Eläinten sankareita - 11

ampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä
puukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän
tuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli
sen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes
mies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja
meni matkoihinsa.
Pelimanni Paulin oli helpompi selittää asia Ninetelle kuin toisille.
Tytön sydämessä hän oli yhä ensimmäisellä sijalla, mutta isän kanssa
niin toivottoman huonossa väleissä, että he päättivät karata heti,
kun Paul palasi Fort Alexanderista, jonne hänen piti lähteä ajamaan
komppanian koiravaljakkoa.
Aseman päällikkö oli hyvin ylpeä koiravaljakostaan -- kolmesta
suuresta eskimokoirasta, joilla oli tuuheat kippurahännät. Ne olivat
isoja ja voimakkaita kuin vasikat ja yhtä vihaisia ja hillittömiä
kuin merirosvot. Pelimanni Paulin piti ajaa niillä Fort Garrysta Fort
Alexanderiin tärkeä tavaralähetys. Hän oli taitava, toisin sanoen
armottoman julma valjakon ajaja. Reippaasti hän lähti aamulla alas
joelle naukattuaan sitä ennen välttämättömät viskiryyppynsä. Hän
arveli viipyvänsä poissa viikon päivät ja palaavansa sitten taskussaan
kaksikymmentä dollaria, joilla hankkisi varusteet suunniteltua
karkumatkaa varten. Ja niin valjakko pyyhälsi alas joen jäätä pitkin.
Isot koirat tekivät taivalta nopeasti vaikka ärtyisinä Paulin
läiskytellessä pitkää ruoskaansa ja huutaessa:
-- Allez, allez, marchez!
Kiireesti sivuutettiin törmällä nököttävä Renaudin mökki, ja piiskaansa
läiskytellen ja reen perässä juosten Paul heilutti jäähyväisiksi
kättään Ninetelle, joka seisoi ovella. Vihaisten koirien vetämä kuorma
juopuneine ajomiehineen katosi nopeasti mutkan taa, eikä pelimanni
Paulia nähty sen koommin.
Illalla eskimokoirat palasivat yksitellen Fort Garryn asemalle. Ne
olivat hyytyneen veren tahrimat ja täynnä haavoja. Mutta kumma kyllä,
ne eivät olleet vähääkään nälissään.
Miehet lähtivät seuraamaan jälkiä ja löysivät tavarakääröt. Ne lojuivat
jäällä vahingoittumattomina. Reen jäännöksiä löytyi hajallaan parin
kilometrin matkalla jokea ylöspäin, ja melko lähellä kääröjä tavattiin
pelimannin vaatteiden riekaleita.
Koirat olivat ilmeisesti tappaneet ajomiehensä ja syöneet hänet.
Aseman johtaja oli kovin järkyttynyt tapauksesta. Se ehkä maksaisi
hänelle koirat. Hän kieltäytyi uskomasta selostusta ja lähti itse
tutkimaan todisteita. Hän otti Renaudin mukaansa. Kun he olivat noin
viiden kilometrin päässä onnettomuuspaikalta, Renaud osoitti isoja
jälkiä, jotka seurasivat reen perässä joen itärannalta länsirannalle.
Hän kulki niitä taaksepäin kilometrin verran itärantaa pitkin ja pani
merkille, kuinka otus oli kävellyt koirien kävellessä ja juossut
silloin kuin nekin. Ennen kuin hän palasi johtajan luo, hän mutisi
itsekseen:
-- Iso susi... se on koko ajan kulkenut reen perässä.
He seurasivat nyt jälkiä siitä, mistä ne lähtivät joen poikki
länsirannalle. Kolmen kilometrin päässä Kildonanin metsästä susi oli
lakannut laukkaamasta ja kävellyt reen jäljille, seurannut niitä jonkin
askelen ja palannut sitten metsään.
-- Paulilta on pudonnut tähän jotain, ehkä jokin käärö, ja susi on
tullut haistelemaan sitä. Se on seurannut vähän matkaa -- nyt se tiesi,
että valjakkoa ajoi sama juoppo, joka sohaisi sitä päähän.
Kilometrin päässä laukkaavan suden jäljet tulivat jään yli reen perään.
Miehen jäljet katosivat, sillä ajaja oli nyt hypännyt kuormalle ja
ruoskinut koiria. Tässä hän oli leikannut irti kääröt, koska tavarat
olivat jäällä hajallaan. Onpas piiska saanut koirat laukkaamaan!
Nyt näkyi lumella pelimannin puukko. Hän oli varmaan pudottanut sen
yrittäessään torjua sutta. Ja tässä -- mitä ihmettä! Suden jäljet
katoavat, mutta reen jäljet kiitävät yhä eteenpäin. Susi on hypännyt
rekeen! Koirat laukkaavat kauhuissaan yhä kovemmin; mutta niiden takana
reessä pannaan kosto toimeen. Silmänräpäyksessä se on tehty. Molemmat
putoavat reestä. Suden jäljet palaavat itärannalle metsän suojaan.
Reki kääntyy länsirannalle, jossa se vajaan kilometrin päässä tarttuu
juureen ja särkyy.
Lumesta Renaud vielä näki, kuinka koirat valjaihinsa sotkeutuneina
olivat tapelleet keskenään, purreet itsensä irti ja lähteneet eri teitä
hölkyttämään kotiin päin. Välillä ne olivat kerääntyneet äskeisen
sortajansa ruumiin ympärille ja tehneet siitä selvän.
Se oli raskauttavaa koirille, mutta tappoon ne todettiin syyttömiksi.
Sen suoritti ilmeisesti susi, ja ensimmäisestä järkytyksestä
selvittyään Renaud huokasi helpotuksesta ja sanoi:
-- Se oli Garoun työtä. Se pelasti tyttöseni Paulin kynsistä. Susi on
aina ollut hyvä lapsille.

6
Tämä tapaus oli syynä siihen suureen ajometsästykseen, joka
järjestettiin joulupäivänä täsmälleen kaksi vuotta pikku Jimin
hautajaisten jälkeen. Näytti siltä kuin kaikki maakunnan koirat olisi
haalittu kokoon. Nuo kolme eskimokoiraakin olivat mukana -- aseman
johtaja piti niitä aivan välttämättöminä -- samoin tanskandogit,
vainukoirat, kaikenkarvaiset talonvahdit ja muut piskit. Aamu meni St.
Bonifacen itäpuolella olevien metsien haravoimisessa, mutta mitään ei
löydetty. Sitten saatiin puhelimitse tieto, että etsityt jäljet oli
nähty lähellä Assiniboinen metsää, kaupungista länteen päin, ja tuntia
myöhemmin ajo oli Winnipegin suden vereksillä jäljillä.
Kirjava lauma koiria, ratsastajia, jalkamiehiä ja poikia seurasi
hellittämättä jälkiä. Koiria Garou ei pelännyt, mutta miehet olivat
vaarallisia, sillä heillä se tiesi olevan pyssyjä. Se lähti juoksemaan
Assiniboinen tummaa metsänrantaa kohti, mutta välillä olevaa aukeaa
hallitsivat ratsumiehet, jotka hätistivät sen takaisin. Se ravasi
Colony Creekin rotkoa pitkin välttäen luodit, joita jo lensi sen
perään. Se pyrki piikkilanka-aidalle. Ylitettyään sen Garou pääsi
vähäksi aikaa eroon ratsumiehistä, mutta yhä sen täytyi pysytellä
rotkossa, joka suojeli sitä luodeilta. Koirat alkoivat nyt saavuttaa
pakenijaa.
Tuskin susi oli muuta pyytänyt kuin saada jäädä yksin koirien kanssa,
ja vaikka niitä olikin neljä- tai viisikymmentä yhtä vastaan, se olisi
tyytynyt tähän ylivoimaan. Koirat olivat piirittäneet sen jo kokonaan,
mutta yksikään niistä ei uskaltanut käydä sen kimppuun. Muuan hoikka
koira, joka luotti nopeuteensa, juoksi lopulta sen rinnalle, mutta sai
Garoulta sellaisen sivustaiskun, että käpertyi maahan. Ratsumiesten oli
pakko tehdä pitkä kierros, mutta ajo suuntautui nyt kohti kaupunkia,
josta juoksi lisää koiria ja miehiä yhtyäkseen otteluun.
Susi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen
oli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat
tosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen
jatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan
loppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen
sillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa
matkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi
ulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen
ja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen
kerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni,
ihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa
kaikkien vihollistensa nähtävänä.

7
Kolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes
puoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä
rohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla
tavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta
kellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.
Koirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot
eskimokoirat -- ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin
-- vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta.
Koiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset
leuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo
seisoi taas yksinään jalat harallaan.
Kolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä
makasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta
viisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta
suden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden
merkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen
eteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden.
Kolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi
sen taistelijan tie.
Se oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti
kiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli
kolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se
kulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi
maljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä
kuolemattoman nimen.
Kukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen
vaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä
loputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi
ollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin,
ravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin
asti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei
uhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain
ihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.
Jää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin
vaikuttimista voimakkain -- mahtavin voima maan päällä.
Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui
oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon
suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina
alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata
askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon
maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.


TARINA VALKOISESTA POROSTA

Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.

ELINPIIRI

Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden
täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja
toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä
meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen
ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää
kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi,
jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä
korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen
loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä
pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa
elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää
ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot
ja vinkuva tuuli.
Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä
lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen
etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja
hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja
häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja
lumipeite eivät koskaan sula.
Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima
on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän
muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty
ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain
koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa
enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.
Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka
karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi
ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi.
Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon
sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset
jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat
kauneuspilkut.
Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni
vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin
korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne
pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella
lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan
ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke.
Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.
Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta
valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka
laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia
elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä
rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat
erottamattomasti yhteen.
Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen
pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen
yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa
lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren
tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi,
uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron
kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.

1
Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä,
kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.
-- Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta
porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän
lahjat.
Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan
Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli
olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja
pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat
hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja
teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea,
olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja
oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka
asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat
Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun,
joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä
suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat
ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun
hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin
tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan
olleet laulaneet Norjassa.
Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan
nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan
aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että
musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton,
vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä
lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.
Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei
tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja
sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen
ylenkatsettakin.
Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin
kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla
lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina
Jotunheimeniin saakka.
Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot
kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat
heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka
olivat talvehtineet alempana metsissä.
Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan
hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti
ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se
pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin
yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä
se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se
halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että
niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä
harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin
karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän
milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava
joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat!
Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.
Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen.
Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan
kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi
taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka
käyskentelivät kotolaitumillaan.
Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain
porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä
kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin
hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti.
Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa.
Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina
lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi
lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot
hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta
sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan
koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.
Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa
siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli
jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun
siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän
suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin.
Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot
tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei
metsävyöhykkeeseen enää palattu.
Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta
silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika,
jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea
terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää
painuksissa päästäen lauman ohitseen.
Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui
pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman
kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu
lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta
koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin
veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi
seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet,
se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen,
oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili
tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.
Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin
porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin
ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin,
vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.
Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten
sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi
näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin
jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä
erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden
itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo
paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti
pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se
pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi
takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen
suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään.
Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien
ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta
ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.
Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan
laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan
kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo
saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.
Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.
Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin
kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua,
nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut
ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden
aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan
tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti
kirjavalta kiveltään:
Onnea, onnea nyt,
valkea hirvas on syntynyt,
niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa
näyttelisi isoksi vartuttuaan.
Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun
syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita
tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja.
Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista
vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi
tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.
Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa.
Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen
rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset
voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin
porolehmille, joilla oli vasoja.
Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa
oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa
laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään
pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli
vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.
Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.
-- Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta
kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta
Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:
-- Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum
huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät
Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se
heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa
tunturien tummaan varjoon.
Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja
jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset
houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja
muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen
vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti
oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että
kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien
pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että
oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella,
ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen
pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin
telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan
nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo.
Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat
vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet
sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta
paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava.
Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet
alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat
ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi,
koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.
Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn
murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui
hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea
möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun.
Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen,
jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan
karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se
lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan.
Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi
sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron
piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin
luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa,
ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana
ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen
vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään.
Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut
syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun
otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.
Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä
taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja
tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki
punaista vihastuessaan.
Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara
vanhaa lauluaan:
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,
aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi,
kenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän
läpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän
myllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis
poikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen
vain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen
tiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.

2
Kun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi
Utrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa
valkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin
lauman johtaja.
Ensimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta
kun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle
kivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin.
Seuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja
kolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan,
katsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.
Sinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä
karjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin
suurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi
ja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli
kuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan
kuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.
Porojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa
ja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan,
toinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis
kapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut