Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan - 7

Arsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa
puoleen.
Tarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies,
joka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle
päästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.
Kuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka
äkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään
kuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus
saattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa
pitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia
ja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat
pidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen
pois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta
vastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan
portaiden alapäähän asti.
Heti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti
tunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet
eteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat
tiellä.
Ja äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten
erehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi
puolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät
perille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi
henkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta
tietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.
-- Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi
hämmästyneille pöytävieraille. -- Niin, teitä oli kuusi! Missä on
kuudes?
-- Herra Destro?
-- Ei, vaan Arsène Lupin?
Eräs palvelija lähestyi:
-- Se herra meni yläkertaan.
Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin
eri portaita myöten bulevardille!
-- Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, -- hän on jo kaukana!
* * * * *
Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin
päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri
eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja
poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi
kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä,
torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.
Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli
itsekseen:
-- Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän
olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen
kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää
silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on
jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!
Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin
kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: --
L'Etoileen.
-- L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen
ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin
vaunuissa noita molempia kätyreitä.
Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein
L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa,
Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu
kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan
taakse.
Toinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki
ikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.
Kymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän
ajan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki
kahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään
harsoon verhotun naisen.
-- Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen
poistuessa.
Hän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja
nousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.
Arsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat
hänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi
Holmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan
hovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan
nojatuolissa.
He pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat
tehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa
saisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!
Kun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui
pimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti
ilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden
eteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.
Lupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo
molemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.
* * * * *
Hän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan
poissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi
poliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon
vartioimisen heidän huostaansa.
Sitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja
herätti hänet.
-- Hän on taas käsissäni.
-- Arsène Lupinko?
-- Niin.
-- Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on
mennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.
He menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren
asuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun
varrelle.
-- Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.
-- Ei mitään.
Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin
varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan
huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan
vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia
alakerrassa.
-- Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.
-- Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux.
He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.
-- Erästä herraa ja naista varten?
-- Niin.
-- Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?
-- Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he
eivät ole pyytäneet sitä.
Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan
oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat
tyhjiä.
-- Mahdotonta! huudahti Holmes, -- minä näin heidät molemmat.
Komisario sanoi ivallisesti:
-- Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.
-- Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.
-- Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.
-- Kyselkäämme herroilta Leroux.
He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän
soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston
miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.
-- Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!
Mutta hän vaikeni hämillään:
-- Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre!
Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?
Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi
naama tulipunaisena aivan mutkalle.
-- Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! -- Tämäpä on hullua, Leroux,
Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko
hän kotona?
-- Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin...
Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.
-- Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan!
Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa
olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja
hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!
Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:
-- Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux,
päävirkailija antropometrisessä laitoksessa...


ASIAT ALKAVAT SELVITÄ

Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan?
Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut
mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden
etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.
Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata
riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi
kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja
poistui.
Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti
maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.
Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä
kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".
Sama kirjoitus numerossa 42.
Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42
ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi?
Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.
Hän sanoi poliiseille:
-- Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?
Ja hän osoitti viereisen talon ovea.
-- Niin, herra ja nainen.
Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:
-- Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut
siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?
-- Minä en ole vähääkään teille suuttunut.
-- Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja
minun mielestäni on jo aika lopettaa.
-- Minä olen samaa mieltä.
-- Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun
ehdottomasti olla Lontoossa.
-- Oho!
-- Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä
tiistain ja keskiviikon välillä.
-- Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.
-- Samalla retkeä varten.
-- Ja se päättyy?
-- Lupinin vangitsemiseen.
-- Niinkö luulette?
-- Minä vannon sen kunniani kautta.
Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin,
jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi
Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen,
sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että
talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin
pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.
Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.
Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme
avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan
oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka,
josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.
Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti
kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman
sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä
kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty.
Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.
Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili
sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti
jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja
vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.
Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa.
Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa
maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.
Englantilainen kumartui hänen puoleensa.
-- Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?
Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi
kaikki kyselynsä turhiksi.
Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen
tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia,
jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia
granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!
Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes
hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan?
Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?
Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä
oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".
Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan.
Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui
talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän
voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän
meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.
-- Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet
koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.
Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:
-- Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta
tulla tänne.
Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan
kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui
epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille
vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.
Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle
ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä
Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta
viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis
tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi
ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen
koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä
kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.
Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan
tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat
auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli
varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin
viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa
ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen
samettisen aamuviitan.
Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon
nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella
aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.
Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään... ja
katosi vieden lampun mukanaan.
Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui
pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat
jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä
komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja
hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka
oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla
puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän
valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.
Hän katsoi.
Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.
Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi
nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka
hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta,
olikin Clotilde Destange.
* * * * *
Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin
varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä!
Siis vaaleatukkainen nainen!
Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että
Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en
ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen
nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin
varastamisen jälkeen!
Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu
kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.
Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä
peittäen käsillään kasvonsa.
Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä
vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja
putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin
ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky
oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa
virrassa.
Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.
He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin
polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi
hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren
tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he
eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä
kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.
-- Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi,
mutisi Lupin.
-- Minä olen onnellinen.
-- Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon,
Clotilde.
Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota
sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen
kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:
-- Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole
siihen oikeutta.
Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi
raskaasti:
-- Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan
murheellinen, Maxime.
-- Miksikä?
-- Ne ovat murhanneet.
Maxime huudahti:
-- Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys
ei merkitse mitään.
Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi
Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi
hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.
-- Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan
nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni
teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän
määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä
teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee
kapinaan, mutta minä en voi vastustaa... kaikki mitä teen, teen
koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte...
ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna... ja aina.
Hän vastasi katkerasti:
-- Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen
elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi
vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä,
joka minä olen.
Clotilde vastasi aivan hiljaa:
-- Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.
-- Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.
-- Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde
intohimoisesti. -- Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen
teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin
ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii
kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!
-- Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan
ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.
-- Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen
sanoihinsa.
-- Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni
on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa,
jonka tahtoisin.
Clotilde kauhistui heti.
-- Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.
-- Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta...
-- Mutta?
-- No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.
-- Holmesko?
-- Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan.
Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä
tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes
oli hänen seurassaan. Sitä paitsi...
-- Sitä paitsi?
-- No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu,
Jeanniot.
-- Porttivahtiko?
-- Niin.
-- Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle
kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.
-- Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.
-- Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.
-- Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?
-- Maxime, minä pelkään!
-- Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin
vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on
siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.
-- Mitä olette päättänyt?
-- Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa
asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja
tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies
löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen
vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu
muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse
poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole
mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen...
-- Sitä ennen?
-- Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä,
Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta
puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.
-- Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.
-- Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen
kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan
kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara.
Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja
tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä...
virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät
koskaan petä.
-- Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun
kyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu.
Hyvästi Maxime!
Clotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi
hänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.
Uhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti
oli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli
portaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului
keskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa
kulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden
juurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja
paikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen
pyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.
-- Mainiota! Verratonta! hän mutisi, -- nyt minä ymmärrän
kaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä
viereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan
Malesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan...
Mainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa
rakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei
koskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène
Lupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja
viereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.
Ja hän teki seuraavan johtopäätöksen:
-- Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen
rakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa
kaapin sisältöä... saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.
Holmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse.
Siellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön.
Tuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni
kaappia kohden.
Hän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä
papereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli
rivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.
Hän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän
tarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta.
Lopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi
sivulta 63 ja näki siinä:
"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu."
Sitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä
taloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: "Katso salkkua M.B."
-- Nyt tiedän, hän sanoi, -- salkku M.B. on se, jota etsin. Sen
avulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.
Vasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.
Siihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra
Harmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä
töitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle,
Chapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille,
Henri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput
kahtatoista eri taloa Pariisissa.
Holmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten
pani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi
autiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.
Hotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina
tätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä
johtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin
sanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène
Lupinia.
Kello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:
"Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja
uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää.
Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona
puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne."
Sitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti
häntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski
ajamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen
talosta.
-- Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, -- nostakaa
päällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja
odottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen
käyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.
Astuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi.
Eiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion
vaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua
muuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan
ensin etsiä vastustajansa asuntoa?
Joutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin
vankini, niin olen minä voitolla.
Ja hän soitti ovikelloa.
* * * * *
Herra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä
ja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori
tyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti
pieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.
Omalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui
kirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten
hän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:
-- Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan
hänelle heti kun se vain osuu käsiini.
Hän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen
isänsä ei voinut nähdä ja sanoi:
-- Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.
-- Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. -- Minun isäni on siis
vaihtanut sihteeriä?
-- Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.
-- Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.
Hän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle,
sulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai
yhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi
matkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin
Holmesin puoleen:
-- Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi
tapahtua isäni läsnäollessa?
-- Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on,
että herra Destange ei kuule puhettamme.
-- Kenelle se on edullista?
-- Teille, neiti.
-- Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.
-- Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.