Eläinten sankareita - 07

ruuhella Ellertoneille.
Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi
heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista
tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita,
joiden ainoa vene on viety.
Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat
vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen
päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää
päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.
Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo
saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö
ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta
hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja
riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli
sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka
päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain
rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.
Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän
eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta
kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko
kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen
pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella
seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja
teetä.
Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin
vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin
heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai
haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä
lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska
se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella
ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.
Kolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun
se oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon
raskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä
vapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan,
ennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme
haulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.
Thor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä
kappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin
hän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni
hänen viimeinen panoksensa.
Siitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin
Thor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti
pölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä
yötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi
pelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista
päästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä.
Mikään ei tuntunut lämmittävän -- tulikin menetti tyystin voimansa. Ei
voinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman
kaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja
tuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän
tai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin
polttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään.
Siinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina
kello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta
silloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.
-- Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli
neuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti
nälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa
kesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun
potilaat heikkenivät -- muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi
enää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?
Epätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: -- Hyvä
Jumala! Eikö Corney saavukaan?

5
Sinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi
kaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen
ajaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin,
ja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.
Hän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka
hän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume
hellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.
Harmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden
loiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki
kaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto
lotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.
Thor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen
näkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri
väijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti
katseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta
sai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien
alapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja
siirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla;
hän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:
-- Hys!
Hehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin.
Tyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse,
siitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.
Mikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli
jokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.
Yön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen,
vuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita
kammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän
epäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti
jotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.
Vaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät
sitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney
ilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä
ruokaa riittämiin.
Kun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas
tuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut
luita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen
häämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää
tungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti
tiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.
Tällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin.
Hekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen
ruoanrippusensa, oli tipotiessään.
Sinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden
tyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen
luota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän
suoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta
ryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti
vanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli
käynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman
tulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei
enää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi
elävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.
Vielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen
tapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat
tyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa
sulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa
jo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta
jalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin
samat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta
varhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen
vuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä
harmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.
Thor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta
tuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:
-- Loo, Margat! Ilves on taas täällä!
-- Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.
-- Hys, tiehesi siitä!
Thor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle
pöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan
hypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se
pyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat
silmät.
Thor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi,
että jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja
sytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän
tarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin
heikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.
Iso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin
loikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa.
Lyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin
polvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti
voimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen
kimppuunsa, kuten hän ensin luuli -- soihtu ja pojan pelottomuus olivat
tehonneet eläimeen --, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen
takanaan ja livahti heti vuoteen alle.
Thor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon
ja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa
elämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki
vain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän
sävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti
lujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.
Se osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika
heittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen
häneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen
vartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen
voimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi
pidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen
enemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa,
rusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä
katkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta
ohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen
koommin palaamatta.
Thor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.
Tietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen
päivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:
-- Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!
Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden
kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui
Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä
sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!
-- Kuolleet? hän voihkaisi. -- Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?
Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?
-- Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. -- He ovat tuolta
sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.
-- Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. -- Olin varma
että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.
-- Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun
olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken
muunkin mitä talossa oli.
-- No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten
verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.
Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria
kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:
-- Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen
härkätynnyrin.
Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta
tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen
ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta
katkennut atraimen terä.


PIKKU SOTAHEVONEN
Mustahäntäjäniksen tarina

1
Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat.
Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta
kertaa takaa -- siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan
reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka
mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen
vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen
hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat
sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain
länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack
rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin
mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen
raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä
tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes
pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi
heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen
liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon
avomaalla.
Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota
Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta
hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku
Sotahevosen melkein perikadon partaalle.
Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne
olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli
monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle.
Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri
hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten
viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa
täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen -- se oli sen
karjahdusyritys --, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi
kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni
kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.
Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan
temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen,
silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan
kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä
hyppäsi skunkin niskaan.
Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen
kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä
ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.
Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän
liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se
viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen
yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin
ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli
mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin
pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.
Eteenpäin siis -- kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään
poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat
maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja
väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa -- tyhjä vatsa, kylmä
ilma, pehmeä lumi -- jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen
vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla
haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla
maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa,
ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen
suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se
oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua,
kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi
käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki
voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään
saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.
Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko
hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava
käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se
suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja
siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta
hurtta.
Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko
ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän.
Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen
joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin
yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi
hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin.
Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi
ihmistenkin huutoja.
Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta
merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira
häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.

2
Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan
lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut
mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen
vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä
vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden
pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat
pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti
täydellisen mullistuksen niiden elämässä.
Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät
jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin
paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti.
Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat
ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot
olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja
istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten
pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin
nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat
niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja
ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa
läpikulkuaukkoa.
Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen
ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen
kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja
jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä
omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei
ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa
kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin
jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.
Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan
aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein
olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista
koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden
esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.
Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita,
vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka
olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän
viljelykset.
Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin
rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti
alueen puolentoista kilometrin säteellä.
Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi",
koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa
pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan
kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka
oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja
kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin
sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä;
toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti,
että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen
yksilön.
Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri
sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti
sittemmin maailmanmaineen.
Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia
käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan
vihollisiaan vastaan.
Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa
Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja
keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon
puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä
keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat
auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia.
Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli
sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä
alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää
olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin
aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se
huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä.
Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.
Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän
hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva
vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni
mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen
tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät
olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos
kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat
sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan
suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne
pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran
kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui
matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen
vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin
hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.
Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä
ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia.
Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen
hengen.
Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.
Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva:
toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan --
sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa
erottuvat hyvin ympäristöstään -- sitä sanotaan houkutusväriksi.
Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on
molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa
tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja
kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että
ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun
jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös
ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa
värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat
ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta
läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen
kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.
Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on
harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen
häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä.
Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka
kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin
valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli
kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen:
"Minä olen mustahäntäjänis!"
Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä
julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi
piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei
koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu
olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys,
toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä.
Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät
paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon.
Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita
juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä
turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.
Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja
lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla
ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku
Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin
kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle
kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin
mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta
ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.
Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan
jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on
turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen
perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai
verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään
moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin,
joita toiset lahjattomammat karttoivat.
Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma
elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin
eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin.
Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä
paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai
heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja
tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat
niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja
olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se
käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin.
Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti.
Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa
ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka,
mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä,
joka sopi senkertaiseen säähän.
Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen
lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka
muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten
tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla
vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat.
Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen
sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka
oli siellä paljon suurempi.
Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se
teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä
ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa
oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä
pälkähästä jälkeenpäin.

3
Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki