Elias Lönnrot - 6

hänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta
olisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti
kotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun
aikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä.
Täällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään
pari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä
Helsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.
Tämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja
kielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät
astumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli
luonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten.
Hänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä
hänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi
pitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari,
ankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen
tai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija --
kas siinä "taiteen" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari.
Lisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle
helposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan
tavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme
nähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään
kertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen
kulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan
paikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja
kuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja
nimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa
pappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes
rovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa
erehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään
vihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee
asioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä.
Kanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen
ukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia.
Kerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna
hänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä,
joka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa
Lönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat
Lönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän
tavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan
julki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa
tapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi
häntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi
"Kajaanin tohtorin" ja hänen runorakkautensa.
Mutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen.
Niinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti
Lönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista
tiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi
velvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista
olisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.
Virosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja
pistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä
rouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista
Kuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan
hän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa.
Kuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion
seuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta
hän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeuksen_
auttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan
toisen merkityksen.
Lönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä
tyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla
kustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori
kerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko
kesän ja myöhään syksyyn hän -- joskus paljain jaloin -- ristiin
rastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja
rikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen
eteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan
runoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista
runontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60
runoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven
pohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa
ja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin.
Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen
matkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka
kokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan
kannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun
muassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.
Lönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta
huomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien
perin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun
joutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat
runonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden
laitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt
ajan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan
vastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä
hän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian
Collanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen
muoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.
Kesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen
professorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan
Aavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät
muutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten
Iisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön
aurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin
vieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa
Iisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti
Grotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle
Pletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: "Koska
sinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen
ihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen
hyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään... Muistatkohan sinä
oikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun
siihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja
ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan
jotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa
on yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä
on viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen
reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta
villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet;
uutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on
Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan
sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen
täytyy olla säästäväinen." -- Ja Aavasaksalta palattuaan Grot
kirjoittaa Lönnrotista m.m.: "Häneltä voin oppia olemaan ilman
mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää,
vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää
kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,
vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on
kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei
ole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian
välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava
kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman
syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta
tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt." -- "Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla
suuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa", lisää Grot
kertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari
hauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.
Ulkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen
sanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen
vanha painos -- 500 kappaletta -- oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat
vallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia
Snellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden
liikettä. "Saima" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten
tukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea
valtiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut
pysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein
läpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän
Snellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta
julaista Kuopiossa "Litteraturblad" nimistä kirjallista lehteä.
Valtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei
tietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi
toimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella
vastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin
uudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita
kirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti
Lönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa
vuotta 1847: "Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta
puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden
ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos
vielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään
kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että
semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten
kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni
työtä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan
voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan
laitosta."
Uusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja
arveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja
karttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja
pian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä
Laukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen
sijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän
nytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla
hän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen
tulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O.
Meurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta
osastosta. -- August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana
Kajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia
ja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin
kappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari
pöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. "Hänen huoneensa ei
suinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi." Huoneen
koristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista
kanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta
hän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka
paperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona,
toinen "salin asemesta" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet
joka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä
puolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen
Polvilassa Kalevalaa. "Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu
edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin
järjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin
näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu,
katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen
aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin
numero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla
välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen
vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja
selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä
usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä
noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä
työ, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä
niin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan
Kalevalaan. -- Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin
ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa
työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on
iloinen. -- Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä."
-- Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet
toisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin
kirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta
tyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti:
"Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi
nurin, se ei kuuluisi tänne... Täällä elämme kuin linnun pojat
rauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin."
-- Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia
ajattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa
saada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin
varottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.
Lopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon
työtänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen
päätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p.
huhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos
täyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli
Lönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.
Tämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin
laajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut
niiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton
Europaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa
Kalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja
muuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja
taiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja
Kullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko
vuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa
oli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan
kirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja
itsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan
sangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä
mielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä
mahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän
paransi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja
korjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset
säkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin
muodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta
kuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan
ollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa,
vaan _todellinen kansalliskirja_, jota kaikki voisivat mielihyvällä
lukea.
Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee
selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen
tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo:
"Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana
omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes
niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella
ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa
niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä
runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi
säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä
jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä
suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien
laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä.
Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi
hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen
vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".
Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota
Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja
Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai
Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan
on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki
Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden
avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan
kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia
todistuskappaleita. -- Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi
selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa
juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean
kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt.
Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn
tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut.
Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen
kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala,
aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen
vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala
oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen
tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan
virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin
itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä
yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta
itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä
Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat
yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun
mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan
pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin
yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre
liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin
sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa,
kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat
rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin
kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain
jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut
heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja
sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän
huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki
aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen
runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin
minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat
runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot
sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai
käyttääkseni kansanrunon sanoja:
Itse loime loitsijaksi
Laikahtime laulajaksi,
s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."
Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi,
tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä,
yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin
määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset
kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä
määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,
tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme
semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin
lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka
paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös
samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta"
(K. Krohn). -- Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan
kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi
jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti
kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se
epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan
seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei
ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai
kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi
tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena
hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka
nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa
supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri
tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen
vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään
tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän
sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.
Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka
kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden
Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien
käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten
kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet
heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten
kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku
on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti
vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten
"Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin
"Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut
kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.
Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden
lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia.
Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita
taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita
aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan
erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen,
jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; -- Kalevala on
tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen
viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin
kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä
ja henkistä kuntoa.
* * * * *
Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen
Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä
virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten
oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä.
Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista
evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi
virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot
siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin
yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.
Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava
vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut
lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo
nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta
lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen
sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin
kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja
samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän
kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin
rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme
morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan
ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä
runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin
noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli
viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut
Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin
pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita.
Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan
Lönnrotin mielen.
Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut,
hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin
tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli
syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut
nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut
taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän
oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita
siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen
neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään,
mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista
luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli
saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui
potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä
sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen,
vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän,
Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin
päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä
kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa -- hallitsijan lahjoittaman
jalokivisormuksen -- johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti
kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee
Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi;
mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään
ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle.
Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi
lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä
Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin
Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan.
Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin
salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin
kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. --
Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen
perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat
morsiamen sisaret -- morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona
eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa -- vanhahkoa
ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi
minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. -- "Mitä sitten?" -- "Minulla
pitäisi olla morsian tässä talossa." -- "Teillä? Kuka te sitten
olette?" -- "Nimeni on Lönnrot." -- Nyt valkeni asia, ja sulhasmies
käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee,
että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä
panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne
kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä
tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin,
sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa
vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi:
"He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän
näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen
ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita
se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat
suuresti ihastuivat.
Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä
ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka
liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu
oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti
takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen
kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi,