän oli
tuntevinaan, että tämä tupakoimisen aloittaminen oli hänelle hyvin
vastenmielistä ... kun kerran oli aikonut sen jättää... Mutta minkä
sille taitaa, kun jättäminen nähtävästi on epäterveellistä. Vaan
luultavasti tämä paperossi kuitenkin on viimeinen...
--Hyvästi, murahti maisteri lähtiessään, painoi hattunsa vieläkin
syvemmälle ja nosti kauluksen pystyyn.
Mutta ensimmäisiä askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut
pyyhkineet synkän mielen syvimmät rypyt hänen kasvoiltaan. Raukeata ja
välinpitämätöntä oli vielä kävely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle
käytävälle. Mutta sydän tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, että piti
välistä hengittää liika hengähdys lisää.
Ripeämmäksi keveni sentään käynti askel askeleelta, ja hänen
kääntyessään Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtä hilpeä kuin
aina ennenkin näin Esplanaadia kävellessä...
Ilta oli kirkas, tummansininen taivas välkkyvässä tähdessä. Kas
todellakin! Ja kuinka ei hän sitä äsken huomannut, eikä iltaseuraan
mennessään!--Hän veti pitkän savun keuhkoihinsa ja antoi silmänsä
liukua katuvartta pitkin lyhdystä lyhtyyn. Siellä täällä hohti
tavallisten joukossa joku punainenkin tupakkapuotien oven päältä ... ja
tuolla aivan perällä helotti pyöreä sähkölamppu synkkänä kohoavan
Kiseleffin kivimuurin seinästä. Ruotsalainen teatteri myöskin siinä, ja
valolla täytetyt lämpiön ikkunat--Se on sentään hävytöntä, että tuo
rakennus on kansan viha-miesten hallussa ... noin korkea ja noin
kaunis. Jos hän olisi rikas, hän sen heti kohta lunastaisi ja antaisi
suomalaisen teatterin haltuun. Jos vain olisi rahoja ... mutta sepä se
on, ettei niitä ole... Mutta jos olisi, niin laskisi hän ne isänmaan
alttarille. Sillä Suomi on köyhä, ja sitä pitää auttaa, tehdä työtä sen
parhaaksi, minkä voi. Mutta niitä on paljon, joille isänmaa ei ole
minkään arvoinen ... ne sen kieltä vainoavat, halveksivat sen
varsinaista kansaa...
Niin vaelsivat maisterin isänmaalliset mietteet, mutta repaleinen pikku
poika oli hänet keksinyt ja juoksi hänen jälessään...
--Snälla herrn, ge' mej en liten slant ... snälla herrn ge' mej en
liten slant... [Hyvä herra, antakaa minulle pikku lantti...]
--Etkö sinä osaa suomea, poika ... pyydä suomeksi niin saat.
--Ja' förstår int' finska. [En ymmärrä suomea.]
--Enkä minä ymmärrä ruotsia.
--Snälla herrn, var så go'... [Hyvä herra, olkaa hyvä...]
Maisteri lähti menemään eikä ollut enää poikaa kuulevinaan, joka vähän
aikaa karttaen jälestä juoksi. Veti viimeiset savut vanhasta
paperossista ja otti siitä tulen uuteen, ennenkuin nakkasi pois.
Veres savu hiveli mielen yhä hilpeämmäksi, sydän melkein teiskasi
tyytyväisyydestä, huulet yhä hymyilivät, ja silmä hyppeli virkeästi
paikasta paikkaan ... ylös Grönqvistin kivikartanon ylimmille
koristeille, jotka tummaa taivasta vasten vieläkin tummempina
varjostivat ... sieltä alas nurkkia pitkin valoisiin puoti-ikkunoihin,
joissa vakaasti ja kylmästi lemottivat sähkölamput, mutta levottomasti
ja kiihkeästi paloivat kaasuliekit. Ja ikkunoiden ohitse suikkelehti
ihmisten päitä.
Vielä yhden retken teki maisteri Esplanaadin päähän ja poltti vielä
yhden paperossin yksillä tulilla. Mutta sitten lähti hän verkalleen
nousemaan Erottajalle ja Bulevardinkadulle päin.
Kotiin tullessa näkyi portin pieleen veltosti nojaavan joku olento.
--Hyv'--il-il-iltaa, herr pastor ... heh, heh, heh! Pastor ei pidä
panna pahaks, että minä ... minä menin suoraan kapakkaan ... mutta ei
minulla enää ole ei yhtä slanttia ... aivan juov-vuv-vuovuksissa ...
heh, heh, heh!--Pastor antais yks viis penniä, että minä ... eli pastor
antais edes tuo paperossistumppi...
Tuo tuli niin odottamatta häiritsemään hyviä sopusoinnun tunteita,
ettei maisteri ensin saanut sopivia sanoja suuhunsa.
--Sinä olet siis juonut, vaikka ... sanoi hän sitten, mutta ei tullut
jatkaneeksi.
--Vaikka jo lupasin ... lupasin ... heh, heh! Mitä ihmisen lupauksista
... ei se osaa pitää, mitä lupaa...
--Minä annoin sinulle kaksi markkaa sillä ehdolla, että ostaisit
leipää...
--Sillä ehdolla ... jaa, sillä ehdolla ... katsokaa herr pastor,
tuota ... sillä ehdolla ... niin, että se ei ole niin, herr pastor,
että tuota ihminen ... immeinen ... ihminen ... että elää yksistään
leivästä...
Mies viittilöi sormet harrallaan alas katuun ja ylös lyhtyä kohti, ja
tuli sitä tehdessään aivan likelle maisteria, koettaen tavoittaa häntä
palttoon napista. Maisteri vetäytyi sitä mukaa taapäin...
--Niin, sillä ehdolla ... ja tilaisuudella ... mutta liha on heikko,
vaikka henki on ... henki on ... kuinka se on se paikka, herr pastori?
--Mene tiehesi sinä!
--Että tuota ... ei pastor saa mennä ... yksi paperossistumppi...
--Jos et sinä nyt heti kohta korjaa luitasi tästä, niin minä huudan
poliisia, sanoi maisteri vihaisesti porstuansa ovesta, jonne mies oli
seurannut häntä.
--Huudan poliisia ... huudan poliisia ... minä huudan itse poliisia,
ettei pastorin tarvitse ... poliis, poliis!
--Lurjus! mutisi maisteri ja sulki ovensa.--Tuommoinen renttu, uskaltaa
tulla koskettamaan.
Maisteri oli vihainen, mutta sytytettyään kynttilän ja alkaessaan
laittautua kotiasuunsa hän pian kuitenkin lauhtui... Pitäähän sääliä
tuollaisia onnettomia olennoita, jotka uudelleen ja aina uudelleen
lankeavat ... eihän ole oikein heitä liian ankarasti tuomita... Hohhoi!
Maisteri oli riisunut pitkäntakin, pukeutunut kotiviittaansa ja
pistänyt tohvelit jalkaansa. Sitten hän oli sytyttänyt piippunsa ja
istuutunut keinutuoliinsa, sivuittain pöytään...
Hm!--Se oli siinä tupakoidessa ja kiikkuessa maisterin ainoa ajatus,
eikä hän siitä tahtonut sen pitemmälle päästä.
Vähän ajan päästä kuului matami tulevan sisään ruokatarjotinta tuoden.
Maisteri antoi hänen tulla eikä puhunut mitään. Mutta jo ovesta
huudahti matami:
--Sissoh!--No, nyt pastori taas polttaa piippuaan ... se on parasta ...
no, nyt minä taas tykkään pastorista!
Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua,
että maisterinkin piti hymyillä...
--Eikä pastori turhaan kiusaa itseään ... se veisi kaiken aptiitin ja
humöörin...
--Niinkö matami luulee?
--Niin se on, minun miesvainajanikin...
--Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois.
--Jaa, vähitellen ... se on toista, että vähitellen ... niin pastori
voi tehdä, jos tahtoo ... mutta ei äkkipikaa ... se ei ole
terveellistä... Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!
--Hyvää yötä, matami.
Vähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi
kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän
sen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita
täynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita
kanuunia.
Sänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi
kynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.
Vilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus
omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten
taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä
kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä
tietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin
kovin vähäpätöinen asia.
Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan,
puhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata.



MAAILMAN MURJOMA

Yks ol' veitsi veikkoutta,
yksi rauta rakkautta,
sekin katkesi kivehen,
leipähän pahan emännän,
pahan vaimon paistamahan.
(Kalevala 33 91-98)


I.

--Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen
halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.
--Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.
Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.
Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso,
roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin
uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan
kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan
saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan
johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään
luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu
sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä
sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen--minkä jälkeen hän
poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän
ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään
häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään.
Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies,
tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä
lehmiäkin vaimo väen mieliksi.
Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle
ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei
luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän
syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa
pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty
rakoon kannon tupakoitavaksi.
Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana
naurahtamatta.
Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy
kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.
--Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja
nauretaan yhä hurjemmin.
Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa,
joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä
taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen
nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi
petäjän kylkeen.
Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta
sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.
--Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi!
huudetaan hänen jälkeensä.
--On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.
--Milloinka? kysyy joku.
--Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.
--Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.
Mutta siellä jatketaan samaa puhetta.
--Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin?
--Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten
rosvojen syötäväksi.
--Kuka sen on sanonut?
--Itse kertoi.
--Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi.
--Suus kiinni, suden selkä!
Junnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu.
--Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut
täyttä tulevankaan. »Aletaanko uudelleen?» oli kysynyt vallesmannilta,
ja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ...
muttei ollut sittenkään ääntä päästänyt.
--Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt?
--Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään
antamassa...
Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka
joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä
aikoina majaili kirkonkylässä.
--Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.
--Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet
päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta...
Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen
ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot
julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.
Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan
satutettuna.
--Tappaa, tappaa! huutaa hän.
--Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan
vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan
Tahvon jalkaa.
--Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!
Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni,
mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.
--Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä
ja työhön joka mies!
--Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä
heittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut!
--Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut?
--Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä
luo.
--Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa
isäntä ohikulkiessaan.
Mutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota
kiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän
itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei
se sen pahemmin sattunut.
Junnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin
lainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä
itseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä
pystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän
kulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja
muistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa
kulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle,
että hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen
ryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se
aikomus.


II.

Leikkuuväki on palannut työstään, kylpenyt, illastanut ja vetäytynyt
levolle aittoihinsa. Isäntä vain on vielä valveilla ja sovittelee
kenkiään tuvan orrelle kuivamaan, kun Junnu astuu sisään ja istuutuu
seinäpenkille sanaakaan virkkamatta.
--Onhan siinä vielä ruokaa syödäksesi, sanoo isäntä, mutta Junnu ei
sano haluavansa.
--Olisi minulla vähän asiata isännälle, virkkaa hän sitten, kun näkee
tämän tarttuvan oven ripaan.
--Mitä sitä Junnulla nyt olisi niin tärkeätä asiata?
--Päästäisitte minut pois palveluksestanne.
--Mitä se Junnu tarkoittaa? Kesken työajan? Ja minkä tähden?
--En tule enää toimeen tässä talossa.
--Mitäs se nyt niiden räähkäin puheista ... onhan ne saatu ennenkin
tämmöiset riidat sovitetuiksi.
--Lie heidän puoleltaan, vaan ei minun ... ja saattaisin tässä tehdä
vielä vahingoitakin...
--Hillitsisit sinäkin vähän luontoasi ... kovinhan tuo on kamalata
tuommoisten aseiden kanssa liehuminen.
--En osaa hillitä, kun tulee se vihan puuska päälleni ja minua
häväistään.
Mietittyään vähän aikaa istuutuu isäntä pöydän eteen penkille,
--Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka _se_
ennemmin pois.
--En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan ...
vihaavat ne minua kuitenkin muutkin ... kaikki oikeat ihmiset.
--Mitäs se nyt taas semmoisia ... eihän se ole sen huonompi itsekään...
--Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat.
--Kurillaanhan ne vain.
--Totta se oli, mitä sanoivat.
--Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa?
--Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle
mennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi ... vaan kerron nyt
teille, kun aina olette hyvänä pitänyt...
--Kerro, jos tahdot...
--Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja
niinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut,
kerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi ... työnsivät ikkunasta
sisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme
leipää ja voivakan ... vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin
ilmi muutkin ... enkä ole sen koommin ... vaan olen aina elänyt
omistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa
... koirat on koiria ... kaikkialla, koko maailmassa!
--Mutta ethän sitä maailmastakaan mihinkä päässe.
--Pääsisin, kun rupeaisitte minua auttamaan ... en tahtoisi
palkkojanikaan kaikkia, kun antaisitte tehdä torpan maallenne.
--Torpanko? Minnekäs?
--Tekisin tuonne Kontiokorpeen.
Kun isäntä ei mitään virka, jatkaa Junnu:
--Olisi minulla siellä jo sijakin katsottuna Mustinlammen rannalla ...
ja isäntä saapi panna millaiset arennit tahtoo.
Eihän isännällä oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saa vakinaisen
työmiehen maalleen. Ja kun hän oikein ajattelee, niin tulkoon vain
asukas juuri Kontiokorpeen Mustinlammen rannalle. Eihän ole vielä
varmaa, tokko toteutuneekaan, mitä ovat lehdissä kertoneet. Mutta kun
se itse sinne pyrkii...
--Ainapahan tuota niistä arenneista sovittaneen, sanoo hän ja lisää
sitten:
--Saatanpahan tuota tuumia.
--Lähtisin jo huomenna metsään ... ja jos ei muutoin käy, niin panen
sijaisen.
Taas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan:
--Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten
tarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee.
Junnu jää istumaan puolipimeään pirttiin.
Kauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on
tullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja
sydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä
vastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja
käytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona
ja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä
puheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet
kaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut.
Kun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset
syöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit,
ovat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja
pistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä
ole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään
jotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen.
Sitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen
säästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne
ovat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. »Jos
tunnustat, pääset vähemmällä», sanoi vallesmanni hänelle silloin
oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla
hänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet
sidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein
sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta,
miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun
herrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään... Yhteen
myttyyn mätettävät!
Pappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja
vakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa,
hän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata
... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin
puhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta
palasi... Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille,
niin kelpaa Jumalalle...
Vaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka
kerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin,
ettei saa selkoa mistään.
Mutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä
kaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu
kontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin
hätyyttämään...!
Hän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla
tällä puolen maailmaa!
Ja haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa
säästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään
huomaamatta ja poikkeaa vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle.
Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen
nimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää
hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli
ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa.
Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut
poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt
salaistakaan ivaa.


III.

On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa
ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään
huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa,
ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa
mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta,
kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut
sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle,
rakennukset jäisivät talon hyväksi.
Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt!
myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta--selkään hän ei
henno nousta--ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään.
Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa
toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin
yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja
kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja
ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie
vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea
tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää
vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.
Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka
pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita
eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran
selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää
ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla
kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse
savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu
vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin
paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä
häiritsemään.
Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon
taas liikkeelle lähtiessään.
Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.
Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä
löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja
tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo
toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?
Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa
lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän
on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan
sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain
asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin
rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin
tekoon.
Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti
kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä
liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki
vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän
heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain
metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas
hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä,
ennenkuin uskaltaa astua esiin.
Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu
saanut pirttinsä kattopäälle.
Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka
hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee
katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan
poltellen ja tuleen tuijottaen.
Onko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät
suojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos
jokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse
ketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi?
... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen,
--johtuu hänelle yht'äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä
muistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut
samalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan
omaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten
pilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna
höyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu
kellojakaan soittamaan...
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 6
  • Parts
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 1
    Total number of words is 3617
    Total number of unique words is 1882
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 2
    Total number of words is 3602
    Total number of unique words is 1750
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    37.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 3
    Total number of words is 3646
    Total number of unique words is 1926
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 4
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 1791
    26.6 of words are in the 2000 most common words
    35.6 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 5
    Total number of words is 3633
    Total number of unique words is 1968
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 6
    Total number of words is 3712
    Total number of unique words is 1908
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 7
    Total number of words is 2748
    Total number of unique words is 1509
    19.3 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    30.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.