Eläinten sankareita - 06

parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:
-- Tuolla se on!
Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle
ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet
kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme
omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja
samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme
nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme.
Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme
äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi
ollut jo näkyvissä.
Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen
pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja
siirtyi rinnettä ylöspäin.
Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat
ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan
pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle,
ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla
kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä
oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät
ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle
harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin
olivat melkein lopussa.
Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten
alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että
varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan
paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.
Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea,
jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän
kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja
vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista
vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka
voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme
hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi
pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan
kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti,
sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti
julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin,
ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu
oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät
takaa-ajettavansa perässä.
Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut
onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut,
sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän
jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa
suoraan meitä kohti.
Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä
pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli
kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle
rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se
ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan
toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän
ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan
omalle vuorelleen.
Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa,
joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli
ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja
läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin
olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa
nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat
muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia
metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä
olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin
uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.
Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua,
iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää
painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä,
välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme
kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska,
leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien
olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi
eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan,
nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne
ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin
kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle,
samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys,
vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä.
Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys,
lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt
siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun
tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää
vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat
hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman
suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja
syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan
kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.
Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt
kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy
seisoi taas yksin vuorellaan.
Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko
lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti
äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi
heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle
kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.
Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet
ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään:
menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut.
Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään -- emme
sanoa mitään.

11
Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.
-- Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi
ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.
Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme
Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla
jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi.
Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui,
susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt
haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin
lyhyeen.
Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:
-- Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas
nauta.


POIKA JA ILVES

1
Hän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies
vasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut
metsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä
törröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta
metsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli
kuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän
tarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei
päässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon
viuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin
puihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa
Thorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden
kyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein
samanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan,
Thorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka
mies astui näkyviin ja nosti sen maasta.
-- Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!
-- Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden
äsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi
luodikolla.
Tutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä
pyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua.
Asia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan
korpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.
Irlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin
mittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä,
missä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti
vain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet
Kanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten
tunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.
Corney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat
Petersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut
maata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään
hirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä
hilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.
Thorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri
parantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen
siinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa
kuin oli hänen isäntäväessäänkin.
Coltin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli
turvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä
korpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen
tie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle
järvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten.
Vastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän
naapurin talo.
Heidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi
aamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja
ruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty
ja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo,
tiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä
ruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen
merkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana
ja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.
Thor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli
aika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä
harjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla
aamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat
toistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita
ja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät
kymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin,
sillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt
sanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.

2
Mahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä.
Kuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle
kolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat
täysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi,
katkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta.
Keskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko,
joka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä
suojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.
Se oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara.
Edellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon.
Runsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet
peltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan
tuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin
runsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten
teräviltä kynsiltä.
Näistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut
heimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo
ennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne
vaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.
Pohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves
olisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta
nyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.
Eräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon
puunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva
mustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen
pettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista
ruokaansa ja juomaansa.
Kerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä
mutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se
iski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon,
sen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa
tunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo
vuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli
nyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.
Sinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan
seuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli
omituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä
varovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää
outoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto
kaikui uudestaan.
Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon
isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja
sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko
peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja
väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.
Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi.
Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi,
ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi
taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä
mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään
erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista,
ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai
päivää tahansa.
Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle,
mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se
hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään
suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan
syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon,
jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan
vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne
olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja
nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista
lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.
Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja,
joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu
kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas
pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni
kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys,
koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen
ruohojen lomasta.
Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä
nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei
ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi,
silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin
loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta
elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.
Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon
harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä,
hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta
valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa,
huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen
lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas
harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja
ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä
tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu
hampaissaan.
Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta
ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä
kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo
kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle.
Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan
pidellen siitä kiinni käpälällään.
Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut
ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli
vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä
ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain.
Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua,
tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle
oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen
kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala
murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.

3
Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi
metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista.
Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden
puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita
kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa
niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten
Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.
Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka
pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina
aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä
vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan
Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.
-- Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta
lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.
Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon,
ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki
piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi
hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin
huutaen:
-- Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi
tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat
silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.
Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että
murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta
perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen
nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun
tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää
saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes
se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.
Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon
tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle
aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli
taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja
ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.
Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa
hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui
valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä.
Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi
paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän
hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli
hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta.
Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo
odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä
menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi
sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti
mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen
päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.
Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta
hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei,
pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni -- poikanen vain. Poikanen!
Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen
hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta
otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.
Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan
karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja
pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta
luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme
pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.
Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten
oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen
pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään
saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti
jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn
lakin.
Eräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta,
sillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita
oli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta
lehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä.
Sitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen.
Hän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja
hännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla
puunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän
kallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen.
Kuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi
sitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren
tilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän
peloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin
ja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui
hampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.
Sateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies
innostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut
metsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.
Eräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli
helppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade
oli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin
päässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle
hän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät
nuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat
häntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli
seurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen
häntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista
ne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea,
ne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.
Hän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman
kerran samat kaksoisjäljet -- ainakin hän luuli niitä samoiksi --,
koska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa
oli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina,
jolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.
Hän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli
nähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen
maasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti
jotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle.
Hän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti
sen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella
soittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan
huutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti
loikkien lähemmäksi.
Thor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen
liikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja
tarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa
ja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja
vainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut,
ennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.
-- Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.
Poika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen
kun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää
harjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan
aukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison
kissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti.
Hän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain
kallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen
pentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa
tapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.
Katsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua
niitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan.
Hän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja
murina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi
poikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt
oli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti
muutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa,
mutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut
johonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä
ruskeaa -- se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten
ilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen
kuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.

4
Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen
liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen
kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan
sinä aamuna.
Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä
yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja
heittelehtivän unissaan.
Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta
sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen.
Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain
kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä
ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui
käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että
hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä
sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta
kehotettiin juomaan sitä runsaasti.
Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen
tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut
ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa
oli aina välillä, hän virkkoikin:
-- Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta,
että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan
ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä
hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai
parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää