Elias Lönnrot - 3

"saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä", sekä
hidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli
kaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: "Sanokaa tuolle
meidän Kransille (koiralle) sellaisia." Hevosetta Lönnrotin täytyi
lähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti
kysyi että "käydenkös se magisteri lähtee?" Maisteria kyllä pojan
hävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon
helmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä
oikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja
nukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä
hän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun
apteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen
sohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo
muutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.
Hämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä
vaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä
kansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat
runoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon
murteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin
alkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti
Lönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin
kasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan
haittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa.
Sitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan
syrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan
runonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän
kolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen
kosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan
Lönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki
kuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä
itsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin
avosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi
erinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa
jätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä
pesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli
heittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään
talonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin
ja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä
hän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan
Sortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine
kirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän
tiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan.
Pälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä
havuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille.
Aikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan
Pielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden
vuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes
runorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen
Sortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti
Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon
syyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain
Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.
Joskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi
saavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin.
Matkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt;
hän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä
ja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta -- runoja oli karttunut
runsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä,
lyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja
oli sen sijaan niukalti. -- Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi
runojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää
suomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa
oli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän
jatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä
silmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin:
hän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli
eri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli
toimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina
julkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka
vihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi
tilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että
ne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä
ja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta
kesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä "Kantele taikka Suomen
Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja". Toinen vihko
ilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa
julkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa
vanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja
kansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa
lausuu runoista: "Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän
muoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla
olivat." -- Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle
puolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä
kansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta
kansallista sivistystä.
"Kanteleen" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831.
Mutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot,
joka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa,
kärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo
valmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi
suomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät
johtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista
kirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin.
Helmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä
yliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he
päättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen
kirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli "ainakin keveämpi
toimitettaa monelta kuin viideltä", kuten Lönnrotin laatima
suomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran vaatimaton synty -- seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on
työskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli
seuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja
kirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän
kokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet --
seura kustansi ne julkisuuteen.
Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän
Karjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä
hänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka
lääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen
kauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi
luonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa
esipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa
olevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille
runomaille ja lisää: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti
käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan
aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden
präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet.
Saattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua
työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on
kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin
palajamme usein, mihen luonto vaatii."
Lönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja
lähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän
erosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon
astui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan
päätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka
Lönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta.
Lönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin
kihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin
täytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä.
Myös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään.
Runojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen
kautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui
tälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin,
kulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään.
Jo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen
Kuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti
lääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan
Suomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki
tuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja
palasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui
jo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin
käymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä
tuntunutkin.
Lönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen
ja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan
ja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa
vastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää
elämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka
kerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan,
itse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli
tarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta
Lönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti
peiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia
joksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: "Katsos, kuinka tuo
tuossa on musta; se kai jo kohta kuolee." Lönnrotia, joka todella oli
hyvin tummahko iholtaan -- olihan hän mustapään Matin jälkeläinen --
mahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.
Koleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti
runonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti
muistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka
Gottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut.
Samalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä "Helsingfors
Morgonbladissa" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa,
antaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista,
Ritvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot
veivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut
toimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut
lääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti
lääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän
saavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa
suosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om
Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä).
Näemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen
lääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.
Näin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli
Helsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä
ja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut
hänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja
varsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p.
elokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti
saapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden
parvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt
iloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin
kanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin
kehno tanssija kuin hän olikin. -- Lönnrot tavallisesti kauimmin
viipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran
leikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten
ompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi
toisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin
kammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia
päällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta
kun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat
rengit, että "kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin
tohtori". -- Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori
ehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn
runsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön
tottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja
kestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta
pehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle
kuokkijalle. "Hyvä Laukko" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana
olinpaikkana.
Helsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen
pieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa "lauantaiseuran" nimellä
tuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän
useiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän
tuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä
kireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret,
innokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta
tulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista
jäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja
nerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret
kyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset
jäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja
kirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita
toiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät
Suomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. -- Muuten Lönnrotin
lääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut
mikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä
hänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn
harrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.
Runot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni
kajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin
nyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi
Lönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle
runonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän,
Kuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla
Lönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran
oppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään
Venäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen
puutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja
tavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella
vajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava
talonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran
pelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja.
Repolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin
ja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen
rajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys
taaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon,
Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui
syyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli
karttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot
oli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin,
uskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän
vuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.
Vienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko
Lönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle,
enää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta
suopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen
kansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa
Lönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä
kolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa
ja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin
virkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun
puolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia
kansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan
pitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma
avasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä
vuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa
siellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa
lähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin
piirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta
avoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden
lopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana
vuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti
asuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.
On todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen
syrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai
ollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa
etuaan ja mukavuuttaan -- hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa.
Iloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta
1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi
vuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen
vakinaiseksi olinpaikakseen.
Kajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki
kaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: "Kajaanissa on kaksi katua;
toista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla." Nämä
olivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin
pihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei
tahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa,
yhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia
pirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä
seinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle,
missä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä
sisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat.
Kesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla,
ja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen
lähettyvillä. Harvalukuinen väestö -- v. 1835 vain 394 henkeä -- eli
maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde
oli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan
runsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin
suuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon
silloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. --
Elintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs
hupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa
oululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan
ulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli
kuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan
kaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää
takaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen,
niin mitä sitten muut asukkaat. -- Kajaanin rouvat itse leipoivat,
kehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat
äitiensä esimerkkiä. Täällä "luonnon helmassa" saattoi kajaanilainen,
kylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti
kotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.
Tällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui
sinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot
miellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu
ja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja
vaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja
kruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä.
Hajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä
erämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat
virka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet,
ett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista.
Ryypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään
elämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina
saattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien
ääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin
Kajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona
vuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai
ympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia,
joissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin
pyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot
kuvaa Kajaanin seuraelämää näin: "Tosiaan on täälläkin seurapiiri,
jonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa,
joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa
vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein
pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin
kauan, kunnes seuraava päivä vaikenee -- seikka, joka muutamille
hyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä
nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä
kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.
"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika.
Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä,
niin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä,
kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja
herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen
lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura
klo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee
nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla
saattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on
kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra." --
Lönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin
yksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian
hän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista
herrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen
ja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan
yksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja
eikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia,
lasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka
harvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa
tupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa.
Muuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin
muuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua
karkoittaakseen otti pari kovaa "knorria". Majatalon väki silloin
Lönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli
ollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi.
-- "Kohtuus kaikessa" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän,
nähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta
ryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin
suhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai
pikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen
maaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä,
joukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden
vuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden
seuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten
vähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta
hiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan
Lönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä
kohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.
Lönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia
suomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät.
Maakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja
nälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti,
syksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies
heinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin
laitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella
piirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta
kulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät
nälkää kärsiville hätäapua -- muun muassa Runeberg määräsi uudesta
runokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen -- ja Lönnrot
muodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset
ponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova
koura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella.
Joskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo
huhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria
kaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin
Lönnrotin, "Suomen runojoutsenen", varhaisesta kuolemasta, pannen
laulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa
Lönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O.
Mannisen suomennos):
Soittons' itse Väinö vihannille
Ojens' oksilles,
Suloks Suomen maille mairehille
Sääsi säveles.
Eipä maassa matalassa täällä
Virtes viihtynyt --
Laulun iki-isä ilman päällä
Kuuntelee sua nyt.
Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis
voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja
samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä
1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle
lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas
oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille
valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä
tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut
liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää
vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään
huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut;
päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan.
Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen
vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti
perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista
kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä
ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin
F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia
suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa
liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen
tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut
aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. -- Yhteinen
kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen
ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti
sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten
häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän
kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin
vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai
1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli,
ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa
tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista
ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja
soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan
etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli
luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan
rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun
ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut",
vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä