Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan - 4

-- Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme:
Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän
käsissämme.
Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä,
laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.
Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut
puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen
vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän
voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi
vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita
Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.
Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen
salaamatta levottomuuttaan.
-- Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard
kauhuissaan.
Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi
poistua.
-- Ei, ei, sanoi Ganimard, -- miksi aiotte poistua?
-- Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän
menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.
-- Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä
jäädä tänne.
-- Mutta...
-- Tarpeetonta. Te ette lähde.
Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:
-- Mitä te aiotte?
Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan.
Hän oli taas oma herransa ja lausui:
-- Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on
halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen
käsiinne, minkä lupasitte minulle?
-- En... en... en minä tiedä... en minä muista.
-- Kyllä te muistatte... Ajatelkaahan tarkemmin... Eräs
naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen
timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on,
ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?
Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen
nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa
vapisivat hiukan.
-- Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de
Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä
minä omistan.
Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.
-- Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni
oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen
tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen
hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.
Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt
käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:
-- Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on
kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden
tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi
hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan
kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin
huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä
huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.
-- Mitä te sanotte!... Vaaleatukkainen nainen... Crozonin linnassa...
Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.
-- Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on
Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni
Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin
silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs... on teidän... se
on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli
Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat
aivan samoja.
-- Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki
tietää?
-- Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, -- että
vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen,
olette te.
Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki
häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.
-- Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja
jonka näitte herra Detinanin luona?
-- En.
Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard
horjahti.
-- Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää...
-- Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin
vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin... mutta hän ei ole
vähääkään hänen näköisensä.
-- Minä en voi uskoa... eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.
Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?
-- Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.
-- Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de
Crozon.
Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut
mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista
hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma
sortui.
Herra Dudouis nousi.
-- Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän
teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne...
omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.
-- Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen
frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin
pelottavalta.
-- Mutta teidän ainaiset matkanne?
-- Vaatiihan minun toimeni sitä?
Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin
puoleen.
-- Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan
leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan
sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki
virkahuoneeseeni.
Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun
tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa
ja sanoi:
-- Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?
-- Ette.
-- Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna,
ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva
Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut
teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja
tiesi meidän tapaavan toisemme.
Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata
kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä
esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava,
ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:
"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha
Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle,
mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi,
että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi
ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka
on sama -- tai melkein sama -- kuin erään kunnianarvoisen
liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja
hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan
takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on
minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun!
Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen
pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen
Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi
ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti
hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte,
Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun,
tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille.
Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani
nauraneeni sille hurjasti.
Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon
herra Dudouisille.
_Arsène Lupin_."
-- Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut
nauraa, -- hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään!
Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten
hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää...
Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin
tuli häntä sääli.
-- Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.
Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.
* * * * *
Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin
kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec
ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi
tarkastajaa ja sanoi:
-- Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet
hituistakaan pitemmälle.
-- Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että
vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen
päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.
-- Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä.
Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä
varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten
toisen hyödyksi.
-- Sille minä en mitään mahda.
-- Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä...
-- Ketä tarkoitatte?
Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi
suoraan:
-- Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun
mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra
Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme
Sherlock Holmesin apua?
Hän joutui hämilleen.
-- Ei suinkaan, mutta... minä en oikein ymmärrä...
-- Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon
selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me
olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen
salapoliisin puoleen.
-- Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti,
ja se on hänelle kunniaksi luettava, -- te olette oikeassa; vanha
Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko
Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä
suuresti, mutta se ei ole luultavaa.
-- Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?
-- Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock
Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia.
Englantilainen häviää.
-- Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?
-- Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.
-- Tiedättekö hänen osoitteensa?
-- Tunnen, Parker Street 219.
Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra
Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.


SHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN

-- Mitä herroille saa olla?
-- Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee
vähän painoa ruoalle... Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.
Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:
-- Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?
-- Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.
-- Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?
-- Terveydellisistä syistä.
-- Ettekö koskaan hairahdu?
-- Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani... jotta en erottuisi
muista.
Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa,
jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan
aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa
tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä,
iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana
jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä
ennen.
Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli
harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa,
joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä,
vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä
minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.
-- Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin
aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön,
että elän tuhlaamalla.
-- Ehkä liiaksikin.
-- Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata,
minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä
teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni
on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa,
eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna... puhujaksi, tehtaan
johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että
se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène
Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää,
jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty,
kiihkeämpi... Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan
elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet
tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen
viimeisensä.
Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli
kiihkeä, ja hän jatkoi.
-- Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa!
Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan,
ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä,
hievahtamattakaan! Muuten on hukassa... Yksi ainoa tunne vetää tälle
vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia.
Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko
elämän!
-- Miten runollista! huudahdin. -- Ja te aiotte saada minut uskomaan,
ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!
Hän hymyili.
-- Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. -- Toinenkin aihe on
todella olemassa.
Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:
-- Olettehan lukenut _Temps_ -lehteä tänään?
-- Olen kyllä.
-- Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin
Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.
-- Hitto vieköön! Kuinka niin?
-- Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet
hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla
ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat
kuuden kesken.
Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut
rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään
ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen,
enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan
virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun
yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:
-- _Temps_ julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun,
jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun
ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de
Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen
näiden rikosten toimeenpanijana.
Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että
varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän
miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja
hänen katseensa oli vilpitön.
Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman
kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet...
-- Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:
-- Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.
-- Nerokaskin!
-- Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi
ilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla
varuillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän
määrää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock
Holmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on
julkista sotaa.
-- Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa
niskassanne, ja millaiset vastustajat!
-- No, toinen ei tule kysymykseen.
-- Ja toinen?
-- Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se
kiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella.
Ensiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain
kuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi
ajatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan
taistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna
kaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty
tuumaakaan.
-- Hän on etevä.
-- Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai
tulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani,
että hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä
paitsi...
Hän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:
-- Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun.
Ja minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja,
jotka panevat hänet miettimään.
Hän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita
ihastuneen näköisenä.
-- Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska
Englantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo
miesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun
Lupin saa varoituksen...
Hän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan
kuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.
-- Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, --
juokaahan hiukan vettä.
-- Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.
-- Vaan mikä?
-- Minä tarvitsen raitista ilmaa.
-- Tahdotteko, niin avaan ikkunan?
-- Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja
hattuni, minä pakenen.
-- Mutta miksi, mitä tämä tietää?
-- Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään,
katsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa
vasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.
-- Hänkö, joka istahtaa taaksemme?
-- Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.
Ulkona selitän teille kaikki.
-- Mutta kuka hän on?
-- Sherlock Holmes.
Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski
lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle
hymyillen aivan entisellä tavallaan:
-- Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä
odottamaton näky...
-- Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien
valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen
seisovani uuden henkilön edessä.
-- _Hän_ tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. -- _Hän_ on nähnyt minut
vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen
mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni,
vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi... ja sitä
paitsi... minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma
tässä pienessä ravintolassa.
-- No niin, sanoin minä, -- lähdemmekö pois?
-- Emme, emme.
-- Mitä te aiotte?
-- Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle...
-- Ettehän toki sitä aio?
-- Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä
hän tietää... kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat
niskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.
Hän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja
sitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista
luonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri,
kumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:
-- Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni... Sallikaa minun
esitellä teille eräs ystäväni...
Hetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan,
sitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène
Lupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:
-- Siinä tekisitte väärin... lukuunottamatta sitä, että se ei olisi
kaunista, se olisi aivan hyödytöntä!
Englantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.
-- Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. -- Luuletteko sitä paitsi
pystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin
kannalta.
Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin
kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä
viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:
-- Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.
Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja
ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa,
jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka
ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin
paksu ja rehevä ruoho.
-- Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman
luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan
pilkallisesti.
Watson sopersi:
-- Miksi ette vangitse häntä?
-- Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja
minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin
tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.
-- Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.
Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja
oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.
Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta
ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät
ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:
-- Viinuri!
Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:
-- Olutta, whiskya ja soodaa.
Rauha oli solmittu... siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen
jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme
rauhallisesti.
* * * * *
Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin
viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt
koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa.
Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei
hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan
kömpelö ulkomuotonsa -- ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät,
vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.
Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen
yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi
luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit,
Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla
tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan
hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli
koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes
ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka
oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.
Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi
viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.
-- Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.
-- Oho! huudahti toinen nauraen, -- jos se riippuu minusta, niin
pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.
-- Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä
kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.
-- Onko teillä siis niin kova kiire?
-- Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö,
lady Ecclestonin ryöstö... Luuletteko, herra Lupin, että viikko on
kylliksi?
-- Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin
kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä
varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte
etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.
-- No niin, sanoi englantilainen, -- juuri nuo edut aion hankkia
itselleni kahdeksassa päivässä.
-- Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?
-- Kymmenentenä viimeistään.
Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:
-- Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa...
-- Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.
-- Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi
nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa
toivottuun tulokseen.
Sherlock Holmes hymyili:
-- Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:
-- On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni,
sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta
puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan
tutkimukseni.
-- Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella
painolla.
-- Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä,
on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut
lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena
seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia
persoonallisia ajatuksia.
-- Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja
johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.
-- Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota
hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, -- onko epähienoa kysyä
teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?
Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä
yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti
ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma
selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä
piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat
taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.
Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:
-- Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi
kuin miltä se ensi alussa näyttää.
-- Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena
kaikuna.
-- Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi
ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä
unohtako arpalipun 514 -- sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta
kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen
arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side,
joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka
ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard,
jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden
katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään
näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.
-- Siis?
-- Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, -- on näille
kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat
alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän
puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan
välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.
-- Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?
-- Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa,
niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin
asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata
toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin
varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen
tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.
-- Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.
-- Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada
sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette.
Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin
ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys.
Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella
kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma
siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä
kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen
hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama,
yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei: