Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan - 2

  ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka
  oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli
  ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies.
  Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:
  -- Se ei kestä kauan... viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen
  jälleen. Onko kaikki valmiina?
  -- Täydellisesti.
  -- Montako meitä on?
  -- Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.
  -- Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja
  siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme...
  muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia
  jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta
  miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.
  -- Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon
  yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin,
  hän saisi pitää koko miljoonansa.
  -- Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota
  toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.
  -- Ketä toista?
  -- _Häntä_.
  Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään
  kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen
  oli ollut.
  -- Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, --
  että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.
  -- Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard
  huoaten.
  Kului minuutti.
  -- Varuillanne, Ganimard huomautti.
  Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi
  bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden
  ohi katsellen näyteikkunoita.
  -- Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. -- Mies, jolla on
  miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.
  -- Mitä hän aikonee tehdä?
  -- Varmaankaan ei mitään... Olkoon kuinka tahansa, minä olen
  varuillani. Tämän takana piilee Lupin.
  Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään
  sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa
  takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti
  eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli
  pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti
  nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.
  -- Perhana! huudahti Ganimard, -- tuokin on taas niin _hänen_
  tapaistaan!
  Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin
  hänkin Madeleine-kirkon ympäri.
  Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto
  pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.
  -- Sukkelaan, Folenfant... kuljettaja... hän on ehkä Ernest.
  Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja
  vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs
  herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina
  lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.
  -- Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, -- minkä osoitteen hän antoi?
  -- Ei mitään... Boulevard Malesherbes... Messinan puistokatu...
  kaksinkertaiset juomarahat... Siinä kaikki.
  Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt
  ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.
  -- Concorde-torin asemalle.
  Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi
  auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa,
  sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.
  -- 25 Clapeyron-katu.
  Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi
  Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi
  ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.
  -- Täällähän asuu herra Detinan?
  -- Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.
  -- Aivan oikein.
  -- Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
  Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme,
  ja hän sanoi heti:
  -- Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?
  -- Ei vielä.
  Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin
  ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:
  -- Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:
  -- Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias
  tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa,
  jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi
  viikkoa kovasti vartioitu... Minua pidetään silmällä.
  -- Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni
  olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.
  -- Mutta siis...
  -- Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, -- eikä minua
  tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella _hänen_
  määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut _hänen_
  määräyksiään, olen nostanut rahat _hänen_ määräämällään hetkellä, ja
  minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin _hän_ on käskenyt. Kun
  olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt
  lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.
  Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:
  -- Tuohan hän tyttäreni, tuohan?
  -- Toivottavasti.
  -- Mutta... oletteko te hänet nähnyt?
  -- Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan
  teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello
  kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen
  lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua
  ilmoittamaan siitä parilla rivillä _l'Echo de Francessa_. Mutta minä
  olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä
  suostuin kaikkeen.
  Herra Gerbois huokasi:
  -- Voi, miten tämä kaikki päättyy?
  Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen
  yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin
  herra Gerbois jäi kuuntelemaan... Eikö ovikelloa soitettu?
  Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi
  melkein ahdistavaa tunnetta.
  Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:
  -- Me emme näe häntä... Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan
  järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä
  voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.
  Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä
  setelien päälle:
  -- Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä
  antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.
  Ovi aukeni.
  -- Puolet riittää, herra Gerbois.
   * * * * *
  Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois
  heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan
  lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.
  -- Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki
  huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan
  hansikkaita käsistään asianajajalle:
  -- Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne,
  jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule
  unohtamaan.
  Herra Detinan sopersi:
  -- Mutta tehän ette soittanut... minä en kuullut oven...
  -- Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että
  niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.
  -- Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.
  -- Hyvä Jumala, sanoi Lupin, -- kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa,
  odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.
  Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee
  kiitoksia:
  -- Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla
  äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi
  pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja
  säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun... Mutta,
  se oli niin sallittu.
  Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:
  -- Hyvä on! Miljoona on tuossa... Me emme kuluta aikaa hukkaan.
  Sallittehan?
  -- Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, -- neiti
  Gerbois ei ole vielä täällä.
  -- Entä sitten?
  -- Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?
  -- Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän
  pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois.
  Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut
  tekemään tekoja, jotka ovat hiukan... erikoisia, niin epäillään minun
  sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen!
  Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja
  huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.
  -- Niinkö luulette?
  Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.
  -- Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan
  Ganimardia... Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha
  veikko!
  -- Onko se mahdollista! huudahti professori. -- Minä vannon
  kuitenkin...
  -- Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat
  ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume... ja Dienzy!
  Kaikki minun hyvät ystäväni.
  Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän
  nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara
  uhkaisi häntä.
  Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys
  asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.
  Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin
  kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille
  kokoamansa viisikymmentä seteliä:
  -- Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme
  näin paljon teille velkaa.
  -- Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.
  -- Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!
  -- Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!
  -- Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène
  Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, -- kun ihmisellä on niin
  paha maine.
  Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.
  -- Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun
  antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.
  Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:
  -- Tyttäreni ei mene naimisiin.
  -- Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta
  hänellä on kova halu päästä naimisiin.
  -- Mistä sen tiedätte?
  -- Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä
  suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi
  on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten
  sielujen salaisuudet.
  -- Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. -- Minä myönnän
  olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta
  tuosta huonekalusta.
  -- Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja
  sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu --
  ja sitä minä en tietänyt -- niin minä halusin saada sen itselleni
  ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota
  koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä
  talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen
  laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Omistanut Napoleon I:lle
  Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion_, ja sen
  yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "_Sinulle,
  Marie_." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna
  Josephinea varten -- siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain
  epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.
  Professori huokasi:
  -- Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka
  mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!
  Arsène Lupin sanoi nauraen:
  -- Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte
  yksinänne saanut pitää numeron 514 -- sarja 23.
  -- Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka
  on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.
  -- Tästäkö kaikesta?
  -- Tuo ryöstö...
  -- Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.
  -- Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!
  -- Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on
  aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.
  -- Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.
  -- Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten
  neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan,
  olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä
  vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään
  muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.
  Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:
  -- On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut
  teidän ehdotuksiinne.
  -- Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun
  naisystäväni otti tämän asian huolekseen.
  -- Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti
  herra Detinan.
  -- Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon
  luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen
  uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja
  Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle
  tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse...
  Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten
  kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.
  -- Se on hän, sanoi Lupin, -- oletteko niin hyvä, herra Detinan ja
  avaatte...
  Asianajaja riensi avaamaan.
  Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin
  syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen,
  kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä
  jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman
  muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki
  hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.
  Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten
  neiti Gerboisille:
  -- Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette
  saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin
  onnettomaksi.
  -- Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä
  raukkaani olisi ollut.
  -- Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää
  tilaisuutta hyväksenne -- se on verraton -- puhuakseni hänelle
  serkustanne.
  -- Serkustani... mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä...
  -- Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta
  miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.
  Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon
  mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.
  Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.
  -- Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky!
  Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin,
  olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat
  sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.
  Hän meni ikkunaa kohden.
  -- Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään
  katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää...
  ei enää ketään... ei häntä, eikä muita... Perhana! Tilanne taitaa
  käydä vakavaksi... En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona
  tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!
  Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä
  takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa
  vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän
  astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.
  -- Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan?
  Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi,
  vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.
  Ja hän jatkoi miettiväisenä:
  -- Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös
  neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan
  tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he
  voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka
  he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei,
  luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni...
  miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan
  minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa
  vaihtokauppa... Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen
  poistuessaan.
  Ovikello soi.
  Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen
  ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:
  -- Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten...
  Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.
  Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja
  ei liikahtanutkaan.
  Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän
  pyyhkäisi sen hihallaan pois.
  -- Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua...
  Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni
  herra Philippelle.
  Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.
  -- Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli
  kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden
  poistua tästä huoneesta... Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?
  -- Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan
  sanomaan.
  -- Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla
  loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata
  korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta,
  enkä minä tahtoisi käyttää väärin...
  Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi
  vaaleatukkaisen naisen puoleen:
  -- Oletteko valmis, ystäväni?
  Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti
  neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.
  Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:
  -- Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä
  rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen
  aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.
  Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja
  ääniä portailta.
  -- Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.
  Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja
  vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.
  -- Isä! Et saa... odota! huudahti Suzanne.
  -- Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle
  veijarille. Ja puoli miljoonaa!
  Hän avasi oven.
  Ganimard syöksyi sisään.
  -- Tuo nainen... missä hän on ja Lupin?
  -- Hän oli täällä. Hän on täällä!
  Ganimard huudahti riemusta:
  -- Me saamme hänet kiinni... talo on saarrettu!
  Herra Detinan huomautti:
  -- Mutta keittiön portaat?
  -- Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta
  kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.
  -- Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä
  tietä...
  -- Mistä sitten? vastasi Ganimard, -- läpi ilmanko?
  Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei
  keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että
  keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta
  poliisille:
  -- Eikö ketään?
  -- Ei ketään.
  -- Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin
  huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä
  Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.
   * * * * *
  Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka
  hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui
  Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa
  vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka
  vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin
  kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan
  sisällä.
  -- Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.
  Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:
  -- Ohoi, ohoi!
  Herra Dudouis huudahti nauraen:
  -- Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?
  Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan
  peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.
  -- Minä etsin _häntä_, hän ärähti.
  -- Ketä?
  -- Arsène Lupinia... Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.
  -- Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.
  Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi
  raivosta käheällä äänellä:
  -- Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat
  samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset
  eivät haihdu kuin höyry.
  -- Eivät, mutta he katoavat kumminkin.
  -- Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.
  -- Mutta viereinen talo?
  -- Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.
  -- Toisten kerrosten huoneistot?
  -- Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he
  eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.
  -- Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?
  -- Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden
  vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.
  -- Meidän täytyy saada hänet kiinni.
  -- Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me
  sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä... he eivät voi olla
  olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin
  se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.
  Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä
  seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut,
  niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä
  kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään
  seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään
  johtopäätöksiä.
  Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa
  mielipidettä:
  -- Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat
  täällä!
  Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei
  tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät
  katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan
  menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin
  toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai
  sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.
  
  
  SININEN TIMANTTI
  
  Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella
  olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään
  kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen
  keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui
  mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen
  ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun
  palamaan.
  Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä
  nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren
  vuoteen ääressä.
  -- Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti
  seuraneidille.
  -- Hyvä on, sisar.
  -- Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette
  palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.
  -- Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä
  huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.
  Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan
  vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.
  -- Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko
  huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen
  hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.
  -- Kenraali on siis yhä vielä levoton.
  -- Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin
  asti pääsimmekään kirjassa?
  -- Eikö herra paroni siis menekään levolle?
  -- En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa
  kenenkään apua.
  Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja
  Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.
  Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.
  Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja
  eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta
  puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen
  kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.
  Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan:
  kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja
  koko ajan taukoamatta...
  Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on
  taas saanut jonkin uuden kohtauksen.
  Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen
  ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.
  -- Kas, täälläpä on pimeää... hän mutisi. -- Miksi kaikki valot on
  sammutettu?
  Ja matalalla äänellä hän sanoi:
  -- Neiti?
  Ei vastausta.
  -- Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni
  sairaana?
  Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus,
  joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin,
  hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi,
  että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin
  esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi
  levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi
  sen, väänsi sitä.
  Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen
  herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.
  -- Mitä... onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.
  Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään
  hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta
  tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin
  marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti
  hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin
  lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina,
  jossa näkyi veritäpliä.
  Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä
  tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari
  kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.
  Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta,
  joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän
  kauhun ilme.
  -- Hänet on surmattu, sopersi palvelija, -- hänet on surmattu.
  Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut:
  nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja
  surmannut ehkä hänetkin?
  Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että
  Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.
  Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa
  kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän
  näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle
  joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen
  lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.
  Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti,
  koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti
  nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas
  portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan
  kautta.
   * * * * *
  Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos,
  hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun
  hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja
  hän tunsi yhtäkkiä kauhua.
  Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.
  -- Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa