Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia - 8

Olemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet
ja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä,
kronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin
lastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.
Kuningas vastasi:
-- Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet
vievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut
työskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo,
eloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä,
en järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea
niin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää
siitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän
lyhyyttä.
Persian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he
toivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.
-- Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme
käsitelleemme kaikkea oleellista.
-- Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat
tehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.
He viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua
muassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.
-- Luulen olleeni hyvin lyhytsanainen, virkkoi sihteeri.
-- Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa.
Lyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen
kuolemaani.
Sihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua.
Kainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli
iso kirja selässään.
-- Kiiruhtakaa, huusi eräs upseeri, kuningas kuolee.
Ja kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti
ja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla
katseella:
-- Kuolen siis tuntematta ihmisten historiaa.
-- Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin
hänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: _Syntyivät, kärsivät,
kuolivat_.
Näin oppi Persian kuningas lopultakin ihmiskunnan historian.


XVII
Herra Nicodème.

Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta
Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui
vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan
herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.
-- Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen
teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide
Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä
alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.
-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta
tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin
taitavana kaivertajana.
-- Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava
vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen.
Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen
tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi
ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla
kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne
sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja
polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset.
Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne
soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat
niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja
irstauteen.
Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja
tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.
-- Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne
herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää
hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön
määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja
kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää
julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta,
kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska
en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen
saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se
usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen
perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on
pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten
puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan
kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun
sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt
sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin
sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja
ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen
valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.
Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli
keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että
keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä
paremman:
-- Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään
hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella,
joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa
määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi
vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden
osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä
harjoittavat.
Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon
mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän
teki pilaa.
-- Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin
teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te
piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren
rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo
toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra!
Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan
kuvapatsaihin.
-- Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen
silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla
kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta -- koska esineillä on merkitystä
meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi -- kiinnittämällä viinin ja
viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen
näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai
viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri
synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa
minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te,
kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa,
ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle
häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on
nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on
kamala ajatella.
-- Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan
puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.
-- Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa
elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä
ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena
kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset
hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen
toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on
väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme,
joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo
mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä
kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen
taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina
Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää
ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta,
joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja
pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja
oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita
kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että
joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.
-- Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria
emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te
haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain
poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä
tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti,
että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?
-- Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy
joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja
hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista
hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte,
kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte
nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista
veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen
haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla
tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka.
Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin
tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen
(vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin
itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit
asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen
tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin
mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön
tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi.
Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on
hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja
kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia
piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot
kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren,
missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja
kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat
muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja
juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun
tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein
tavallisinta esinettä maailmassa.
Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki
korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.
-- Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä
taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho,
sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.
-- On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat
voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on
käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen
yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä
sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei
kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei
kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja
hiukan sopimattomaksikin.
Mutta herra Nicodème oli jo paennut.


XVI
Oikeus.

Herra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi
tullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla
palvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan
kirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle
portugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika
muassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren
kultarahan kirjeestä rakastajalleen.
Se oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen
jälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti
Kultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa
viini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla
kauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä
keskipäivän aikana.
Oli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti
pöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa,
kun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili
meitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää
taivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai
hevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.
Arvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka
aterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:
-- Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on
varastanut pitsejä emännältään.
Samalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien
poliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen,
rinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti
ohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo
katse, joka ei enää nähnyt mitään.
-- Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva
neuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa
rakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni
varkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa,
ja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain
tunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä
raastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.
Pieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi
sitte:
-- Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä
hiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On
hirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran
kaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa
sanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat
kamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten,
sen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun.
Kaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.
Heh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli
vaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin
kärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: "Älkää olko
lapsellinen, herra apotti!" Hullunkurisinta oli, että kun häntä
kuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä
ripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian
oikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?
-- Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen
kalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole
ollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä
hetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta,
joka äsken hymyili minulle.
-- Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin
herkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä
isäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta
hän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène
Gillet'stâ?
-- Emme ole, vastasi oiva opettajani.
-- Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni
on monesti sen kuvannut minulle.
Hän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi
tarinan jonka tässä toistan.


XIX.
Vahtimestarin kertomus.

Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan
kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden
alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden
merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset
lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen
kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että
rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä
todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi
viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin
vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille
seuraavaa:
-- Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui
setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja
kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään
palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle
väkivaltaa.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että
hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti
kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja
synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut
synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei
eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.
Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein
tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi
syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n,
kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki
ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta.
Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä
hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka
kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin
kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin
lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään
oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla
mestaamalla.
Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden
jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan.
Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien
luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun
12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos
Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan
päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle
hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo
halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla
tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa
ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli
pantava toimeen viivyttelemättä.
Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet
vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi
torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin
asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat
Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja
ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu,
työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli
määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka
näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan
pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania
jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa
oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja
josta kohosi aika melu.
Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi
näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on
jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista,
joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne
kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä
munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.
Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa
seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan
kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan
ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä
pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean,
mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen
vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut
ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä;
häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän
kääntyi kansan puoleen ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut
kuume kolme kuukautta.
Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen
heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi
kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli
oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.
Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului
kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan
vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.
Kääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:
-- Tappakaa minut!
Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun
naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.
Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan
haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui
pölkyltä kirveen päälle.
Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi
lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit
hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään.
Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän
ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu,
kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti
kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène
koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää
edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen
kaulansa saksillaan.
Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat
päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle.
Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet
mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.
Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen
murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen
kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui
suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.
Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän
ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin
käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin
sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:
-- Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen
kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen
huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja
joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi
kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja
sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien
jättämiä mustelmia.
Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin
luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:
-- Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?
Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat
rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja
F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt
allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri
hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien
avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton
kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle
täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt
rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin
tuomion määräämän.
Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin,
jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.
Sellainen on -- lisäsi pikku vahtimestari -- tosikertomus Hélène
Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska,
herra apotti?


XX.
Oikeus.
(Jatkoa.)

-- Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas.
Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette
kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren
kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut
parempaankin.
-- Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli
varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?
-- On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja
koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni
jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli
lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun
Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin
pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina.
Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä,
alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään
tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin
sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka
aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään
tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee
tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota
kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä
määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.
-- Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole
katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi
tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?
-- Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä
te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä
tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät
toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa
herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon
oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen
vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun
se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään
ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne
toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi
olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on
perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on
väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne
häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.
-- Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette
lurjusten puolella.
-- Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan
osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden
rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka
näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten
lapsiamme.
-- En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä.
Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja
oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä.
Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että
varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan
hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan,
vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus