Eläinten sankareita - 05

oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia,
joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju
sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet
puolesta prosentista melkein kahteen.
Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja
kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.
Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla
ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten
tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten
lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun
se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa
herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta
hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen
lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen
ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale
ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja
nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun
päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet.
Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja
malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään.
Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon
penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti
kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi
hitaasti herkusta penikka kintereillään.
Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi
kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää
susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin
kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman
herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon,
sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului
terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden
rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja
kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun
ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili
valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.
Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin,
vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka
kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin
törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut
varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja
virittävän pyydyksen toisia varten.

6
Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa,
mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa
kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta
penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi
parhaiten kaikista hengenvaaroista.
Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi.
Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran -- keltaisen suden ja sen perässä
toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut
kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet
hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt
oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.
Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän
pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti
oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.
Aloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee
sitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai
kuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan,
jonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.
Suosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle
paikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä
pyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan
käytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka
vangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se
erehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.
Taitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet
oppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua
valppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.
Sudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut
jokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.
Joen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka
kiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja
ketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä
kulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen
virtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään.
Pyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio
kätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla
kulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle
hietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti
neljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme
lihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa,
jotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen
kun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet,
ei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä
niitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.
Keltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin
sellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin
karttamaan niitä.
Karja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa
polkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut
lentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja
preeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen
puhveleille.
Ne astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen
vakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet
vasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien
perässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti
ohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin
se olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä,
kunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.
Mutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet
makasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden
oma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville
laitumilleen.
Pari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen
lihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio
oli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas
värileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella.
Mustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt
hyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää
hiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi
satimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin
se tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja
äkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui
maahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis --
pöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan
ja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain
lievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa
isoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan
loukussa.
Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut
joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla
kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen
elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta
syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei
ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet
pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen
oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus;
ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika --
keltainen susi ja tummaharja.
Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä
ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran
poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle,
räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti --
varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu -- ja hyökkäsi sitä kohti.
Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei
varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä
leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala
ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti
haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin.
Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä
irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan.
Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei
ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan
ollut varmempi.
Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja
ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se
olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen
päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka
rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se
haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli
raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja,
näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne
olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä
häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta
vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.
Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes
oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa
rautaa hampaillaan.
Ja niin kului yö.
Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin
kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi
vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja
pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas,
mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä
ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja
oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä
pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä
yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.
Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja
uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.
Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi
tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään
heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se
isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä
miehen kimppuun, vaan pakeni.
Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun,
vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui
nopeasti.
Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.
Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli
Vartiovuoren naarassusi.
Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi
sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan.
Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.

7
Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta
lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli
ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia
tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti
ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä
sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla
tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi
voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä
olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita
tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt,
sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on
kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.
Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija
jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis
oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut
suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä
arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi
hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko
sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi
elämässä erinomaisesti.
Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran
karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen
haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin
syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen
lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta
se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli
puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa
ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli
siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas
vuoristolinnoituksensa turviin.
Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt
kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta
hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja
korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä.
Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut
preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:
-- Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman
johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.
Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan,
mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo
erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun
hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä
juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun
poika.
Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä
nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi
pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat
häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi
tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään
karjankasvattajien pyyntimenetelmät.
Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli
kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian
hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin
katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan
maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri
johtamassa loppuhyökkäystä.
Hän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska
kojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne
helposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan
ajokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä
johtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän
kuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta,
jota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin
umpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan
hellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat,
opettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi
tehdä pälkääseen joutumatta.
Kuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja,
sillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan
etualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja
nuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.

8
Eräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut
lännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni.
King otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:
-- Se on nyt se -- se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää
silmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua,
se on tullut tänne ilkkumaan.
Pari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat
selvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta
eivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi
ulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut
olkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa.
Toisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta
silti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.
Miehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo
päivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan,
mutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut.
Metsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät
seuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen
pystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.
Ne tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä
muutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä
kojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta
mielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:
-- Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta
eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.
Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori
Penroof:
-- Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan
kokonainen liuta susia.
-- Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.
Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät
seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko
hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä
susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy,
toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka
sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään
koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä,
hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä
vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme
kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy
oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun
jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti
King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa
hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin
liikenivät.
Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme,
ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän
iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma
oli nyt viisitoistapäinen.
Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla
lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli
nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison
suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää
pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.
Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme
lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat
takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He
tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.
-- Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi
King, kun nousimme hevosen selkään. -- Jos sen saamme, niin koko
joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on
kolmetoista ja puoli senttiä!
Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan
kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet
osuessaan niille.
Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen
päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä
seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului
kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."
King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla
ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli
nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu
isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli
hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin
olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa.
Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet,
jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut
turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti
jälkiä!

9
Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme
odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon
nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.
Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt
sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään
ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten
osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut
matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon,
koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset
olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana
etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa
puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja
yhtyneet taas tässä -- mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä
ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain,
puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden
mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet
taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi,
kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat
pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.
King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat
hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet
meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa --- niin kertoivat jäljet
-- ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä
ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.
Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut
saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai
juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme,
sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas
rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli
mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin
perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti,
eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja
ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen
koirien haukunta.
Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta
juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja
karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien
kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään
tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät
ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan.
Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja
hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle
mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi
henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka
olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.
Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille
oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton
ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme
voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten
valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko
ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat
hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme
onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin
tulimme kohdalle.
Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille
maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain
pienen otuksen jäljillä.
-- Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. -- Koirat olivat
niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma,
kun ei ollut jänis.
Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen
päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme
paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan.
Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa
susi ja hyvin isokokoinen musta susi.
-- Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä
auttamaan -- siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni,
kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä
kustannuksella.
Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt
lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme
kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen
sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista
hohdetta.
Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä,
mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara
urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle
laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta
sudesta.
-- Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut
yhtyivät huutoon.
Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut.
Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat
päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset
korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin.
Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli
ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat
pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.
Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui
pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat
revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä -- he
olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion
kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.
Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas
parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten
riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää
kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.
Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet
-- susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut.
Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja
käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden
jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta
jotain elonmerkkiä siitä.
Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot
kapsahtelivat.

10
Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme
nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin