Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 9

osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.
-- Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään
hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan,
Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan,
joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme
vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain
poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.
-- Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on
välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi
pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu
siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden
turvaamiseksi.
-- Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan
hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista.
Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä
piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden
aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan
väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa
ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet
erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon
vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään,
vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden
anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen
omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi
palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen
hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se
ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.
-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä.
Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi
se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä
halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.
-- Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.
-- Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on
hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?
On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä
pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.
-- Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta
puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä
hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen
alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja
yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on
oikea, kuten sanakin ilmaisee.
--- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että
kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään.
Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että
oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle
kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät
tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä
lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai
jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten
sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku
tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin.
Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa
peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo
erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on
mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä,
oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä
päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että
hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä
joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia
keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka
hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta,
jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään
luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat
hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset
yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän
piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin
jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli
saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että
mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.
-- Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni
vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun
hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä
oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus
on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on
ylevää.
-- Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin
luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin
julma. Se on goottilaista raakuutta.
-- Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee
suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.
-- Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos
tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta
välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he
pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan
kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo
nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän
vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä
voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua,
hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen
kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta
jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus
sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat
Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun
puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus
olisi vähemmän ylevää.
Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten
rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti
tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja
siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka
joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti
esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan
täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi
vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti
häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti
lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon,
hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin,
kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle
luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin
sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se
lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä
nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa
viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää
velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.
Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu
varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä
ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä
hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu
kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee
antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin,
joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus.
Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä
filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että
kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja,
olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun
väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa
hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on
tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin
vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin
seasta.
Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet.
Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen
kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että
kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet,
vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin
ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi
ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta
näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat
jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo
kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.
-- Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan
käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea
omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa,
rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.
-- Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin
sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen,
mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet,
joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä
raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet
pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen
pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.
-- Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa
suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen
sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!
-- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä
sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa
osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin,
mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy
kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.
-- Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.
-- Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne
eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat
kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä
erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan
pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota
kukaan ei osaa lukea.
Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle
ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta
hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä
matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta
maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi
itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi,
otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän
toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan
päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet
vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi
merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko
sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä
salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman
tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta,
erotti väärän onnen oikeasta.
Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar
Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka
palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?
-- Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta
vähemmän.
Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja
läksi kevein askelin pois.


XXI.
Oikeus.
(Jatkoa)

Kääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:
-- Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu
erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain
ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin
loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se,
että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit
vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja
tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen.
Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten
keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin,
koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia
ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen
hyödyn kannalta, -- tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden,
voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota
heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät
siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa
yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa,
niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen,
sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista
muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä
ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei
halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin
paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen
ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla
täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim.
korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten
porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se
kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus,
joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien
vuosisatojen silmissä.
-- Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään
minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme
rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen
rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan
kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi
olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja
siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä
näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat
milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli,
keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat
korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo
uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta,
retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän.
Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen
kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia,
kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä,
joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan
koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan.
Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten
oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan,
vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.
Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän
oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa
vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden
kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis
heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä
heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset
epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä
johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin
heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on
oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin
hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte
mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien
rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä
naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa
löytävät loukkaamattoman turvapaikan.
Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua
lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä
päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä
kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua
lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä
jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen
tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle
sanalle.
Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta
uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai
vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet
laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä
ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka
ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla
ei ole oikeutta tajuta sitä.
Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin,
olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu
paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin
lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat
vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri
oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin
rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä
punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka,
vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita
erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus
tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty
toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä,
sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.


XXII
Oikeus.
(Jatko ja loppu.)

Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä
maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.
Hän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla
äänellä:
-- Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri
tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa
mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet.
Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen.
Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät
puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun
syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi,
keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.
Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen
jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan
kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa
kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy
selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja
vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä
totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään
asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren.
Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta
niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko
niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista
lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että
kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin
hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin
syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia
ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei
saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on
kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.
Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto,
epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin
tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden
lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista
nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien
rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä,
suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja
kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta
ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko
ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella
kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja
tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa
jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa
osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja
itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut,
pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean
luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on
pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden
lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä
yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma
hätäneuvoja.
Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja
surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys,
taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus:
siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat
kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä.
Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille
muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen
joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja
tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista
lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen
menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet
sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta,
johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata,
että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.
Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin
paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja
joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei
saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla.
Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita
järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja
laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle
tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin
vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen
metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka
lausuilee viisaita lakeja.
Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä.
Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä
olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat
sieluni pohjaan saakka:
-- Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona
ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän
sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei
hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani,
mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain
sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen
rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan,
että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja
ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja
kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy
hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen
siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.


Viiteselitykset:

[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]
[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p.
toukok. 1883:
Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja
uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen
lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton... Mutta jos
hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän
ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan
erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi
Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen
ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen
kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan
heikkouksille.
Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä
kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin
vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä
asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian
paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan
ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta.
Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi
hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein
kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa
istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät
"ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja
joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin
voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän
vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on
todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme
yläpuolella.
[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on
olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin
mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta
kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä
huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:
'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi
aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä
muutamia ajatelmia:
1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan
luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien
olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka
valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;
2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat
intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla
ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen
vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin
tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis
sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä
laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat
samalla tavalla.'
(Hugues Rebelle, _l'Ermitage_, huhtik. 1893).
Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole
vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.
[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen
Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).
[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)
[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien
Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta
päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan
huomautus.)
[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)