Elias Lönnrot - 9

ritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista
arvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon -- olipa m.m. preussilaisen
"Pour-le-merite" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat
saavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen
sohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa
varten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot
sitä tuttavilleen ja sanoi: "Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi
minut saada." Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin
arveli: "Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen." Yleensä hän
varsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi
rintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä
miellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka
Lönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää
piirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas.
Vihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli
joutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa
astua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai
tilaa.
Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi
varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun
aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti
ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko
päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia,
varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle.
Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään
vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden
päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään
rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen
hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä,
ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan.
Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella
pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879
hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä
saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä."
Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista,
joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä,
että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka
tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain
voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja
kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet
muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja
puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita,
jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.
Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin
huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei
suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran
"liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin
että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin
vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli
koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia
olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin
kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro,
lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä
tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä
kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut,
pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset
lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän
käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita
eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja
vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle
uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa
ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle
kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko
sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun
Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä
Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi,
koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse
häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä
yhdessä pysyvän."
Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot
suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo
ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.
Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän
ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia.
Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja
rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä
muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti
50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa
muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon
kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen
viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan.
Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla
Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma
hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion
satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja.
Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella
edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille,
joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin.
Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi
ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin
ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan.
Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä
oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin
ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet
jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä,
osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi
tänne laulujen lievemaille -- hän lausui -- sillä ei nämäkään
oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla
huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä,
aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja
laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi
minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se
vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän
kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän
Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja
Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita,
sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette
minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja
omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti
olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus
on tavannut." -- Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa
kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.
Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea
hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja.
Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta
sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa
suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin
huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin
eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen
kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri
selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja
kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät
näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. -- Oulussa vanhukselle
taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti
oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin
juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V.
Snellmanin kuolemasta. -- Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään
päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja
laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti
ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa
lepoon.
Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa,
"täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin,
jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin
suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia
lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja
y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi
perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että
kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen
pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta
niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran
totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa
Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen
m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria,
joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa
muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa
tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään,
joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä
koko maassamme." -- Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan
päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa,
missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet
ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään
aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti
lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä
elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää
muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä
päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin
hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa
sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi
tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille.
-- Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi;
juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine
itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin,
puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.
Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa
menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli
entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan
monta tuntia päivässä istua työnsä -- Kantelettaren uuden laitoksen
ja virsien -- ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla
vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka
vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei
enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään.
Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet
hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan
Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta
en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella
luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui
poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla
tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani
kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p.
1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle
aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari
minuttia ennen lähtöään -- kättä, joka läpi pitkän elämän oli
väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.
Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan,
lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi
ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan
lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla,
jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja
perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.
Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko
Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen
kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla
kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa
parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä
oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen
haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.
Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa
jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen
ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen
jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin
Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti
sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee
henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli
tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on
meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla
voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen
laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa
ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902
pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen
haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen
graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa,
säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta
patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella
elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen
kansansa sydämessä.