Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 3

Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua
muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin
hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli
pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin,
heitti hyvästinsä ja lähti ulos.
Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia
tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista...
--Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne
tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut
tiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että
tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä
ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai
nämä pidot tulekaan ... niin, niin...
--Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin
emännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin,
niin sillähän näistä pääset...
--Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain...
--Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.
--Skål! vastasi vallesmanni.

Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie
oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan,
ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi
muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä
nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.
Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla.
Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut
toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja
sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän
saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä
valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea
yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta
summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään
tarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit
samppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan?
Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä
valta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa...
Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun
viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui
surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut
vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.
--Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä,
mutta herra ei vastausta antanut.--Koskeeko päähän? Vai ehkä olet
vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?
--Ei tarvitse...
--Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun
vanha kaulatautisi, annatko minä koetan...
--Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...!
Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen
ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven,
kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.


V.

Oli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni
oli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat.
Jokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin
siitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain
kaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni
uutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä
tullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa:
--De' ... de' fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien...
[Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu...]
--Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät
aina toiset.
Vallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa »vieraiksimiehiksi» pitoihin
ja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli
alkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin
apulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat
henkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään
Hellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori,
apteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan
tilaisuuteen saapumaan.
Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari
ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin
käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi.
Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten.
Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin
korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa
valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä
piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin
seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot
kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin
kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa
illallista, vaan tilannut »_supeen_».
Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin
pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi
puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia
karahveihin.
--Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.
--Haenhan minä ... ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän ...
antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin...
--Joutaa maksaa... Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa,
suolansakin ... mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin
puotiin.
--Kyllä se on koko roisto se Hellmanni...
--Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole
parempia muutkaan...
--Mitkäs?
--Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset
maksatetaan.
--Olikos sen pakko haukkua?
--Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin
haukkumassa, niin haukuin vielä enemmän.
--Panenko monta punttia näille pöydille kullekin ... kaksiko?
--Pane kolme neljä ... kuta enemmän panee, sitä enemmän menee ... jos
on vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi
poltettuna pois...
--No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä
viisaampi kuin minä ... ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin
minulla.
Lihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti
pilkallisesti:
--Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin ... pyh!
Emännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan.
Puotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi
ja vallitsi.
Mutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan.
Vallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset.
Tultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä
pöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että
näkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin.
Mitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa!
--Käykää vieraat peremmä ... astukaa vain sisään ... ja heti pieni
konjakkari kylmästä tultua ... tuokaa sokeria ja kylmää vettä!...
Kippis!--Tääll' on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain
haluttaa ... olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei
vieraansa perälle.
Tohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä
torvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan
huolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla
kukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin
taskussa säilytettävällä kammallaan ... sen tehtyään vasta paperossin
sytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa
sudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta
siistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain
säännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut
kaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit
ja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä.
Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.
--Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän
sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan,
viekkaasti hymyillen:
--Ei ole _kunniavieras_ vielä tullut, mutta ei se mitään ... saatetaan
tässä siltä alkaa.
--Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin
vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa,
oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja
housunkaulustaan kohottivat.
Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin,
joka oli »kunniavieraasta» syntynyt:
--Se oli saakelin hyvä keksintö ... eikö totta?
--Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka
tunsi näytelmätaidetta.--Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka
osais sitä kompponeerata.
--Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka
hän tähän suostui?
--Täytyi, täytyi ... tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh,
heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu
erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä ... (ja sitten hän
sen tarinan laveasti kertoi) ... ja eikö totta, eikö tämä ollut paras
keino rangaista?
--Se oli kerrassa paras ... ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi
syrjäisetkin...
--Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin...?
--Lumisateessa ja pyryssä ... niin! Rothberg siitä jo puhui... Mutta ei
sitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään...
--Täytyi, täytyi ... heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti
... heh, heh, heh!
--Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta...?
--Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen
kuin huomenna ... suu kiinni tänä iltana ... heh, heh, heh!
Kaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta
sukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä
puheenaineena joka ryhmässä.
Mutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja
sentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään.
--Koskei näy kunniavierasta tulevaksi ... ja mehän tässä isäntiä ...
sanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli
kievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos
puheilleen...
--Minkä tähden se ei tule huoneeseen?
--Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan.
--Mitä hittoja se...? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos.
Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.
--Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.
--Jo nousee ylös...
--Mitä varten se ei tule sisään?
--Ei tahdo tulla täältä kautta ... sanoo kernaammin menevänsä
puotikamariin ensin ... olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään... »Onko
siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon...
»Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»... Ähäh, älysipäs!--Tst!--
Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista... Ai, saakeli!
Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi
vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki
salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät,
seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen
ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella
kumarruksella.
Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan
kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni
kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu
kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat
kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan.
Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä ... terve!
päivä ... hm ... tuota ... ei tuota ... hm ... hm!» ja kun oli päässyt
enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.
--Joko minun nyt kohta pitää...?
--Kyllä, kunhan booli valmistuu...
--Tuleeko booli...?
--Totta kai! kuinkas muuten?
--Niin, niin...
--Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia...
--Kuule, elähän mene ... niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä
tehdäksesi minun nimessäni...
--Niinkö anteeksipyyntöä?
--Niin ... samahan se olisi, jos sinäkin ... minä en oikein...
--Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä ... käy nyt
sinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi...
--Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun...
--Tee tahtosi ... mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän,
niin tule silloin sisään.
--Joo, joo...
Vallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja
sieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat
boolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita
lautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen
nähneet.
--Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan.
--Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja
konjakit loatunaan!
--Näin tästä hyvä tulee.
--Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi
apteekkari.
--Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti
vallesmanni.
--Tulee liian väkevätä...
--Ja kalliimpaa...
--Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan!
Vai tässä sokerivettä juomaan ... e-ohoh!
--Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo?
--Elä sinä sitä kysy, vaan maista!
--Antakeepas mullennii maistoo ... kylläpä on hyvvee.
--Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa!
--Elä hitossa!
--Mitä sinä ... ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa.
Kaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen.
Boolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni
ja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä
olisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä.
--Hyvä on!... Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki
perästä.
Sill'aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa
hopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen
seinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko
kirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty
tulemaan.
Hän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan,
seisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan.
Yht'äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään.
Vallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta
viimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta
ja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta
vasten.
Vallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa.
--Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne
on tultu yhteen ... niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja
muistelee, sitä tikulla silmään ... vai mitä?
--Niin, niin! huudettiin joka taholta.
--Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi.
Ihminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain
pyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja
annetaan siis sen asian jäädä silleen ... vai mitä?
--Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies!
--Niinpä maljasi sitten ... eläköön Hellman!
--Eläköön, eläköön!
Puhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki
kilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja
keittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin
Hellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut,
niin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori,
sitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun
kaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni
ja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan
istumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty
maitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita
lautamiehiä, sill'aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa,
juoden ja tupakoiden ahkerasti.
Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää.
Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja
sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään,
kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä
vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä
sikaria, joka aina vähän väliä sammui.
--Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla
milläskään koko asiasta enää ... oltiin me silloin vähän vihaisia,
mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... ei niistä
puhettakaan ... terve!
--Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän
sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei
välittänyt boolista.--Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut
tulla sinun varsaasi katsomaan ... se kuuluu olevan mainion komea...
--Onhan se näköhevonen...
--Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!
--Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas
vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään
sanomista sanaakaan ... minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan...
--Eikä ole meillä muillakaan...
--Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun
kanssani tekemistä!--Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö ... onko
sillä kiire?
--Kiireenlainen sillä olisi...
--Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi
viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja
ne mökkiläiset.
--No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä,
niiden kanssa pulassa on ... ei ne maksa velkojaan, joita vuoden
pitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida
peltojaan eikä raivaa niittyjään...
--Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa...
--Se on helvetin vale ... elä puhu, kun et tiedä...
--No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen!
--Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että
tiedät kerran kestissä olleesi ... tuokaa lisää boolia!
--Ei ole enää...
--Joko se loppui?
--Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan!
--No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi
riittäisi ... pankaa totia miehet!
Hellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta
toiset kauppaa käyvät.
Hän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja
vähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia
puodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä
kulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan... Jokainen näytti
toisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen
kertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä
aina uudelleen täytettäviksi.
Hän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin.
--Älkää yhtään miehet ... juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut
isännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te
juokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin ... eläkä murjota! Juo, kun pääsit
niin hyvällä kupalla ... terve!
Siten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi
ankaraan nauruun:
--Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä ... häh, häh, häh! Ei
sinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan... Sinä haukuit
meitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua
pikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni
seinään... Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut...
Terve sinä siinä ... eihän sull' ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään
sulle oikein miehen totit.
--En minä huoli ... minun pitää mennä kotiin.
--Etkö syö illallista?
--Tuleeko illallinenkin?
--Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan?
--Näenhän minä.
--Jää pois vain ... tulee hyvä illallinen ... jää nyt!
--En minä ... minä en ole oikein terve.
--No, eihän sille sitten mitä osaa ... kuulkaa miehet!
--Mitä sinä...?
--No, että sinulle hyvästiä heittämään!
--Ei, elä puhu heille mitään.
--Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat... Mutta melu oli jo
niin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut
eikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin
etteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi
häntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven
suuhun.
Päällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin,
kannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri
viereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo
tusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista.
Hänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli
suurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren
ilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi
kiristymään vyötäistensä ympäri.
--Käykää käsiksi jumalanviljaan--käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli
hän vallesmannin kehoittelevan.
Hän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan ... sisällä
naurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: »helan går! helan
går!--sumfrati rati--rati rallaa!--helan går!»--hevonen kiskaisi
menemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään--
--Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti
tapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi
sisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas
pöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset.
Sen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa:
--Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on
Hellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar!
Ja ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään,
rekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat
helisi.



ESIMERKIN VUOKSI


--Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on
oikein hyvä asia ... oikein hyvä!
Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja
paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta
sirralleen, lisäsi hän vielä:
--Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka
miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok'ikisen Suomen kansalaisen,
miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee
esimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen
moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun
minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.
Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan
apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä,
katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä
samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja,
joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku
ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja
virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin
hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.
Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli
laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän
eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli
verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten
vain jotain tehdäkseen.
--Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ...
minusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas
sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan...
--Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa...
--Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä
kuullutkaan ... katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko
aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme
siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat
ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita
kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» ... niin! niin ... ja sitten
sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota
tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy
yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan--»
--Limunaati ja teevesi!
--Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan
pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa
ollenkaan paikallaan...
--En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen
tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen
välttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä!
--Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty,
etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut
holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei
näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla,
niinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden
on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina,
jolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin?
Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen
vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa
pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.
--Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.
--Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan?
--En tippaakaan.
--Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole
siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.
--Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja
miksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri
juoppo kuin kenestä tahansa.
--Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin
korvini kuullut!
--No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun
kerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä
täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä
meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ...
mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin
tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä,
milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».
Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa
elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.
--Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään
puhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi
luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se
ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun
kuulun raittiusseuraan.
Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut.
Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:
--Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan
pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.
Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen
paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen
puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli
uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja
pisti kätensä housuntaskuihin.