Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma - 2

siellä parhaallaan pureksii!
Koko matkan kotiin saakka kesti puhetta tästä samasta asiasta,
uudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun lähteet näyttivät olevan
loppumattomat.
Pihaan tultuaan ei herra mennyt suoraan huoneeseen, vaan jäi hevosta
riisuttaessa sitä taputtelemaan ja silittelemään.
--Anna kauroja varsalle, Olli! Anna sen syödä, minkä syödä saattaa,
käski hän vielä mennessään, ja porstuan ovelta huusi hän Pulkkiselle,
joka veti rekeä liiteriin:
--Tule ryypyille, Pulkkinen! Otetaan pieni naukku sen seikan päälle.
Käy pois vain!
--Jahka minä tämän reen vedän liiteriin.
--Ei sillä kiirettä ... ann' olla siinä vain ... joutaa sen Ollikin
vetämään.
Veti Pulkkinen kuitenkin reen liiteriin, ja sen tehtyään meni hän vielä
tallissa käymään.
--Meneeköhän tuo tuommoinen meno käräjittä? arveli renki.
--Ei mene käräjittä ... hulluja olisivat herrat, jos heittäisivät...
--Vaan eihän koira koiran hännälle polje...
--Vaikka kohta...
--Käypiköhän pahastikin?
--Siitä on satain markkain sakot, saattaa olla tuhansienkin, istuvan
oikeuden haukkumisesta ... hyvässä lykyssä västinkiäkin...
--Hyhhyy! vihelsi renki.


III.

Lautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä
sisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi
heinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti
sitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa
epäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina
vähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan.
Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies.
Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään
näkynyt.
--Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies
puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.
--On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.
Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä
karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja
nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä
tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin
käytöstä.
--Hyvänlainen on ilma ... ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki
pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja
sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja
tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.
--Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.
--Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.
--Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.
--Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.
--Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.
Piika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella
herralle.
--Tarjoo lautamiehelle.
Lautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä:
--Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata?
--Herrallehan sitä olisi.
--Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies...
--Eikä tarvitse mennä ... saa sen asian kuulla vierasmieskin.
Nyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu.
--Manatako meinaat? äsähti hän.
Lautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen
päälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille.
Sitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut
asetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja
vetänyt, sanoi hän:
--Manata.
--Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa
kellekään?
--Ei toki velasta vähääkään.
Lautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi
varmalla, virallisella äänellä:
--Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina
pitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan
ensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar.
--Vai niin! Vai niin! Ohoh! Vai siitä! Hm! Herra oli joutunut aivan
hämilleen. Tuota oli hän heti lautamiehen nähtyään alkanut pelätä,
mutta ei hän tahtonut aavistuksiaan uskoa. Nyt se tuli niinkuin leimaus
pilvettömältä taivaalta. Ja lautamiehen varmuus ja arvokkuus esti hänet
haukkumisiin härähtämästä.
--Kunnianloukkauksesta? Vai niin! Missä minä häntä olen loukannut?
--Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin
kutsumaan.
--Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen?
--Omassa vallassannepahan se lienee...
--Kuka se käski manaamaan?
--Kapteeni minulle manuun antoi.
--Sano sille, että minä en tule ... ei tarvitse luullakaan! Käske
pyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta... Turha vaiva se on! I-ihan
turha vaiva!
Herra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja
vakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva.
--Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen
hyvästinsä.
Kun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen
hänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen.
--Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan?
--En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla...
--Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee... Mene nyt pian,
ennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti.
Vaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole
tiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi.
Sill'aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän
seistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen
pannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen
siitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä
keittiöön piialle:
--Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö
sinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu?
Häh?
--Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut--
--Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla--!
Mars hakemaan!
Herra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa
menemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui
hänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että
pöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan ... silloin se tukkaan
tarttuu...
Mutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan
pakoon.
--No, mitä se sanoi?
--Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä.
--E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä ... se valehtelee ...
peloittelee...
--Eiköhän mahtaisi lautamies tietää?
--Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan... Enintään jos on, niin on
viisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä
sitä usko!
Mutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä
pelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä.
--Kuules, Pulkkinen, elähän mene ... kuinka suuren sakon sanoi se
olevan?
--Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon,
mutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu
rahallaankaan pääsevän.
Herran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli
kuin itkua aloitellessa.
--Satain ... tuhansien markkain sakko ... tuhansien markkain sakko, ja
ehkä vielä västinkiä... Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä
manuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä?
--Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan.
--Tosi niillä on! Se niillä on ... ei ne heitä! On ne semmoisia susia
... kyllä ne on koko roistoja!
--Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta,
jos maksaisi.
--Josko maksaisi?
--Ei kai ne ilmankaan...
--Eihän ne ilman ... tietäähän sen ... vai ilman? Ei ne vähään
heittäisikään ... kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat ... on
ne semmoisia susia!
--Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan.
--Jottako muuten västinkiä?
--Miksipähän oikeus sen katsoisi ... sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan.
--Kyllä se sen siksi katsoo ... ei ne armahda ... niillä on kaikilla
vanhaa vihaa ... on ne semmoisia advokaatteja!--Voi tätä onnettomuuden
kohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta!
Tukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa
huoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä
päästänyt.
--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... ei sinulla ole minnekään
kiirettä ... odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!
--Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.
--Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske
valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden
kohtausta!
Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista
eniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia,
niinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko,
ja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.
--Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä
rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.
--Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle
katsellessaan isäntänsä lähtöä.

Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen
maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä
vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut
perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan
rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja
advokaatteja...
Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla
kuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja
ja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean
olkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja
vähitellen koko ruumiiseen.
Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja
poveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa
nivelet erilleen toisistaan.
Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi
kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt
ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista
pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni
teko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan
mielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni,
mutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne
toisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut
mitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella.
Vaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi!
Uhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet
sulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan
sitä mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet
kasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että
kostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se,
eikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan siellä
pitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas ja
taitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa
vähääkään varoa.
Vaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta,
jolla voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään
puolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui
mieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja
pitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja
heilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha
kerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä
ajaessaan tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa
oli vaimo umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet
kohta, ellei hän olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja
nahkasilla peittänyt. Itse oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova
pakkanen ja kipakka viima. Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä
oli vaimo saanut syödä ja sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli
välistä annettu vehnästäkin niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia.
Eikä vaimo lapsineen ollut edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli
kaukaa Pohjanmaalta, ja hän tiesi kertoa kaikenlaista herran
kotipuolesta. Hyvä hän oli ollut hierojakin ja hieronut olikin herraa
ja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä
olisi niitä hierojia ollut omassakin aluskunnassa.
Tätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät
vetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen,
joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi
yht'äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa,
ja painavat ajatukset haihtuivat seurasta.
--Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin.
Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin
muutkaan!
Ja kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat
kaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon
päällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä
rakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä.


IV.

Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin
Hellmanni ajoi pihaan.
--Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun
näkivät Hellmannin kartanolle ajavan.
--Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin...
Siitä tulee hyvä juttu!
Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi
sisäänpäin.
--Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä
koko ajan...
Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni
astui sisään.
Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa
tuolille.
--Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.
Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit
nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon
kuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä
katsellen tulijata lasien yli.
--Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen,
ja liikkumatta paikaltaan.
Herra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,
mutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut
saamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä
antamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän
sentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat
hänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille,
kun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää
poispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää.
--Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin
totisesti.
--Se nyt on se ikävä juttu... Elä ole milläskään ... annetaan sen
olla ... mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet!
Ja hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko
asialle.
--Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella
onkin ... varsinkin meille.
--Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää ... mitäs joutavata ...
sovitaan pois!
--Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm!--Vai olisi veli
taipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua.
--Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta ... se on niin
kovin pieni asia ... eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain
herättää tarpeetonta juorua... Saahan se olla?--olkoon puhuttu!
Kapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin
tuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä.
--Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen
edesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty?
--En minä tiedä, mutta ei suinkaan se ... ei kai se suurikaan... En
bagatelli...
--Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä
saan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän ... ole hyvä ja tule
lukemaan.
Kapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti
sen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta
pyysi kapteenia lukemaan...
--Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi.
--»Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja _muusta
kunnianloukkauksesta_, annettu marraskuun tjuguseks päivänä
adertonhundra sekstiseks», luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan.
--»Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen
kansallisessa arvossaan taikka _vähentää luottamusta häneen siinä
toimituksessa_ tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa» ... sen sinä olet
juuri _tehnyt_...
--Niin, niin, no entä sitten...
--»joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän
levittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen
lajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen
ylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta
kuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta
yhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan
saakka.»
--Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki...?
--Se on vasta vahvistettu. Katso itse.
--Niin, niin ... niinpä näkyy olevan...
--Se on ankara pykälä.
--Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa?
--Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden
herjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan...
--En minä usko sitä.
--Päättäköön oikeus sen, jos et usko.
--On siinä »förmildrande omständigheter»... Minä en ollut oikein
selvä...
--Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua.
--En minä ollut selvä ... minä kävin ulkona sillä välillä...
--Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta
tehnyt kuin ärjyit hevosellesi...
Hellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli
partaansa.
--Niin no, sovitaan se nyt sitten ... minkä tähden te ette saata
sopia...
--Kyllähän minä puolestani ... en pidä niin suurta väliä koko
asialla ... saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka...
Hyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen
kapteenia tarttui hän hänen käteensä...
--Tack bror! Tack bror!
--Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka
muitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit
enemmän kuin ketään muuta.
Herra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä
kovemmin.
--Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen
puheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon...
--Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan ... ehkä hän
suostuu ... mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu?
--Saattaapa suostua...
--Eikö hän ole mitään sanonut?
--En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen...
--No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen?
--Kyllä hän silloin oli julman vihainen...
--Vihainen se on ... se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo
kuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi?
--Sitä ei voi tietää.
--Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan ... mitä arvelet,
menenköhän?'
--En tiedä, kuinkahan olisi parasta.
--Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan ... ajan
ohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista
semmoista miestä tunne ... en totta tosiaan minä tunne.--Hyvästi nyt!
Käy, hyvä veli, minunkin talossani... Sinä niin harvoin meillä käyt,
vaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä... Vaan hyvästi nyt!
--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... istu nyt ja polttele!
--Ei, ei, kyllä minä polttaisin ... kiitoksia paljon ... mutta en minä
nyt tällä kertaa ... minun pitää joutua sen vallesmannin luo...
--Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene...
--Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin ... niin että kyllä
minun täytyy ... anna nyt anteeksi...
--No, hyvästi sitten...
--Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa...
Notkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni
piilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka
Hellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti
räntäsateeseen ajamaan.
Tuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen
kapteenin pihaan...
Kapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista
ja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä
kulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies.
--Hyv' iltaa, sanoi Hellmanni arasti.
--Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on
hyvä ja käypi istumaan.
Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa
sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä
tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten
jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä
ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin
siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta
omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä
noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.
--Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on
kapteeni puhunut?
--Ei, mikä asia se on?
--Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ...
kyllähän sinä sen muistat...
Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.
--Sekö?--Vai niin ... mitäs siitä?
--Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä
oikeuden eteen...
--Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa...
--Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä...
Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään,
niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:
--Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä...
--Hm!--Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit
minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi...
--En minä huorintekijäksi sanonut...
--Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet
sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ...
sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden
edessä...
--Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään...
--Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua
kohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä
ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin
rangaistaan rikoslain mukaan--murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää,
etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän
järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta!
Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?
--Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun
tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani
teen...
--Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli
todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli
hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja
puhui aina käänteen kohdalla.
--Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli
kulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan
lupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut?
--Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.
--Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se
anteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan,
minkä tahdot...
--Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?
--Niin, niin, kohtuuden mukaan...
--Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa
penniäkään!
--Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?
--Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni.--
Pääasia on anteeksipyyntö...
--Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen...
--Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi
anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?
--Lautakunta?
--Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja
jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen...
--Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt
hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa
sentään!
Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja
voivotuksista, sanoi hän:
--No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta
muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.
--Voi, auta, hyvä veli... elä sorra...
--Etkö _sinä_ ole ketään sortanut?
--En minä ole...
--Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...?
--Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu,
kuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa...
--No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä
koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan
päästää sinut pulasta.
--Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne
sopimaan.--Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?
--Ei tässä pakkokeinoja käytetä!
--No ei, no ei, ei pakkokeinoja...
--Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.
--Niin, niin...
--Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen
kapteeninkin vaativan...
--Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.
--Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.
--Niin, niin...
--Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää
anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.
--Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä?
--Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten
se ei...
--Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin...
--Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen
edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä
kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa...
--Elä kutsu vieraita miehiä...
--Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.
--Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme...
--Se on minun asiani!
--Niin, niin...
--Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan
minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa
asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti...
--Niin, mitenkä tuota--?
--Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat
ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan...
--Niin, niin...
--Suostutko siis siihen?
--Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole
niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?
--Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa,
kestit! Entä sitten?
--Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka
kalliiksi ne...?
--Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin
ann' mennä käräjiin ... sama meille on!
--Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä
vain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm!