Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 4

Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia
munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat
joutuivat keskustelun aiheeksi.
-- Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri
Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle
määrätyn lapsen syntyessä.
-- Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani,
olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä
on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen
tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta
tarusta.
-- Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen
munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan
tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi
korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt
jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia
munia.
-- Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli
vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan
vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat
ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin
tiili.
-- Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on
tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten
syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa,
museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna
on.
-- Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen
vasikka ja kaksipäinen lapsi.
-- Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi
äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa,
joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt
_äsken_ syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää.
Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen
tuleen.
-- Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon,
että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on
sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta
ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.
-- Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten
minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen
sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa
maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella.
Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi,
josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin
ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti,
että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille
hiukan päänvaivaa.
Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä
kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei
mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti
edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan
ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren
kanssa.
-- Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen
juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä
takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty
siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo
tämän eläimen muotoiseksi.
-- Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että
talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian
tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun
akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan
verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit
ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee
puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen
siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa
ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit
ovat laatineet tutkielmia siitä.
-- Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten
makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että
päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen,
jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja
että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole
riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole
uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan
Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.
-- Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea,
jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt
vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon
vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin
sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista
punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!
-- Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista
erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen
filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista
antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee
moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut
ällistymään.
Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi
ohuesti naurahtaen:
-- Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret
peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan
kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat
oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän
tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha,
kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.
-- Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että
niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei
ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla
viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei
ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä
esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan
puettuina.
Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat
vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne,
herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan
ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen
synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon
ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään.
Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset
väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee
hillitsemään itsensä.
-- Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää,
tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka
perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin
viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan
jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen
siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin,
kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: _Pulcher hymnus Dei
homo immortalis_. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken
syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista,
vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan
ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, _pulcher hymnus
Dei_. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas
Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena
lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen
hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain
hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää,
ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla
emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme
edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön
hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan
nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme,
ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti
tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.
Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja
siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee
yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin
seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät
hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa,
joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain
tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon
nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä
näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää,
joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.
Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle
juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee
luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja
sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se
julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme
tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa
lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!
Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas
Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan
toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat
kunnon miehiä kumpainenkin.


VI
Uusi hallitus.

Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän
ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa,
kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra
apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa
mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut
taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea
kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan
piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:
-- Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.
-- Oh! sanoi kelpo mestarini, se ei ole erikoisen huomattava asia.
-- Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä
nykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on
kaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.
-- Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon
suurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin
paikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen
jäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja
sitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen
vaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa,
toiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin.
Puolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten
työhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu.
Sillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita,
ilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja
aina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja,
aisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota
järjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata
hämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja
tyhmyydelle -- siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat
tälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan
huonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon
hyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.
Isäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen
hiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on
olemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin
viisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita
teurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.
-- Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja
siitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta
harkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei
suinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten
miljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat
kaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta,
maanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt
luovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja
ministereillä ei ole siinä mitään osaa.
-- Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on
osansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa
rikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.
-- Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska
valtion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä
käsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat
sokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä
tai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla
ollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta,
tuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko
lailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan
esimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän
määräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista,
ja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua
luonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita
eräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa
pormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja
haastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin
vakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen
nimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka,
joka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen,
että kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat
roskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.
-- Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten
halpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa.
Puhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi,
kuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.
--- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman
turhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta
välitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain
harhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.
-- Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat
apinoita.
-- Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan
on leijoniakin.
-- Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra
Shippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion
asioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta.
Teidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.
-- Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten
yhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat
tavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri
siinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita.
Tämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.
-- Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään
eläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat
riippuvaisia.
-- Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että
Ranskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja
vieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien
rakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin
kuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra,
valtiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin
ole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia
hallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat
kansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta.
On huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat
valtaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin
pojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin
vaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian
hallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa
kuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa
valtiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän
kelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.
He saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet.
Saattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan,
he riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän
kasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan
kasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan,
tietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten
painamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä
suunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja
valehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille
mitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä
seiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.
Tälle puheelle herra Shippen kohotteli olkapäitään.
-- Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset
sellaisessa tilassa.
-- Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani.
Syödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.
Herra Shippen sanoi piippuaan pudistellen:
-- Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä,
mutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun
puututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät
koolle ja pidän heille puheen.
Hän pisti piipun taskuunsa ja lähti hyvästiä sanomatta.


VII
Uusi hallitus.
(Jatko ja loppu.)

Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard
käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä
sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui
Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen
minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä
hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin
goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu
rivoilla piirroksilla:
-- Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme
hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin
moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään.
Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista
onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme
kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä
olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine
pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, -- heillä kun
on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, -- ja niitten purema tuntuu
sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo.
Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten
ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta
osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin
maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.
Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja
tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä.
Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi
mieleeni:
-- Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit
eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei
vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun
vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten
virkamiesten tilaa kansanvaltiossa -- jos sellainen milloin syntyy --
esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin
kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan
uudelleen järjestettyjä hallituksia?
-- Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen
kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut
siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua
tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin
vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi
heidän ylitsensä.
Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän
lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa
edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia,
keittäjiään ja leipojiaan. _Filias quoque vestras faciet sibi
unguentarias et focarias et panificas_. Tämä on erikoisesti sanottu
Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas
antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos
on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta,
että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On
luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi:
_Et tribuit eis petitionem eorum_.
ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa
ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.
Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta
kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla.
Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta
halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä
paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä.
Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen
hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja
aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on
muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden
_Hulluuden ylistyksen_, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta
jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle.
Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen
esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja
tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki
selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä
tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.
--- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo
kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?
-- En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen,
että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein
häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo
Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt
äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia
epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa.
Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron
kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa
näyttäytyy ukko Demoksen -- kun hän pääsee valtaan -- uhriksi joutuvien
palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi,
enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän
sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten
sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, _quarum insigne
virginitas est et virginitatis praemium divinatio_. Palatkaamme siis
asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in
mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.
Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika
hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin,
jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän
Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa
nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine
arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki
kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen
valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen
kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi
käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän
vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa
heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin
hän lausui:
Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi,
huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he
tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta,
että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa
kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon
yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa
heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]
No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan
muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia
kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien
ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu
Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla -- hän itse
esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät
muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita
löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa
säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti
kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.
He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on
kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan,
vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton
älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully,
avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he
ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa
ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä
ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että
hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa
on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään
häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän
lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen
harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen
epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat
niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat
lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia
ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten
toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja
vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee
vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet
ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä.
Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua
voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia,
hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat
muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen
sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut
valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein
halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan
kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita
ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä
heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.
Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille