Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 3

seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä.
Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen
huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas
ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen
vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon
käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi
mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan
paistajan ammattia.
Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine
esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä
hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.
Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle
ivallisen juhlallisesti:
-- Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa,
menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein
silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä
hintaa.
Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja
kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä
kaunopuheisuudella:.
-- Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä
tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka
tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva
veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en
ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että
tunnustan sen ansainneeni?
On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon
kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on
minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard,
kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden
ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa
pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua
pahamaineiseen taloon.
-- Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat
järkähtyneet.
-- Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa
ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta
pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.
Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki
katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:
-- Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan,
kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären
nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä
olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle
kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä
ikkunan kautta.
Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja.
Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli
lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja
johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:
"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä
kukaan ei tunne minua."
Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa
ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin
Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.
Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin
mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää
sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:
"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?"
Kun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:
"Julma susi on ryöstänyt karitsani!"
Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän
kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien
järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan
tarkan selon siitä kuinka asian laita on.
Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän
kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran
puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren
hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli
sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle
nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän
sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:
"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi
nähdä häntä?"
Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria
esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti
ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin
surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän
aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan
nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän
ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan
häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta
käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen
ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:
"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!"
Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran
tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:
"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun
rakkauttasi."
Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi
teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:
"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut
sinulle isän sijaisena."
Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen
ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei
joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: -- "Tyttäreni,
ainoastaan Jumala on synnitön!"
Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon
luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa
mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle
ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet
hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan
entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa,
että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja
että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän
itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.
Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini,
kumoten viinipikarinsa.
-- Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on
saanut silmäni kyyneliin.


III
Valtiomiehet.
(Jatko ja loppu)

Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme
herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan
ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa
herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että
hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme
epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä
säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin,
kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita
valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan
luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei
mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä
kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.
Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään
niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:
-- Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata
elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa.
Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää
Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen
ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen
periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.
On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan
huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja
ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan
asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan
_Apokolokyntos_ tai meidän _Satire Ménippée_, joka on aika mehevä.
Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen
paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen
vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään
toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta.
Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät
huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat
sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä
ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan
kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä
hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän
parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita
ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin
tuntenut elämässään, hän vastasi:
-- Kun tunsin menettäneeni kunniani.
Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta.
Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon,
ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä
kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin
kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita
kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.
Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.
-- Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne
Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan
jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa,
yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä
taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja
saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan
asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa
valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat
romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.
-- Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun
kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun
onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat
sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena
niin oivassa työssä?
-- En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos
jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että
_Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni_ olisi sellainen vaikutus, en
kirjoittaisi niitä koskaan.
-- Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken
tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?
-- Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen
viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa
kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin
hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius
tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni
asetti hänelle kysymyksensä.
-- En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja
olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin,
mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos
mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet
meille niin myöhään kuin suinkin.
-- Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän,
että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei
vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.
Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi
katkeriin puheisiin:
-- Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi,
herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka
huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman
tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai
turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä
Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian
periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes
vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani
valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti,
perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan
periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne
kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille
sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.
-- Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle
halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa
minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.
Herra Hibou vastasi mietelmällisesti:
-- Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.
-- Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa!
On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi
seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra,
väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne
lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai
kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään
Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen
ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten
hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden
sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?
-- Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko
rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen
Bastillessa, ja jota ette tunne?
-- Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka
suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono
hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät
valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan
päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat.
Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka
hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat
he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat
minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin
se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole
kokeneet sen?
-- Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?
-- Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin
viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin
menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi
kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran
täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja
ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.
Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset
kiukustuneella äänellä.
Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja
sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:
-- Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä,
ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka
käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista
keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.
-- Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo
opettajani.
-- On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra
Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton
ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella
kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa
varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.


IV
Mississipin juttu.

Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion
Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi
ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä.
Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion
upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi
heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on,
että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai
toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin
parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa,
rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain
tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja
selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen
puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut
jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä
pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen
sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin
kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä,
ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne
ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut
tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin
puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi
yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat
silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja
joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas
Iskariot.
Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin
puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla,
parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la
Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.
Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon
opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka,
kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.
Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli
kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan
herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa.
Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.
Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen
olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies
ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän
oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt
ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa
rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että
hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen
heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta
ihmeellistä esimerkkiä.
-- Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa,
jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita
naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo
nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni
hänen sievän voittonsa johdosta.
Herra Roman keskeytti:
-- Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette
vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta,
ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä
etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että
nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai
että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.
Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.
-- Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.
-- Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että
seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä
teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani
valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa
se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.
Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli
täydellisesti herra Romanin kannalla.
Tämä jatkoi:
-- Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole
jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein
tarpeellisimpiakin.
-- Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot
käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!
Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä
ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen
siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on
hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on
salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on
kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan,
herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.
-- Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri
vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa
hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää
jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä
tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin
vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin
hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä
tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin
keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa
häpeään ja on syrjäytettävä.
-- Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.
-- Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän
ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja
kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.
-- Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte,
on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä,
ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja
meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain
päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle
tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään,
ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.
-- Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa
on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka,
että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni
mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä
kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään
selvinneet.
-- Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani.
Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin
ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja
vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä:
hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.
Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin
kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei
sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.
Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.
-- Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun
nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?
-- Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni
ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein
huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota
filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan _Viisaudesta_ väittää
Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani,
kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni
silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat
keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti
huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan
erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden
vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä
tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni
kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin
eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni
vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.


V
Pääsiäismunat.

Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla,
Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti
paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle
ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän
kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta
arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen,
koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä
mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että
Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä
päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.
Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että
selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi
saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia
jokapäiväisessä ravinnossaan.
-- Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me
kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta,
uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira
osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset
Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat
halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen
mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain
tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista.
Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan
kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen,
että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin
vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.
-- Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa
pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin
kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?
Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:
-- Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette,
sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän
pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan
ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat
kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.
Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa
pistäytymään Pikku Bachuksessa.
Näin vietimme _Kuningatar Hanhenjalan_ ravintolassa pyhää paaston
aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot
kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia
ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski
rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja
vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän
maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli
viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän
olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.
Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa.
Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti
hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva
opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan
hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt
jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies
kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta