Elias Lönnrot - 2

Osakunnan inspehtori oli tällaisessa asiassa paras välittäjä,
ja niinpä Lönnrot, huolehtien toimeentulostansa, kääntyi vasta
mainitun professori Törngrenin puoleen. Juhana Agapetus Törngren
oli etevä kirurgi, lääketieteen professori, hienosti sivistynyt ja
suuressa arvossa pidetty mies. Hän aluksi joutui hieman ymmälle
nuoren ylioppilaan pyynnöstä, sillä Lönnrotin ylioppilastutkinnossa
saavuttamat arvosanat eivät olleet juuri loistavia, mikä tietysti
oli ollut luonnollinen seuraus usein keskeytyneistä ja hajanaisista
luvuista. Siihen aikaan näet pantiin korkeihin arvolauseihin suuri
arvo, eikä inspehtori itsekkään ollut aivan etuluuloton siinä
suhteessa. Sentähden Lönnrotin pyyntö saada inspehtorin välityksellä
kotiopettajan paikka aluksi tuntui Törngrenistä vaikealta täyttää.
Mutta nuoren ylioppilaan suora ja avonainen olemus sekä rehellinen
pyrkimys kohta voitti inspehtorin epäilykset; hän toimitti Lönnrotin
kesällä 1823 kotiopettajaksi Euraan ja myöhemmin samana vuonna otti
hänet omaan kotiinsa samanlaiseen toimeen.
Se oli nuorelle ylioppilaalle vihdoin onnen päivä-paistetta
pitkällisten kieltäymysten jälkeen. Hän joutui nyt koko
ylioppilasajaksensa varakkaan, sivistyneen ja kunnioitetun perheen
yhteyteen, mikä seikka tietysti oli erittäin suuriarvoinen hänen
vastaiselle kehitykselleen. Siihen saakka häntä kohtaan oikullinen
onnetar hymyili vihdoin suloisesti kovia kokeneelle nuorukaisparalle.
Ainakin leipähuolet olivat vihdoin lopussa.
Professori Törngren oli v. 1817 ostanut kuuluisan Kurki-suvun vanhan
sukukartanon, Vesilahden Laukon, ja perhe vietti kesälomat, ehkäpä
joulutkin rauhallisessa Laukossa. Törngrenin rouva Eeva Agata,
Laitilan kirkkoherran Helsingbergin tytär, oli toimelias ja kelpo
nainen, joka piti taloudessaan hyvää komentoa. Sivistynyt ja kaikkea
hyvää harrastava hän oli kuten miehensäkin, joskin toisinaan kuuluu
olleen hieman kiivas ja oikullinen, mihin alituisesta päänkivusta
johtunut hermostuminen lienee ollut syynä. Perheen muut jäsenet
olivat 11-vuotias poika Juhana, 9-vuotias tytär Eeva ja holhokki,
rouvan sukulainen orpopoika Kaarle Vilhelm.
Se oli juuri tämä 6-vuotias orpo Kaarle Vilhelm, joka tuli Törngrenin
perheessä nuoren Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Myöhemmin hän Kaarle
Vilhelm Törnegrenin nimellä tuli tunnetuksi kyvykkäänä yliopiston
opettajana ja kirjallisesti sivistyneenä miehenä.
Hänen kasvatuksensa oli kokonaan laiminlyöty, niin ettei hän vielä
edes osannut selvästi lukea sisältä -- seikka, joka siihen aikaan oli
jotenkin tavatonta herrassäädyn lapsiin nähden. Professori Törngreniä
rupesi pojan kasvatus huolettamaan, ja niinpä hän otti Lönnrotin
pienen Kaarle Vilhelmin opettajaksi.
Alussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt
Törngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä
käytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan
kuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa
Laukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa
kehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta
eikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan
ensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen.
Kun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan
hyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti
kääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin.
Mutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin
tuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta,
ja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti
seitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren
itsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki
niin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että
hän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta
laadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin
on tallella. Siinä "Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas", 15 p.
syysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas
Elias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua
jousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta
tovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen "Kertunsaaren
herttua", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se
unohtuikin.
Alkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja
tiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys
tietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi
vuotta Lönnrot opetti "Sammassaaren kuningasta" aina Turun paloon
ja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm
sai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi,
lähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria
lääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830,
Lönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti
13 1/2 vuoden iässä.
Kotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian
kandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli
sanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä
otti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia
tulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle,
kuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten
tiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat
varsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen
vv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja
tutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I.
Arvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen
kansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin
supisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän
aikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa
merkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana
niissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi.
Tosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin
herättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi
sittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan
tultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan
ja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel
Porthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan
muinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla
vuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen
uuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin
Suomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja
innokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu
ala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.
Suomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan
ajoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta
siihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen
runsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt
varsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas
suomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi
yleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta
monipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti
kansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon.
Muualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla
yleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun
Englannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu
julkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui
syrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista
suurta teostansa "Suomalaisesta runoudesta" (De poesi fennica),
ja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden
perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili
ahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa
vaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist,
isänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782
latinaksi kirjansa "Vanhain suomalaisten taikauskosta", ja hänen
harras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun
"Suomalaisen jumalaistarustonsa" (Mythologia fennica). Kaikilla
näillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden
harrastuksiin nähden. Kukaan "Porthanin ajan" miehistä ei kuitenkaan
vielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä
etsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta
runo-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta
siemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.
Niinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä
heräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen
virkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa.
Jälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen
kansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja
ulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren
jo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai
tämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham
Poppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti
keräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla.
Samoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen
herättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819
Pohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna
apulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili
Pohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt
huvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen
Gottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi
itselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia,
lausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen
yhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m.
suomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana
sai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen "Finnland und
seine Bewohner" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän
muun muassa lausui: "Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään,
että jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa
järjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama
tahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai
Niebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman
omituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa
ja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja
tulevaisuuden ihmettelyä."
Jopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin.
Niinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R.
v. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain
suomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi
käännettyinä ("Finnische Runen") ja teki niitä siten ensinnä
tutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija
Rasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli
suomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden
kohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus
yhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja
eri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä
tutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille
saakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin
ainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan --
jätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat
muutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut
painosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen
runonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista
tehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.
Olipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei
kaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri
Sakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä,
tunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden
suomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen
keräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt
kotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien
välityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari
vienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä
ennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien
hän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja
laulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen
vuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa
runoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia "Suomen
Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja". Tätä aikanaan
arvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä
viisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli
muuttanut manan majoille.
Hiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija
ja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan "Turun
Viikko-Sanomissa" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella
esityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan
yhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin
sanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut
keräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi
vihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi
ja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin
piireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle
asialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen
huomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.
Törngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin
ja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen
sukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka
kävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten
muistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä "Turun
Viikko-Sanomia", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä
pulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti
viehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista.
Nyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan
suomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia,
jotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin
ja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen
selvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa.
Lisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka
tietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat
mahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän
Karjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen.
Topeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän
lähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja
Becker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.
Vieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä
kansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka,
ja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno
"Elinan surmasta", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri
Laukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi
niin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan
muitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren,
jolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan,
muka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta
uudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin
mielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska
tahansa ja monta kuppia peräkkäin.
Siten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka
vähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä.
Samalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä,
laajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa
seurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin
ajoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli
siten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään
elämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen
keräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen
piiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin
notkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja
vaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa.
Hänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja
häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman
karheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan -- "kumartamaan minä en opi
koskaan", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, -- hän oli mieluinen
vieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten
neitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut
lemmennuolien ammuttavissa.
Näin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien
lukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän
seurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu
luonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon
helmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä
vesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen
mieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse
itselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen
jakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen
ruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle,
joka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla
ja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön
päätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies.
Lieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin
henkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen,
mahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa
aikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla
hän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä
ystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan
suosion. -- Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä,
ja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin.
"Hyvä talo", "hyvä Laukko" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin
käytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen
kanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan
jälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon "hyvään taloon". Itse
hän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se
"aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä". Eikä
ihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut
niiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat
Suomen kansalle reheväksi viljaksi.
Hänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla
kun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa,
johon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte
tutkintoa varten oli n.s. "maisteriväitöksen" kirjoittaminen ja
puolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian
apulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä
kosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v.
1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet
ymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset,
kehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä
samasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin
käytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä
1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä
ensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine
(Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain
pieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen,
jo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä.
Beckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä
kuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen
perustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli
vielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään
silloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se
lienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa
tuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen
pienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle
työlleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa,
joka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa
laatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin
runovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla
hän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten
Kalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista
kaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi
kuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja
historiallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli
suurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.
Väitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa,
vaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies.
Samana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset
paremmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti
julkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa
vuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin
maisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen
laakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja
tällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin
voisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.
Tähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson.
Se oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes
onnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen
perheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut
monen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen
elämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin.
Koko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka
monipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen
kerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja
kielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja
suurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi
itäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin,
vetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko
maailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin
hän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan
harjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on
kuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa
omistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.
Mikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä.
Mutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa
Sabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä,
jonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat
Lönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin
vieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten
kohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet
tuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi
aikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita
runopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen
edeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.


II.
Miehuus ja vaellusvuodet.

Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala
tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin.
Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna
maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa
nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja
kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen
istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo
viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta
hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli
hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa
oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan
Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän
oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt
suorittaa matkansa jalan. -- Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti
pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa
parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt
tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se
muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu
Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja
rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut
Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä
kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän
pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen
vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan
muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten
myöhemmin saamme nähdä.
Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri
valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja
lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla.
Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja
virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet;
täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa.
Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen
vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen
piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen
niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä
hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko
aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan
siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten
lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,
kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta
kaihoilta. -- Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta
en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen
kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi,
jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle
kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." -- Siinä soi väkevin sävelin
Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka
häntä ei koskaan jättänyt.
Huhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa
kohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot
pukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika,
joka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta
maisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä,
niin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan
pitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän
paahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset
vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu
rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja
lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa -- sellainen oli sen miehen
vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa
hengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi
joutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat
niin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa
Lönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä
toisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin,