Eläinten sankareita - 10

jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä
jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.

3
Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä.
Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut
lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja
tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi
Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan
jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei
ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se
houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten
lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne.
Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta
silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.
Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun
marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken
päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En
voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa
sellaista käskyä -- ei edes minulta.
Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille
ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.
-- Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme
kotiin.
Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli.
Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander
ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä
seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle
selälleen.
Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko
lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja
loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista
ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä
isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi
tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan
lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat
olivat innoissaan.
-- Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. -- Tätä tietä
pääsemme niiden edelle.
Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä
vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.
Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta
alaspäin, kun Hilton huusi:
-- Peijakas, sehän on tuossa!
Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein
samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen
pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä
seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin
kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta
hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan
alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin
revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:
-- Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.
Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput
nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua
ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen
kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät
ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua
tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä
ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden
kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat
leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen
lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton
rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen
hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.
Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava
kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi
murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen
suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman
ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan
viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi
yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten
se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden
rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä
nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi
taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava
vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.
Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen
suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä
niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi
bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin
ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli
aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn
karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi
ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja
kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä
käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis
uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän
koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden
kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä
auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli
johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken
päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa
riippui pieni valkoinen koira.
Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina
auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli
kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen
yli.
-- Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.
Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää
haavaa. Koetin nostaa sitä.
-- Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.
Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet
polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän
mutisi:
--- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi
jäänyt henkiin.
Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti
hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen
ärähdys.
Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka,
mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin
kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:
-- Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan
ilman sisua.


WINNIPEGIN SUSI

1
Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren
lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St.
Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta
tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja
lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta
raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En
milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui
lumeen -- kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen -- ja
ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden,
tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.
Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi
kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi
pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli
ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli
kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan
lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.
-- Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta
lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin
ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta.
Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän.
Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun
lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen
viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli
ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.
Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa,
valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne
piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi
liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta
koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin
keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.
Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja
tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili
puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta
hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse
asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma
hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden
näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa
otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan;
niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi.
Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten
heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli
paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien
niitä kaikkia.
Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin
usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin
halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio
vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti
määränpäätä.
Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut
viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä
kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.
Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin
kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä
metsästi aina yksin.
Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta,
ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka
tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.
Pääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin
teurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin
sen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se
täytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn.
Valitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896
hävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.

2
Pelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka
mieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä
vuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki
silloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta,
ampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa
luolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista
sutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi
ilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat,
kymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.
Hän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana
kaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan
onnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis
kaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun
päänahat.
Kapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai
ennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin
kytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut
yhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa
vieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun
usutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa
puolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä
harvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut
olla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka
kehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.
Jim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska
se oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta
ja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei
kukaan muu olisi uskaltanut yrittää.
Jimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän
hemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä
häntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian
ymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt
väärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni
pysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut,
hänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä
päivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin
hänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan,
meni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle:
-- Koetaskin koskea häneen.
Jos Hogan olisi voinut ampua suden, hän olisi tehnyt sen arvelematta,
mutta koska luoti olisi yhtä hyvin voinut osua poikaankin, hän jätti
molemmat rauhaan ja nauroi puolen tunnin kuluttua koko jutulle. Siitä
pitäen pikku Jim pakeni aina vaaran uhatessa suden pesään, ja toisinaan
tiedettiin hänen olleen pahanteossa vain siitä, että hän pujahti hurjan
kahlevangin turviin.
Hogan käytti periaatteesta vain halpaa työvoimaa. Niinpä baarimikkona
oli kiinalainen. Koska tämä oli arka ja hiljainen olento, Paul des
Roches sorti häntä. Kun Paul eräänä päivänä humalassa ollessaan
huomasi, että Hogan oli poissa ja kiinalainen hoiti yksin baaria, hän
vaati tältä velaksi juotavaa, mutta Tung Ling noudatti saamiaan ohjeita
ja kieltäytyi antamasta. Hänen koruton selityksensä, "hoono mees, ei
maksa", ei suinkaan auttanut asiaa, vaan sai Paulin hoipertelemaan
takaisin baariin kostoaikeessa. Taivaan poika olisi voinut saada
ankarasti selkäänsä, ellei pikku Jim, joka sattui olemaa lähettyvillä,
olisi pitkällä kepillä kammennut pelimannin sievästi kontalleen. Paul
kompuroi jaloilleen ja vannoi tappavansa Jimin. Mutta poikapa oli
lähellä takaovea ja pakeni kiireen vilkkaa suden koppiin.
Huomatessaan että pojalla oli suojelija, Paul otti seipään ja alkoi
piestä sillä sutta turvallisen välimatkan päästä. Harmaa peto raivosi
kahleissaan, ja vaikka sen onnistui välttää monta iskua ottamalla
seiväs hampaihinsa, se sai silti ankaran löylytyksen. Mutta samalla
Paul huomasi että Jim, jonka kieli ei suinkaan ollut joutilaana,
haparoi hermostunein sormin kahleita päästääkseen suden irti, ja arvasi
hänen siinä pian onnistuvan. Se olisi tosiaan jo tapahtunutkin, ellei
susi olisi pitänyt kahleita niin kireällä.
Urhea Paul tunsi pelon väristyksiä ajatellessaan, että olisi kohta
raivoon ärsyttämänsä pedon armoilla.
Hän kuuli Jimin maanittelevan:
-- Hiljaa nyt, hukka, hellitä vähän, niin saat sen kohta. Hellitähän
nyt, kiltti hukka.
Se riitti. Pelimanni pakeni ja sulki visusti perässään kaikki ovet.
Tällä tavoin Jimin ja hänen suosikkinsa ystävyys yhä vahvistui; ja
samalla kun suden synnynnäiset voimat karttuivat, se antoi joka päivä
näytteen leppymättömästä vihastaan, jota se tunsi kärsimystensä
aiheuttajia, väkijuomille haiskahtavia miehiä sekä kaikkia koiria
kohtaan. Vuosien mittaan tämä ominaisuus, samoin kuin sen rakkaus lasta
-- jopa kaikkia lapsia -- kohtaan vain vahvistui, niin että siitä
näytti tulevan sen elämän vallitseva voima.

3
Näihin aikoihin, syksyllä 1881, valitettiin Qu'Appellen
karjakartanoissa yleisesti, että sudet olivat lisääntyneet maakunnassa
niin runsaasti, että ne aiheuttivat suuria tuhoja karjoille. Myrkystä
ja raudoista ei ollut apua, ja kun Winnipegin kerhoon saapui muuan
saksalainen aatelisvieras ja ilmoitti tuoneensa mukanaan koiria, jotka
vapauttaisivat nopeasti maakunnan susista, kuunneltiin häntä erittäin
kiinnostuneesti. Karjamiehet ovat innokkaita urheilijoita, ja heitä
viehätti suuresti ajatus jahtikoirakennelin perustamisesta, varsinkin
kun se samalla hyödyttäisi heitä.
Saksalainen esitti pian heille näytteeksi kaksi uhkeata tanskandogia.
Toinen niistä oli valkoinen, toinen sinertävä ja mustapilkkuinen,
jälkimmäisen harvinaisen julmaa ulkonäköä täydensi vielä omituinen
valkoinen silmä. Nämä valtavat otukset painoivat kumpikin lähes
yhdeksänkymmentä kiloa. Lihakset niillä oli kuin tiikerillä, ja
saksalaista uskottiin empimättä, kun hän väitti, että nämä kaksi jo
yksistään pystyisivät voittamaan suurimmankin suden. Tällä tavoin hän
kuvasi niiden ajotapaa:
-- Niille ei tarvitse muuta kuin näyttää jäljet, niin ne seuraavat
niitä vaikka ne olisivat jo päivän vanhat. Niitä on mahdotonta
eksyttää. Pian ne löytävät suden, vaikka se kuinka mutkittelisi tai
piilottelisi. Sitten ne hyökkäävät sen kimppuun, sininen koira käy sen
kinttuun kiinni ja nakkaa sen tällä tavoin -- saksalainen heitti ilmaan
vehnäleivän -- ja ennen kuin se edes ehtii pudota maahan, valkoinen
iskee kiinni sen päähän ja toinen häntään, ja sitten ne vetävät sen
poikki, noin vain.
Se kuulosti hyvältä; kaikki olivat joka tapauksessa innostuneita
kokeiluun. Koska paikkakuntalaiset arvelivat, että Assiniboine-joen
rantamilta onnistuisi helposti tavoittamaan suden, pantiin ajo toimeen.
Mutta he etsivät kolme päivää turhaan jälkiä ja alkoivat jo luopua koko
hommasta, kun joku huomautti että Hoganin kapakassa oli kahleissa susi,
jonka voisi saada tapporahan hinnalla. Tosin se oli vasta vähän yli
vuoden vanha, mutta kelpaisi kyllä näyttämään, oliko koirista mihinkään.
Suden arvo kohosi äkkiä Hoganin silmissä, kun hän sai kuulla asian
merkityksen, sitä paitsi hänellä oli 'omantunnon epäilyksiä'.
Epäilykset kuitenkin katosivat, kun hänen esittämäänsä hintaan
suhtauduttiin suopeasti. Hänen ensimmäinen huolensa oli saada pikku
Jim pois tieltä, ja siksi tämä lähetettiin asialle mummonsa luo.
Sitten susi ajettiin koppiin, joka naulattiin kiinni. Koppi nostettiin
vankkureille ja lähdettiin ajamaan kuivunutta joen uomaa aukealle
preerialle.
Koiria tuskin jaksettiin pidätellä, sillä vainuttuaan suden ne
olivat heti täynnä tappeluintoa. Niinpä tarvittiin monta väkevää
miestä pitelemään niiden kahleita. Vankkurit ajettiin kilometrin
päähän ja vastahakoinen susi häädettiin kopistaan. Aluksi se
näytti säikähtyneeltä ja jurolta. Se koetti vain päästä näkyvistä
yrittämättäkään purra. Huomatessaan kuitenkin olevansa vapaa se lähti
hätyyttävien huutojen saattelemana juosta hölkyttämään kohti etelää,
jossa maasto näytti epätasaiselta. Samalla hetkellä koirat laskettiin
irti, ja ne syöksyivät vimmatusti haukkuen nuoren suden perään. Miehet
rohkaisivat niitä huudoillaan.
Heti alusta alkaen oli selvää, ettei sudenpoikasella ollut pelastumisen
mahdollisuutta. Koirat olivat paljon nopeampia kuin se. Valkoinen
juoksi kuin vinttikoira. Saksalainen oli suunniltaan innostuksesta
nähdessään sen lentävän preerian poikki ja ihan silmissä lähenevän
sutta joka sekunnilla. Moni tarjoutui lyömään koirien puolesta vetoa,
mutta ei löytänyt vastalyöjää. Ainoat vedot, jotka hyväksyttiin,
koskivat vain koirien keskinäistä paremmuutta. Nuori susi juoksi nyt
nopeasti, mutta kun puolitoista kilometriä oli mennyt, valkoinen koira
oli jo sen takana -- aivan kintereillä.
Saksalainen huusi:
-- Katsokaa tarkkaan, nyt näette kuinka susi lentää ilmaan.
Hetken juoksijat olivat rinnakkain. Molemmat hyppäsivät syrjään,
mutta kumpikaan niistä ei lentänyt ilmaan, sen sijaan valkoinen
koira lavassaan ammottava haava kierähti nurin niskoin -- se oli
poissa pelistä, ellei vallan tapettu. Kymmenen sekunnin kuluttua
mustalaikkuinen saavutti suden. Tämäkin yhteenotto oli yhtä nopea ja
melkein yhtä salaperäinen kuin ensimmäinen. Eläimet tuskin koskettivat
toisiaan. Susi ponnahti notkeasti syrjään, ja sen pää heilahti niin
salamannopeasti, että sitä tuskin erotti. Täplikäs koira horjahti ja
sen kyljestä vuoti verta. Miesten usuttamana se hyökkäsi uudelleen,
mutta sai toisen haavan, joka opetti sen pysyttelemään sudesta erillään.
Nyt kasvattaja toi neljä vielä valtavampaa koiraa. Nämä päästettiin
irti, ja miehet seurasivat perässä nuijat ja lassot aseinaan
auttaakseen niitä suden lopettamisessa. Siinä samassa aukion poikki
kuitenkin tuli pieni poika ratsastaen ponilla täyttä laukkaa. Hän
hyppäsi maahan, tunkeutui joukon läpi ja kietoi kätensä suden kaulaan.
Hän kutsui sitä "omaksi sudekseen" ja "rakkaaksi kelpo hukaksi", ja
susi nuoli hänen kasvojaan ja heilutti häntäänsä. Sitten poika kääntyi
miehiin päin ja sanoi läpi kyyneltulvansa -- mutta se mitä hän sanoi,
ei siedä painomustetta.
Hän oli yhdeksänvuotias, mutta pikkuvanha ja kieltämättä myös hyvin
tuhma pieni poika. Hän oli elänyt ja varttunut kehnon kapakan
ilmapiirissä ja oppinut nokkelasti törkeydet, joita siellä viljeltiin.
Hän kirosi heidät kaikki moneksi sukupolveksi eteenpäin eikä säästänyt
edes omaa isäänsä.
Jos aikuinen mies olisi päästellyt yhtä törkeitä ja loukkaavia sanoja,
hänet olisi ehkä lynkattu, mutta kun niiden käyttäjänä oli pieni
poika, metsästäjät eivät oikein tienneet mitä tehdä, mutta päätyivät
lopulta siihen, mikä oli viisainta. He rupesivat nauramaan suureen
ääneen, eivät toki itseään, vaan saksalaista, jonka ihmeelliset koirat
keskenkasvuinen susi oli peitonnut.
Jimmie työnsi nyt likaisen, kyynelten tahriman nyrkkinsä aitoon
pikkupojan taskuunsa ja onki marmorikuulien ja purukumin, tupakan,
tulitikkujen, pistoolin panosten ja muun luvattoman kaman seasta pienen
pätkän purjelankaa ja sitoi sen suden kaulan ympärille. Hän lähti
ratsastamaan kotiin päin ponillaan sutta taluttaen ja vieläkin vähän
nikotellen. Saksalaiselle ylimykselle hän sinkosi vielä viimeisen
uhkauksensa ja kirouksensa:
-- Kahdesta centistä minä, hitto vieköön, usuttaisin sen kimppuunne.

4
Jimmie sairastui alkutalvesta kuumeeseen. Susi ulvoi pihassa surkeasti
kaivatessaan pientä ystäväänsä ja lopulta se pojan pyynnöstä laskettiin
sairaan huoneeseen, jossa tämä iso villi koira -- sitähän susi
oikeastaan on -- vartioi uskollisesti ystävänsä vuoteen vieressä.
Kuume oli aluksi näyttänyt lievältä, niinpä kaikki säikähtivät,
kun äkkiä tapahtui käänne pahempaan, ja kolme päivää ennen joulua
Jimmie kuoli. Ei kukaan surrut häntä haikeammin kuin susi. Iso harmaa
peto vastasi surkeasti ulvoen kirkonkellojen soittoon saattaessaan
jouluaattona vainajaa St. Bonifacen hautausmaalle. Pian se palasi
kapakan pihaan, mutta kun sitä yritettiin taas panna kahleisiin, se
loikkasi lauta-aidan yli ja katosi.
Myöhemmin samana talvena vanha sudenpyytäjä Renaud muutti sievän
puoliverisen tyttärensä Nineten kanssa jokivarteen ja asettui asumaan
pieneen hirsimökkiin. Hän ei tiennyt mitään Jimmie Hoganista ja
hämmästyi sen vuoksi melkoisesti tavatessaan St. Bonifacen ja Fort
Garryn välillä suden jälkiä ja merkkejä joen kummallakin puolen.
Kiinnostuneena, joskin hiukan epäuskoisena, hän kuunteli Hudson Bay
Companyn miesten kertomuksia isosta harmaasta sudesta, joka eleli
niillä seuduin ja kävi öisin kaupungissa asti, ja kuinka se oli
kiintynyt erityisesti St. Bonifacen kirkon lähimetsiin.
Kun sinä vuonna taas jouluaattona soitettiin kelloja, kuten oli
soitettu Jimmillekin, kuului metsästä yksinäistä, surumielistä
ulvontaa, joka sai Renaudin melkein vakuuttuneeksi siitä, että
jutuissa oli perää. Hän tunsi suden ulvonnasta, milloin se kutsui
apua, milloin lauloi rakkaudesta tai valitti yksinäisyyttä tai esitti
taisteluhaasteen. Tämä valitti yksinäisyyttään.
Pyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani
varjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä
liikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja
haisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira,
joka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.
Siitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat
tietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota
ennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu
ja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät,
vaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut
muutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.
Tämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä.
Halusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin
ajatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on
kuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia
koiria.
Se poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se
olisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi
mieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli
menettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella
tai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien
risteyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla
jokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne,
milloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi
pyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin -- emme osaa
sanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta
kerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.
Winnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia,
joka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista
hahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi
kyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi
viestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku
oli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä,
puoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre --
ihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.

5
Ninette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin,
mutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli
kuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka
tahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi
ottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton,
hän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen
tyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja
soitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli
armoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo
vaimo Etelä-Kanadassa.
Renaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään,
kun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei
tahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa
isälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt
pelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran
toiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras
katolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan
kautta.
Kävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että
iso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi
(sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli
siihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja
murisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi
ja pötki pakoon -- semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi
juosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska
kiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.
Ninette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin
ystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään