Elias Lönnrot - 1

ELIAS LÖNNROT
Kirj.
O. A. KALLIO



Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1909.

SISÄLLYS:
Alkusananen.
I. Nuoruus ja oppivuodet.
II. Miehuus ja vaellusvuodet.
III. Professorina ja vanhuksena.


Alkusananen.

Tämä Lönnrotin elämäkerta perustuu pääasiallisesti seuraaviin
lähteihin: _A.R. Niemi_, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895), Elias
Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897), Kalevalan kokoonpano I (1898);
_E. Nervander_, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa
(1893); _Aug. Ahlqvist_, Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä
(1884); _J. Krohn_, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897);
_K. Krohn_, Kalevalan esityöt (Valvoja 1896), Zur Kalevalafrage
(Finnisch-Ugrische Forschungen I, 3. 1901); _E. N. Setälä_, Elias
Lönnrot ja suomenmielisyys (Valvoja 1897); Kalevala II, Selityksiä
(1895); Suomal. kirj. seuran Lönnrotin elämäkertaa varten keräyttämät
tiedot; arkkipiispa _G. Johanssonin_ muistelmat "Kansan Ystävässä"
vv. 1896-99; _Lönnrotin_ omat matkakertomukset, kirjeet ja
kirjalliset julkaisut; lisäksi monet juhlajulkaisut, sanomalehdet y.m.
Lönnrotia ja hänen työnsä eri puolia esittävät puheet, muistelmat
ja kirjoitukset.
Professori K. Krohnille ja tohtori A.R. Niemelle, jotka neuvoillaan
ja tiedonannoillaan ovat työtäni edistäneet, lausun täten sulimmat
kiitokseni.
Helsingissä, maaliskuussa 1902.
_O. A. K._
Tähän toiseen painokseen on tehty melkoisesti vähäisiä korjauksia,
tasoituksia, poistoja ja lisäyksiä, ja samalla otettu huomioon ne
pienet muistutukset, joita ensi painoksen suhteen ovat tehneet
Lönnrotin ja hänen elämäntyönsä varsinaiset erikoistutkijat
ja -tuntijat, prof. K. Krohn ja toht. A.R. Niemi.
Savonlinnassa, huhtikuussa 1909.
_O. A. K._


I.
Nuoruus ja oppivuodet.

Läntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen
luonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat
vainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin
peninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee
pieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa
jylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja
piilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja
harvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle
suomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä,
syrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi,
täällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri
oppi-isä _Elias Lönnrot_.
Kun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin
huolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä,
jotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin
on saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa,
kun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain
joukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka
kukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä
merkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut
ja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä.
Sellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen
pakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen
muun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella
kokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset
aarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä
kansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja
Runeberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta
isänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu
erottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.
Kaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme
olivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai
mainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen
aateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa
aikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja
Snellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa
maja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen
pelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.
Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin
vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle
sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on
täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien
ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias
Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.
Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren,
Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen
kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko
kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 -- samana
päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä,
piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen
viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan
matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen
työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.
Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu
esi-isä oli sotamies _Eerik Losteen_, syntynyt v. 1717 ja muun
muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen
taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia.
Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias
Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi
käyttämään liikanimeä "_Lönnrot_", joka kuuluu olevan ruotsiksi
muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle
Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää
Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi
nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja,
värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan.
Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon
kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja
kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.
Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli,
harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle,
että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan,
putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana
Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä.
Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen
näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita,
puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli
leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä
lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä,
sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui
vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin
hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan
liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän
pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä
loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.
Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen
tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo
nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava,
hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori
pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo
v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi
mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi
sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot
itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin
torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa
kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä
vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen
jälkeensä.
Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli
aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin
kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja.
Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin
puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta
kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin
rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.
Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää
nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei
ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle
ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi
tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki
kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta
matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät
eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan
kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä
pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi
lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias,
mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon
profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten
pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt,
että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei
kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran
kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.
Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja
puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät
kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun
isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä.
Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia
ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen
sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi
aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan
venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä
kaivossa.
Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto,
joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen.
Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä
rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa
sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon
vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven
rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari.
Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä
kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä
oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa
varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli
köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja
suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon
siimeksessä.
Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin
Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista
hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää"
ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon.
Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai
marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä
juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän
sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä
valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi.
Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti
avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen
ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.
Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään
esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua,
oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen
huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella
puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta
karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä.
Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä
hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät
nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen,
harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin
uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias
usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu
aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin
Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias
lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon
piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on
nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli
poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." -- Kerran Elias kiipesi
isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille.
Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi
tulee."
Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi
pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin
neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin
ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti
lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua
harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus,
virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä
tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä,
ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli
hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei
sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli,
ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia
oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan
asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan
tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut
nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.
Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle
hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren
pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen
opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin
monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta
kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa
niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa
kovin vaikealta.
Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan
Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina
olevia kirjoja -- omia hänen tietysti ei kannattanut pitää.
Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin
Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi
Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava,
sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät
huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä,
jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi
riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei
ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin
paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan
viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen
emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti
vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." -- Vähän ruoan
jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla
latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille
rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli
Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin
paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän
vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei
ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös
sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli
häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa.
Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja
myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä
luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan
kotoa pois.
Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden
Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata
kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei
silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien
rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan
hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari
viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti
räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa
mestarinsa kanssa.
Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen
pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana
vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha
Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen
sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa
Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara
rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa
tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen
katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan
suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai
tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta
kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli
kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi
käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen:
piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan.
Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja
suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa.
Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä,
miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle
häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin.
Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli
suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden
lomahetkinä ja ruoka-aikoina -- useinkin toverien portailla istuen --
hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi
luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti
toverinsa.
Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä
nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat
puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin
pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat.
Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus
herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen,
kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme
vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja
harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen,
lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa,
harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa
Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi
kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa.
Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään
varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin.
Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen
epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta
rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä
vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää,
joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja
uupunutta matkalaista.
Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti
asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen
koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis
tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin.
Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa
lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s.
"kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa
laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin
kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin
jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin
veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi
rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli
monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden
maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.
Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui
saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin
kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan
nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita.
Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille
muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen
oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli
puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan
vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin
Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin
koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia
tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi
varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän
toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta
into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo
ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa
jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias
laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani
hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan
ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain
Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden
tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa -- pääoma, jolla jo saattoi ajatella
kouluun lähtöä.
Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella
1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä
tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla
hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon
erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi
lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi
muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias
Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle
luokalle.
Mutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä
hupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin
pääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan
apteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja
tiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi
halukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan
lukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen
toimeensa.
Hämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon
työtä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori
antoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta
perehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin.
Öisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja
kasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen
sanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan
koulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m.
kirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan
aikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin
valveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa
rupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan
kiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä.
Lönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa
suomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia
"Turun Viikko-Sanomia" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja
kirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen
kansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.
Sanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori
Henrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta
kotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan
yksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman
johdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin
olisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika
rohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi.
Eräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin
lanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin
oppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja,
mutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen
piirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen.
Yhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin
opinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti.
Lönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta
Sabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän
v. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja
Virgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström
antoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli
auttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm
Lucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: "Ei sinun
tarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit." Ja tietysti
Lönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. -- Näin
evästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa
kohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p.
1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli
kirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä.
-- Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin,
ja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi.
Kaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.
* * * * *
Elias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen,
kokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon
lähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka
hartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi
sitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma
oli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen.
Kun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen
ylioppilasosakuntaan -- siihen osakuntaan, joka nykyään viettää
vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä --
niin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi
teologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka
"kansakunnalle" -- kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin --
olisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli
ollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa
inspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka
halpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan
olivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot
otettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.
Mutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä.
Varattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon
keinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino
siihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin
pyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita.