Eläinten sankareita - 04

savupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä;
kahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä
kilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän
tavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin
kattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella
kaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja
joi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen
lakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.
Tällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan
linnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs
hänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa.
Arnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään
paljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska
mies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän
nykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen
vankinaan.
Rosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen
toisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen -- kullasta sen
olisi pitänyt olla -- hän näki nimen Arnaux.
-- Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas
onnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.
Hän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:
"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New
Yorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille
kirjekyyhkyille."
-- Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä
kunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun
häkkiin. -- Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää
sinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät
ominaisuutesi.
Arnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.
Vaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.
Hän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja
turvallisuutta.
Kolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli
kaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja
alhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti
luopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan
suunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon
kyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei
viitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija
otti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.
Sitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli
yhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran -- lumooja toisensa
jälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli
halveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu
palasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin
verkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.
Kun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon
aikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa
kuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun
maineteot.
Näin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli
pannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden
kyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin
kotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan.
Kerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan
hiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi
pesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen
hän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi.
Lentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun
luukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset,
maineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen
syöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta -- kauas pois.

5
Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että
se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on
ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi
tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on
siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi
haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut
palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo,
jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti
se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan
kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.
Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka
olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva
kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä
oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt
vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi
osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun
heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä
korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet
kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa
kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten,
ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät
tulenliekeiltä.
Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan
kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti
se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään -- se
on varmaa -- elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä
sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa
johdettavaksi.
Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja
kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin
korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja
nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen
siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä
kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.
Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana
edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten
lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla
ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat,
joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.
Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli
ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen.
Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle
eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan.
Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas
saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa
polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.
Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo
tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa
tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut
ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän
voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin
janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita,
samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin
etäisiin savuihin.
Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta.
Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään
arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä.
Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen
odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi
kimppuun kuin välähtävä keihäs -- yksikään lintu ei pystynyt välttämään
sitä, sillä olihan se jalohaukka.
Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi -- kierrä
vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux!
Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se
vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn -- mitä kohti? Kohti
värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin
toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja
tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä,
näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin
rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt
kahteen vuoteen.
Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi
joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo
kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin
suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua,
matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla!
Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne
kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa
taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta?
Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä!
Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta -- liian myöhään!
Välähdys -- pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei
pudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui
välkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen
merilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta
oli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!
Tumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan.
Eteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan
kotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli
enää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti
ilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta
eteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja
tuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden
luona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä
vain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta
huolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.
Hudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen,
Palisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse
haukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin
maantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.
Arnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka
ei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova
sulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut
haukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan
eteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli
kuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta
molemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä,
syöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen
ja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.
Emme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa
urhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne
ei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat
voitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne
veivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä
siitä oli jäljellä.
Ylhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin
elämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot
hajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa,
kunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä
kukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja
löysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen
ohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä
paljonpuhuvan merkinnän:
"ARNAUX, 2590 C"


VOITOKAS SUSI

1
Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan
ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta
liian voimakas yksin kaadettavaksi -- kauas kiirivän, kohoavan ulinan,
jolla lauma tiedottaa verekset jäljet -- terävän haukahduksen yhtyneenä
lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin
viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?
Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia
ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo
laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan,
jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot
tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka
jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen
että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa
ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä
susi.
-- Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä
illallispaistiaan.

2
Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka
nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun
puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta
sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien
sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.
Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta
sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka
vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat
harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä.
King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla
oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia
ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen
suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä
ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet
vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän
pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden
käyvän ihmisen kimppuun.
Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet
nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan
Billystä.
-- Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen
kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.
Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin
itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan
minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden
tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.

3
Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli
saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren,
itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia,
mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta
kaksinkertainen.
Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle
juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen
hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli
pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää
kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.
Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä
näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle,
ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla.
Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi
suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten
tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa,
ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä.
Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat
voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue
oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa
aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan
palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin,
mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan
kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska
itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa,
kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä,
kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.
Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.
Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja
ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.
Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.
Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa,
että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut
vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.
Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa
raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni
musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein
pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun
käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.
Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki.
Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta
olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja
kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon
piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut
mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun
kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni
suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään
rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun
emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva
pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli
ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu
selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen
jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella
sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat
jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen
verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei
osoittanut suuttumusta.
Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi
tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi
kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan.
Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin
jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu
saapui pesän suulle kohta emosuden perään.
Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan
pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista
lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen
merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku
oli aivan ulottuvilla.
Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen
seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä
sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan
tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja
alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi
itselleen perheen.
Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että
emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa
suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa
vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin
kehittyi tumma harja.
Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa
kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa
seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo
saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen
katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki
vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi
kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.
Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä
oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli
pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla:
yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä
oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se
menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi,
sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi
jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta
haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla
millä hyvänsä.
Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä
lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan
vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät
tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.
Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka
onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden
todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.
Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että
varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti
poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa.
Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet
mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä
opittava, ja se oli todella kauhea.
Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi
eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja
sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui
kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat
tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein
kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi
pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille
saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari
kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä
ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja
ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä
oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi
oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa
holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä
vaurastui vaurastumistaan.
Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju
parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat
vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli
strykniinin haju.

4
Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin.
Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä.
Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja,
voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta.
Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden
mukana.
Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden
koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa,
rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja
murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja
lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta
on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne
ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja
-- siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella.
Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin
liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä
muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä
ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu
takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän
tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja
viholliset ovat.
Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin
tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään
tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki,
jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran
naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka
yrittävät suojella lastaan vaarasta.
Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut
koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä
koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät
voineet seurata hevosillaan.
Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat
tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta
ei niistä liioin ollut harmiakaan.
Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden
lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa
eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun
ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.
Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen,
jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.
Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi
hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo
saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti
ensin jonkin vasikoista.
Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan
edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava
sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei
edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä
yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.

5
Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon
kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres
eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.
Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään
tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne
lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla
ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle,
samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli
kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun
kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan
näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki
tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella
nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.
Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen:
Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää
vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän,
kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia
penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi
prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli
prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi
hitunen raudan hajua.
Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori
susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi
paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti.
Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju --
kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan
oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt
siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli