Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan - 3

komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.
Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä
voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.
Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut
ketään.
Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan
hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa
hänelle nuo kolmetoista seteliä.
Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla
avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja
heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:
-- Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen
sekasorto.
Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin
hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan:
koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös
ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet
olivat kadonneet.
Hän sopersi aivan ällistyneenä:
-- Ruumis... herra paroni...
-- Se on totta, huudahti komisario, -- missä on murhattu?
Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi
kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs.
Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan
ristillä, verhosi häntä.
Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.
Palvelija sopersi:
-- Joku on tullut tänne.
-- Mitä tietä?
-- En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani...
Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä
paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on
korjattu pois. Kaikki on järjestetty.
-- Kuka sen on tehnyt?
-- Murhaaja!
-- Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.
-- Hän oli jäänyt tänne.
-- Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette
koko ajan kävellyt kadulla.
Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:
-- Se on totta... se on totta... minä en liikkunut portin luota...
mutta...
-- Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin
seurassa?
-- Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.
-- Minne hän on joutunut?
-- Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon,
on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja
lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan,
hän on kaunis, nuori...
-- Mutta miten hän olisi voinut poistua?
-- Pääovesta.
-- Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!
-- Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.
-- Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?
-- Tietysti.
Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut.
Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut
viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi
antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.
* * * * *
Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan
poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja
tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia,
sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen
jäseniä.
Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin
Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan.
Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette
Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut
tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän
mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta
yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.
-- Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, -- hän olisi jo palannut
kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on
joutunut?
-- Minä uskon, sanoi Charles, -- murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.
Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen
kanssa. Poliisipäällikkö lausui:
-- Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.
-- Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, -- mutta se
sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja
asioita vastaan.
Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan
Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno
puhetapa.
-- Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, -- minä en
nähnyt teitä.
-- Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.
-- Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin
Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista
ja Arsène Lupinia?
-- Hehe! nauroi vanha tarkastaja, -- en minä väitä, että Lupinilla
olisi tekemistä tämän asian kanssa... mutta jättäkäämme, siksi kunnes
saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä
tässä on kysymyksessä.
* * * * *
Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon,
joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden
nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui
neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit
kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia,
huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli
aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène
Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen
häiritsevästi.
Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla,
ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle
suuren arvon.
-- Ensiksi, hän alkoi, -- pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan
tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi
kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan
tavallisella paikallaan?
-- Olivat.
-- Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö,
joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.
Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:
-- Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka
teidän luulonne mukaan soitti?
-- Tietysti herra paroni.
-- Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?
-- Taistelun jälkeen... kuolinhetkellään.
-- Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa
yli neljän metrin päässä soittokellosta.
-- Silloin soitti hän taistelun aikana.
-- Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen,
keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan.
Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa
soittaa niin kauan?
-- Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.
-- Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken
välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme
minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi
taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä
kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on
mahdotonta.
-- Mutta, sanoi tutkintotuomari, -- joku soitti. Jollei se ollut
paroni, kuka se sitten oli?
-- Murhaaja.
-- Mutta miksi hän oikein soitti?
-- Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille
hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu
olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.
Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla,
selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle,
ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui
aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:
-- Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.
-- Minä en häntä epäile, minä syytän.
-- Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?
-- Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.
-- Ettehän toki! Millä perusteella?
-- Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään,
jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.
Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin
kulta, ja Charles mutisi:
-- Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.
Ja hän jatkoi:
-- Ja sitten... vielä eräs asia... Minä luulen että tikari... jota
en toisella kertaa enää nähnyt... kuului hänelle. Hän käytti sitä
paperiveitsenä.
-- Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon,
että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä,
mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen
Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa.
Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?
-- Ei mitään.
-- Siis?
Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan
vaivalloisesti:
-- Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat
menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota
voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee
tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra
Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen
seurassa.
-- Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin
omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin
kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen
nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on
aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin
hiuksissa.
-- Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat...
-- Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.
-- Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?
-- Niin minä luulen.
Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.
-- Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!
-- Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.
-- Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti
herra Dudouis, -- ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.
Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.
Kultaakin on jäänyt pöydälle.
-- Niin on, huudahti Ganimard, -- mutta kuuluisa timantti?
-- Mikä timantti?
-- Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan
kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A... antoi Léonide
L--lle, ja Léonide L--n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka
intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä.
Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.
-- Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, -- että jollei sinistä
timanttia löydy, niin kaikki selviää... Mutta mistä sitä etsimme?
-- Herra paronin sormesta, vastasi Charles. -- Sininen timantti oli
aina hänen vasemmassa kädessään.
-- Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista,
-- ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin
tavallinen kultasormus.
-- Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.
Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt
sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.
-- Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, -- nyt en ymmärrä
enää mitään.
-- Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.
Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:
-- Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène
Lupinia.
* * * * *
Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista
rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat
tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi.
Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin
vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli
tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni
d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia,
joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.
Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle
pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan
uteliaisuudesta.
* * * * *
Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä
hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat
Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen
huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin
vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla
ei ollut taiteellista arvoa... mutta keskellä huonetta granaatin
värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden
poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.
Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen
timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on
taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä...
ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli
ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin
seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli
kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että
peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi
saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia
aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia
portaita...
Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli
täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.
Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne,
jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan,
että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön
ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori,
maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi
tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta
frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta
arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs
näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.
Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan
tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi
huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas
Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka
timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.
-- Kaksisataakuusikymmentätuhatta...
kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta... seitsemänkymmentäviisi...
kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan
tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. --
Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle... Eikö kukaan tarjoa
enempää?
-- Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.
Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi
hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä,
nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki
läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti
tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi
raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen
miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:
-- Kolmesataaviisituhatta.
Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen
hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen
tarjouksen.
Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen
paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän
piteli avatun kirjekuoren palasia.
-- Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. -- Ensimmäinen
kerta... toinen kerta... vielä on aikaa... eikö tarjota enempää...
vielä kerran: ensimmäinen kerta... toinen kerta?
Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.
-- Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan
kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.
Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.
Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän
ei ollut puhunut aikaisemmin?
Hän alkoi nauraa.
-- Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin
hetkisen hajamielinen.
-- Onko se mahdollista?
-- On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.
-- Ja tuo kirje riitti...
-- Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.
Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa.
Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.
-- Te kai toitte kirjeen Herschmannille?
-- Niin.
-- Kuka sen lähetti?
-- Eräs nainen.
-- Missä hän on?
-- Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa... tuo nainen, jolla on
tiheä harso.
-- Ja joka menee pois.
Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita.
Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää
nähnyt naista.
Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja
pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli
lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla
kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:
"_Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni
d'Hautrecia_."
* * * * *
Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet
päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan
ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi
kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä
varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka
hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.
Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja
dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien
huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.
Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat
koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen
lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle
pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni
d'Hautrecin timantti.
Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen
molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de
Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin
Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.
He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli
salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla
olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat
huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme
vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti
kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä
palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen
lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että
yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.
Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa:
kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut
olla kukaan muu kuin herra Bleichen.
Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani
toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan
konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.
Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.
Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti
matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan.
Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi.
Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli
hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!
Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.
Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei
voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de
Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi.
Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja
kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä
kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani
laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja
konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä
luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen.
Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan
kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa,
olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.
Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää
aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista
salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard
saapui.
Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli
puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan,
puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti
ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat.
Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.
Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:
"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi
illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen
teehuoneeseen.
Ganimard."
Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9
eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha
tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen
teehuoneen yläkertaan.
Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard
esitteli heille:
-- Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten
muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. -- Herra Léonce
d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.
Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä
saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.
Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja
sanoi:
-- Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa
puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?
-- Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen,
niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut,
saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli
välttämätön.
-- Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla
portin luona?
-- Niin.
-- Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret
valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.
Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä
syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:
-- Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön
sormuksen varastamiseen.
-- Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus... ja hyvin vakava.
Ja kreivi kysyi:
-- Ja tähän... huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?
-- Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme
teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa
kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella,
riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen,
langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun
paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.
Herra de Crozon huomautti:
-- Sehän on kaikki aivan luonnollista.
-- Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun
kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan
lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux,
joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän
oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.
-- Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, -- jompaa kumpaa
serkkuani d'Andellea?
-- Ei ole kysymys heistä.
-- Se oli siis rouva de Réal?
-- Niin.
Kreivitär huudahti hämmästyneenä:
-- Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?
-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. -- Oliko
rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?
-- Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.
-- Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?
Kreivitär muisteli.
-- Oli... oli kyllä... minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.
-- Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että
rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti
teitä ostamaan sen.
-- Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi...
-- Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen
eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet,
ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa.
Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille
todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään,
menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche
de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä
häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.
-- Entä sitten?
-- Entä sitten? sanoi Ganimard.
-- Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän
asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen,
joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra
Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon
vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä
teillä on siihen vastattavaa?
-- Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.
-- Hän on siis olemassa?
-- On... eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää
sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin
kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de
Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja
tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni
tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni
henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa
Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain
kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal,
joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa
ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut
matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin
valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa
henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan.
Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.
-- Mitä! Te odotatte häntä?
-- Kello puoli kuusi.
-- Ja oletteko varma siitä?...
-- Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on
epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa... Folenfant antaa
merkin.
Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.
-- Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa
siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec...
ja tekin, herra Gerbois... Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin
annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä
pyydän.
-- Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra
Dudouis.
-- Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni,
päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä... kuin vaaleatukkaisen
naisen.
-- Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?
-- Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja
ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan
minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken
muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden
henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.
Hän kumartui ikkunasta katsomaan.