Elias Lönnrot - 7

olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen
joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä
karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa
hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä
sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan
rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon
puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin
itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa
vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti
rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen
joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä
piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai
joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia
katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä
köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin.
Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta
tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi
sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon
terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan
lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.
Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka
virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa
ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei
pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma
uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko
hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen
syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman
isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan
hetkinä.
Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan
päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti
toisella ikävuodella ollessa.
Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs
toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka
olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat
silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin
vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät
kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan
virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä
M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka
oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi
iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään
suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään
muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten
vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa
"Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä
saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten
töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti
hartioilleen uuden työlään taakan.
V. 1850 -- siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran
perustamisen kanssa -- oli näet annettu tuo surkea asetus, joka
kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä
tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden
ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran
kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana
"talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä
kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista.
Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti
Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun
Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt
halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut
yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä
olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen
tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa.
Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri
sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään
sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa
oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia
oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti
vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s.
Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle
kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori
sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti
ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon
näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden
niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä
Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä
vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella
tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan
tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi
muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos
sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä
tuskinkaan."
Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä
sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle
sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian
erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852,
ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä
epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin
jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä -- hän kirjoittaa
Rabbelle -- toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede
mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin
pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka
tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen
koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia
professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin,
ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs
heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta;
sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun
vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai
tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja
väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan
väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten
nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti
Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa
jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan
tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi
elävien ilmoilta. -- Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille
muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen,
rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat
vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.
Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja
silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta,
mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti
tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo
yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien
kunnioituksen.


III.
Professorina ja vanhuksena.

Lönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä
ainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat
ottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan
uuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton
juhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla
tervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa
sivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon
käsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai
Lönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. --
Kohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä
Lönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli
tarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta
kunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi
nähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen
liukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.
Professorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä
kannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen
tarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan
yliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet,
vieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea -- tosinhan
sitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin
kipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli
ennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja
ruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella
olivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin
tuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien
kielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen
aavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan
Suomelle _uutta yleistä kirjakieltä_, sulattaen siihen suomen
eri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja
julkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen
elämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava
hänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja
viljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen
taitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen
ja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja
meheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui
meille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen
muun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki
suomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.
Tätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän,
kuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa
ollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä
koskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka
hänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen
kirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan
sekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut
niistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita
edellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen
kirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan
ihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa
tuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi
yksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli
kehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut
mikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti
luova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin
rakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä
kohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei
mielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt
kielen kehityksessä jälelle.
Kajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina
jatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta
suomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä
enemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön
joukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan.
Jo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä,
karsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään
innostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä,
lasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen
pajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina
ollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden
ilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia
sanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden
uusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain
täydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti
ohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen
sepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa
nopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin
tekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä
tulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea
kaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta
sanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu,
emme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen
uudestiluominen luojillensa tuotti.
Tämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan.
Koko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa
Kalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja
asiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa.
Toisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai
suomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi
muutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina
kahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen
tieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa
lukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä
ruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden
kolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja
kotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut
(J. Krohn) kuvaa niitä näin: "Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi
ja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja
varsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia
sanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt
lainata." -- Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on
Lönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut
kasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan
suomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen
sanaston, joka _Suomen kasvistossa_ v. 1860 tuli julkisuuteen.
Ruotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi
kääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista _Kauppakaaren ja Maakaaren_
(1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin _Lainopillisen käsikirjan_
(1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan
jo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden "Suomi" kirjassa hän
antoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen
professoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä
_Inarin lapin murteesta_ (1854).
Tutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän
vaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta
arvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset
suomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan
vaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian
harrastuskin oli silloin jo ansio.
Varsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti
harrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille
raittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin
Seuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari
kansankirjasta: _Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Vilhelmi
Linterin historia_ (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti
kirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea,
hallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas
Sotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi
lähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja
entisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa
Lönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa
hän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha
lääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on
mainittava hänen kirjoituksensa _Minkätähden kuolee Suomessa niin
paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_ (v. 1859). Siinä hän
neuvoi lapsien terveydenhoitoa.
Professoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja
suomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut.
Hän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista
taistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla
alallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille
ja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki
uuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä
valmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen
toiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman
ja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.
Kuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj.
seuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti
hänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja
kansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi
Berg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen
käytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi
kansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja
1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja
rahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti
Lönnrot nuo sattuvat nimitykset "markka" ja "penni".
Kieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi
niistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran
esimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin
esimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun
vielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää
asiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi,
ja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari
ensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa
siitä "Suomettarelta" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä
talonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857
alkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen
vaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen,
koska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen
ja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka
kipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin
toivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot,
joka ei suinkaan tahtonut ryhtyä "morkkimaan" isällisen esivallan
toimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen
suomenkielisen opiston perustamisesta -- ajatuksen, joka vasta
1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan:
"Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa
jotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen
eteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa
yrityksessä ei tulisi _ansiovuosia_ kokoamaan, mutta epäilemättä
olisi hänelle siitä sen enemmin _ansioa_ karttuva." Samassa puheessa
Lönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi
suomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että
yliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä.
Siten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin
alalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti
suomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. -- Seuraavana vuonna
Lönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten
sortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa
"urheaan työhön" eikä "äänenpitoon" kansan suomenkielisen
enemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa
puheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli
Suomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen
päästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli
kummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää
nähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä
vuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä
yhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja
virkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja
maltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä
toimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin
kysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat
oli välttämättä saatava suomeksi, koska "tuomari oli yhteisen kansan
eikä yhteinen kansa tuomarin tähden."
Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa --
hänen erotessaan professorinvirasta -- Lönnrot vakuutti, ettei
suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa;
Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain
suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin
rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin
toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän
oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden
arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni
niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein
voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti,
melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa;
itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."
Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja
kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten
väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä
aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan
rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen
ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä
hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen
lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta,
nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti
alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin
sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten
omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. -- Jouduttuaan
jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan
kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja
oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön
ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu
kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli
kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan."
Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan
en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa
lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään
tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön
epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen
kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon
tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy
tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti
antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää
kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia,
joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia.
Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra,
tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa
kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa,
"että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi
ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön
kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden
herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.
Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa
kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa
v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran.
Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys
on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen
keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu
ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei
nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä...
Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä
kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla
osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja
ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja
niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota
sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki
todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." -- Nämä
voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli
aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.
Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan.
Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea,
mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille
suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään
erinomaista -- hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi --
mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut
häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin
kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea.
Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä.
Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja,
"sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään;
saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi
suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät."
Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti
yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys.
Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei
viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja
nasevia kirjoituksia.
* * * * *
Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa
kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään
johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera
työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen
luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja
tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli
paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan
(J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden
seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin
kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa,
kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen
pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin
talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti
puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen,
levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa,
hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan
ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."
Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin,
ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja
hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia
kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen
yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui
olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja
yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein
myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle.
Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt
kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen
mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat
joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu
usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa.