Elias Lönnrot - 4

kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja
rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko
pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille
hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta.
Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni
lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti
epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka
hänkin määräsi.
* * * * *
Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä;
käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.
Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä
keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän
kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori
Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä
ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni
tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat
täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä
päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja
muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän
asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa
hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä
paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain
nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta
maanmiehiltänsä... Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen
puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä
kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä
saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita
runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa."
-- Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen
kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin
kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran
kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista
ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua
ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta
toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut
"kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista
aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot
kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi
Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa.
Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi
pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin
Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt
muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan.
Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa
vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa,
mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti
kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu
Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan,
mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan
uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti
Kalevalan kokoonpanoon.
Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti
runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon
useasta toisinnosta.
Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä
tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista
menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot
oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen
kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä
hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä
ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia
yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen
oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan
suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten
omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja,
sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi.
Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä
tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos
Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen
arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin
että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on
eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja
lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan
taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava,
vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan
luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä
niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin
erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja
siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä
ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä
mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää.
Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään
mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." -- "Lyömällä yhteen" kaikki
hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen
pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista,
"ilman sanaakaan omia panematta". -- Se oli ensi askel eepillisten
kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe,
jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta
sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin
runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.
Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan
painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä
toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan
läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin
oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista
Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p.
syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven
ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti
Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta
runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli
pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku
päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta
ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi
ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään
ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse
ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen,
partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen
runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän
pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin,
etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen
pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa
runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi
sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila
Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten
kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin
käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä
runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä.
Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai
6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa
laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys.
Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä
kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain
parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän
saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella
olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita
häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja
Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.
Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli
tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja,
jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa
Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle,
mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo
oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin
herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan
ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet
lapsetkin runoja osasivat.
Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen
ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan
esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon
kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli
saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721
säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan
päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.
Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä,
saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä".
Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka
nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden
kuvauksessa.
Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia
tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan
todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka
jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen
mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen
runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä
kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu
koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous,
"joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa,
kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis
osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja
järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan
jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli,
antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa
kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen
perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.
Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja
sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous
Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri
eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen
ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa
että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista
huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella
vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia
toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa
täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista
oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen
kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti
laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista,
sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen
mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai
jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman,
vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo
"Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista
menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt
hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot
yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin
punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. -- Kirjeissään
Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa
neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä
kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän
kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä.
Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni
pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." -- Lönnrot aina
vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen
järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille
oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja
koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa,
Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.
"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen
järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa
kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki
Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen
tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain
edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille
oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri
uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo
tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset
runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.
Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti
Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja
painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään
painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä
pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja
laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia.
Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti
Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä
hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta
taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi
sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä
kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui
huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan
Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut
vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. -- Tällä matkalla
hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa
asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan
_Jyrki Kettusen_, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3
päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä
hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan
patriarkaalisen _Arhippa Perttusen_, joka kolmatta päivää lauloi
Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei
laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta
laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen:
"Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä
säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin,
hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi
hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja
useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko
niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi
mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää,
olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi
ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa
ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun
välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten
kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin --
hän sanoi -- Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion
ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä
eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani
vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä,
eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä
istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen
niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun
kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta
enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija,
joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen
sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en
tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt,
olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt
kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' --
Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin;
minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista
vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa
on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui
yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." -- Siinä on eloisa kuvaus
tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta,
jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka
itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa
kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan
nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen
liikutuksesta vavistessa.
Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen
kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin
täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta
Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän
luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli
ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen
sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti.
Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa
loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili
ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä
sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin
hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä
syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa".
Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta.
Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja,
sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään.
Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden
runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.
Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous
Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon
muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen
juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi
ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta,
joista lopullisesti hyväksyttiin "_Kalevala taikka Vanhoja Karjalan
Runoja Suomen kansan muinosista ajoista_".
Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät
12,078 säettä -- siis kaksin verroin sen runkona olleen
"Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty
runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä
sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi
oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä
kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä -- Lemminkäinen -- Väinämöinen
-- Naimakansan virsiä -- Runokokous Väinämöisestä -- Vanha Kalevala,
ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan
oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen
ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta
Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten
runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin
toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu
yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien
elosta ja olosta -- kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän
kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon,
Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. -- Vanhan Kalevalan
laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi
Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo
noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse
runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä
suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos
ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä
olleet älyttömät -- ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta
hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta"
sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä
onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan
oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". -- Me puolestamme emme
voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa
kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti
kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.
Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis
valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan,
sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla
kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee
meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus
silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä
muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista
kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli
vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia
tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli
tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä
ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin
rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin
väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen
halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet
mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen
sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli
alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli
maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo
syntynyt.
Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja
julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa.
Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta
seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden
eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla
oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen
hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia!
-- Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä
huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan
nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on
kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan
Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen,
sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että
Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien
laulujen kanssa. -- Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut
niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä
joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä
osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista.
Vasta sitten kun _M.A. Castrén_ v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan,
alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja
kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja
käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa
Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.
* * * * *
Olisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa
valmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli
ajatellut omaakin tilaansa.
Alussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari
Montgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja
hankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään
pienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä
kaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi
asua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän
kutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman
talouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen
muuttohommansa. "Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo
siitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa", hän kirjoittaa
Keckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui
luokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila
on kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan
päiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen
lisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna,
Lönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.
Mutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille
paloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet
oli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri
kansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään
Kalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä
monta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen,
kansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja
loitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen
kieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja
kansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen
alueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä,
arvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen
matkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan "se ennen
kaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki
niillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja
kärpäsiä keräsivät". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun
pelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen
nelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta
oli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle
runonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa
huonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven,
Uhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän
vaelluksen ja saaden runoja "kokonaisen paperikirjan täyteen". Paras
laulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5
ruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. --
Juhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen
virkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä
pistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän
ei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi
parhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen
kaikki lisäksi tulleet runot.
Yht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa
Lönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä
kohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi
rahvasta varten vastaisten katovuosien varalle _Gustava Schartaun
Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi
hän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää
kuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa
sanomalehteä, "Oulun Viikko-sanomat" ja "Sanansaattaja Viipurista",
mutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta
paljoista töistään -- lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä
-- Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan
Mehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija
suomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin
uhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa
ja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä.
Mutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin
helppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä