Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 1

  
  APOTTI JÉRÔME COIGNARDIN AJATUKSIA
  Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä
  ja julaissut
  ANATOLE FRANCE
  Ranskan Akatemian jäsen
  Tekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet
  Eino Leino ja Eino Palola
  
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusliike Minerva Oy,
  1920.
  Loviisan Sanomain Osakeyhtiön Kirjapaino.
  
  
  SISÄLLYS:
  Apotti Jérôme Coignard
  Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia
   I. Valtiomiehet.
   II. Pyhä Abraham.
   III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
   IV. Mississipin juttu.
   V. Pääsiäismunat.
   VI. Uusi hallitus.
   VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
   VIII. Neuvosmiehet.
   IX. Tiede.
   X. Armeija.
   XI. Armeija (jatkoa).
   XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
   XIII. Akatemiat.
   XIV. Kapinalliset.
   XV. Valtiokaappaukset.
   XVI. Historia.
   XVII. Herra Nicodème.
   XVIII. Oikeus.
   XIX. Vahtimestarin kertomus.
   XX. Oikeus. (Jatkoa).
   XXI. Oikeus. (Jatkoa).
   XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).
  
  
  
  Apotti Jérôme Coignard
  
  
  Octave Mirbeau'lle.
  
  Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin
  elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n
  kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja _Sagiensis episcopi
  bibliothecarius solertissimus_, kuten hänen hautakirjoituksensa
  mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän
  Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka
  tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna
  Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi
  oli _Mosaïde (Judaea manu nefandissima)_, jättäen jälkeensä useita
  keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista
  keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät
  olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen
  oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä _ournebroche_, koska hän oli
  paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä
  oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi
  mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi
  paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja
  kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja
  uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä
  teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in _Muistelmissa_.
  Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista
  täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se
  on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen
  muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja
  Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä.
  Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää,
  että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse
  toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän
  Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra
  Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi
  lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka
  elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme
  siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä
  aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta
  varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat
  Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon
  huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken
  kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani
  Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän
  turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin
  oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin
  kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä
  oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen
  olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja
  riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja
  surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja
  keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä
  toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi,
  järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että
  tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman
  välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein
  varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet,
  samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen,
  rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen
  sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi
  joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme
  jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän
  ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien
  ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi
  aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan
  ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa
  yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville
  hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme
  ymmärrä yhtään ainoata säettä _Iliaasta taikka Divina Commediasta_
  niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta,
  eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta
  mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä
  ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä
  muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä
  vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.
  On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä
  yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä
  hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme
  vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään
  liioiteltuja ajatuksia.
  Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä
  hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa
  aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan
  itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä
  kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa
  ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus.
  Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes
  heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin
  ansaittua.
  Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien
  keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa.
  Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on
  pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn
  käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän
  solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja
  taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti
  kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä
  lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä
  sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie
  sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi
  julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla
  on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi
  Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen
  taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun
  ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille
  sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä
  käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä
  _Kuningatar Hanhenjalan ravintola_[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan
  sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän
  uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei
  ole kysymys siitä kirjasta.
  Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa
  tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi
  huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja
  keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi
  parhaiten sopii _Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle_), ja hän muodosti
  niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin
  nuo muutkin paperit.
  Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä _Herra Jerôme
  Coignardin ajatuksia_. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä
  yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen
  osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa
  lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä
  hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen,
  ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä
  yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa
  vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja
  siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana
  rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset
  mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi
  jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut
  niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä
  koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa
  hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä
  tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla
  kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja
  vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan.
  Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta
  yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen,
  että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne
  ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta
  ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla
  vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen,
  ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle
  jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia
  kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen
  juhlapohjalta.
  Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana,
  vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme
  särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen
  ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat
  ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja
  että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella
  ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän
  olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla
  älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria
  viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain
  sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen
  ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui
  tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän
  itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä
  ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.
  He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta
  vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti
  ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän
  kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka
  heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus,
  herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen
  sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä
  mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat
  molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia
  harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään
  ylösnousemusta.
  Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan
  ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä
  hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää
  heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä
  löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt
  mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen
  nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se
  erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon
  itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän
  epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman
  mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka
  ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi
  pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute,
  joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa
  sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja
  epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen
  äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään
  tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi
  kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja
  hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut
  pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle
  korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä
  enimmän juuri tällaisena?
  En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra
  apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla
  epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän
  yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.
  On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan
  olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle
  jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen
  maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden
  ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen
  siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä
  nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset
  suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän
  kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen
  henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä
  hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta
  fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat
  kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti
  Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen,
  että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen
  älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on
  järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen
  järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi,
  jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen
  kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun
  tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka
  menevällä täsmällisyydellä.
  Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli
  sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet
  kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään
  ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet
  henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa
  loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman
  käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset
  uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat
  pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai
  onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat
  vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan
  täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.
  On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen
  ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen
  omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea
  sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden.
  Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä
  kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita
  goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin
  elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme
  teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa
  vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän
  ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse
  asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että
  hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa
  ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin
  Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla
  impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa
  periaate.
  Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt
  niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin
  suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten
  ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen.
  Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että
  koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä,
  he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa
  kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan
  ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja
  herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä
  kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa
  vastaan.
  Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi
  liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että,
  jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä
  luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia
  itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet
  nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa
  nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä
  luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi
  mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat
  suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja
  valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen
  niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.
  Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että
  hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa
  omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella.
  Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen
  selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on
  onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi,
  minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä.
  Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut
  siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua
  kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka
  on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai
  sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen
  esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa.
  Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja
  sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat
  kerrotut _Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa_. Minun tehtäväni ei ole
  tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty
  madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne
  riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta
  taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva
  ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu
  tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean
  mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet
  herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin
  farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta.
  Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin
  ovat minut tähän johtaneet.
  Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen
  kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen.
  Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen
  maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten
  että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin,
  mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne
  olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja
  surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.
  Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat
  aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt
  yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen
  julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia
  haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää
  hyväntahtoisuutta.
  Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen
  yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan
  ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä
  sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka
  lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän
  ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen
  ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että
  ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne
  koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän
  oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja
  että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää
  neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää
  luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut
  mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi
  lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä
  järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen
  herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin
  kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi
  muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten
  käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi
  kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin
  nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava
  kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen
  vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei
  muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin
  ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja
  suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla
  pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy.
  Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden
  kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se
  itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten
  opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät
  sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin
  vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee
  suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole
  hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä
  silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa _Contrat social'ia_
  parhaaseen kaikista tasavalloista.
  Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti
  Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta,
  että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole
  olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen.
  Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin
  mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että
  he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen
  ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se
  tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset
  hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan
  ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre
  uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän
  vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista
  18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän
  Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään
  Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi,
  mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.
  Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa
  minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei
  vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon
  viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että
  hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän
  ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa
  pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä.
  Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen.
  Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä,
  että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen,
  kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen
  kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole
  häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys
  hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet
  pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee
  järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on
  niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä
  tahansa.
  Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti
  Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden!
  Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä
  teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat
  leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte
  tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin
  järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä
  hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen
  ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo
  perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän
  haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien
  äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä
  hirvittävimmän hirmuvallan alku.
  Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti
  Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja
  kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien
  edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja
  väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan
  valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus,
  joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä
  loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos
  johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan
  väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden
  hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden,
  joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää,